Nuorena vankilapsykologina koin ehkä elämäni järkyttävimmän tilanteen, kun asiakkaani teki itsemurhan toisen vankilan eristyssellissä pitkän eristämisen jälkeen. Vaikka tapahtumasta alkaa olla jo lähes 30 vuotta, asia ei koskaan unohdu. Itsemurha olisi todennäköisesti voitu estää, jos vankia ei olisi pakkosiirretty toiseen laitokseen ja psykologinen tuki olisi jatkunut. Toisessakin vankilassa kyllä oli psykologi, mutta hän ei onnistunut luomaan asiakkaaseen hyvää kontaktia. Työpaikkani johto ei antanut lupaa psykologikäyntien jatkamiseen siirtovankilassa, eikä videoyhteyksiä vielä ollut.

Vankilan johto ja vanginvartijat eivät tuohon aikaan paljon perustaneet psykologisesta kuntoutuksesta. Psykologin työtä kutsuttiin ”vangin hyysäämiseksi” ja ”päänsilittelyksi”.  Vangin hoitokontakti psykologiin voitiin katkaista hyvinkin äkillisesti siirtämällä vanki vastoin psykologin suosituksia toiseen laitokseen ja jättämällä hänet siellä oman onnensa nojaan jatkohoitoa turvaamatta.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen erikoissuunnittelijan Anna-Maija Strömbergin mukaan Suomen vankiloissa on vuosina 2006-2016 tapahtunut 31 itsemurhaa. Tämä tarkoittaa noin kolmea itsemurhaa vuosittain. Joissakin vankiloissa traagisia tapahtumia tosin ei ole juuri koskaan. Esimerkiksi Kylmäkosken vankilan johtajan Harri Rämön mukaan heillä ei ole ollut yhtään itsemurhaa 10 vuoteen. Myös Riihimäen vankilan johtaja Pasi Oksa kertoo, ettei muista omalta 11 vuoden johtajakaudeltaan kuin kaksi kuolemaa.

Vankiloiden psykologisten palvelujen korkea taso ja henkilöstön hyvät suhteet vankiasiakkaiden kanssa ovat parasta itsemurhien ennaltaehkäisyä. Kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu, että vankiloiden ylikuormitus, tunne nimettömyydestä ja pelkkänä numerona olemisesta, vankien tiuha vaihtuvuus ja pitkä eristäminen sen sijaan lisäävät itsemurhariskiä. Samoin vangin kokemat erilaiset menetykset ja kriisit vankeusaikana voivat aiheuttaa itsetuhoisuutta. Monilla on myös vaikeita psyykkisiä häiriöitä, joita vankeus voi ilman hoitoa pahentaa.

Seena Fazel, Martin Grann (kuollut), Boo Kling ja Keith Hawton (2011) vertailivat tutkimuksessaan vankilaitsemurhia useissa eri maissa vuosina 2003-2007 ja huomasivat, että miesvangeilla itsemurhaluvut olivat vähintään kolme kertaa suuremmat kuin väestössä muuten. Suurimpia miesvankien itsemurhaluvut suhteessa muuhun väestöön olivat Norjassa, Englannissa (ja Walesissa), Ruotsissa ja Hollannissa. Pienimpiä lukuja saatiin Suomessa, Irlannissa, Kanadassa ja Uudessa-Seelannissa. Myös naisvangeilla itsemurhien määrät olivat suurempia kuin naisilla yleensä, joskin luvut vaihtelivat paljon maasta toiseen.  Suomessa oli tutkittuna viiden vuoden ajanjaksona tapahtunut 17 vangin itsemurhaa eli jälleen noin kolme itsemurhaa vuodessa.

Kuolema vankilassa -selvityksessä (Joukamaa, 1995) itsemurhan tehneistä lähes kolmasosa oli ollut eristyksessä ja lisäksi yli kolmasosa oli asunut yksin sellissä. Eristyksessä asuminen heikentää vangin psyykkistä tilaa ja voi lisätä itsemurhariskiä. Yli puolet itsemurhaan päätyneistä oli käynyt terveydenhuollon ammattilaisen vastaanotolla korkeintaan viikkoa ennen itsemurhaa. Vankilan terveydenhuoltohenkilöstöllä oli siten ollut tilaisuuksia havaita vangin käyttäytymisen tai mielentilan muutoksia ennen tapahtumaa. Apulaisjohtaja Tero Uuranmäki Helsingin vankilasta toteaa omien kokemustensa pohjalta, että yleensä itsemurha tulee yllättäen ja ilman, että vanki olisi siitä etukäteen puhunut.

Miten vankilassa sitten toimitaan, jos vanki tekee itsemurhan? Johtaja Rämö Kylmäkoskelta ja apulaisjohtaja Uuranmäki Helsingistä kuvaavat tapahtumia: Paikalle osunut ja vangin löytänyt työntekijä ilmoittaa asiasta Virvellä ja kutsuu paikalle muuta henkilökuntaa. Elvytystä yritetään heti ja soitetaan hätäkeskukseen. Poliisi ja ambulanssi tulevat paikalle, ja poliisi aloittaa kuolemansyyn selvittämisen.

Kuolemansyyn selvittäminen on tärkeää, sillä aina on mahdollista, että kuoleman taustalla olisikin esimerkiksi vankitovereiden tai henkilökunnan lavastama itsemurha. Ulkomailta tunnetaan joitakin tapauksia, joissa lavastettu itsemurha on paljastunut DNA-todisteista, kehon mustelmista tai ympäristön poikkeavista piirteistä. Eräässä tapauksessa vainajan hiukset olivat hirttoköyden alla ja takki vedetty kiinni siten, että epäily henkirikoksesta heräsi.

Apulaisjohtaja Uuranmäki Helsingin vankilasta mainitsee, että yleensä poliisi ilmoittaa kuolemantapauksesta omaisille, mutta hän on joskus itsekin joutunut ilmoittamaan suruviestin vangin omaisille. Tapahtuma on tavallisesti henkilöstöllekin traumaattinen, joten Uuranmäen mukaan tapahtuman jälkeen pyritään nykyisin järjestämään henkilöstölle purku- tai jälkipuinti-istunto (defusing/debriefing). Vangin itsemurha koskettaa myös vankitovereita, joten heillekin tulee antaa tilanteessa tarvittaessa kriisiapua.

Kuulemani mukaan oma asiakkaani oli ennen kuolemaansa todennut vain, että hän aikoo tänään lopettaa tupakoinnin. Se oli vihje, johon kukaan ei osannut tarttua.

 

Lähteet:

Fazel, S., Grann, M., Kling, B., & Hawton, K. (2011). Prison suicide in 12 countries: an ecological study of 861 suicides during 2003-2007. Social Psychiatry and Psychiatric Epidemiology, 46, 191-195.

Joukamaa, M. (1995). Kuolema vankilassa. Vankikuolemat Suomessa vuosina 1969-1992. Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston julkaisuja 4. Helsinki.