On vaikea uskoa, että Suomessa on äskettäin ollut oikeusministeri, joka hyväksyy kuolemanrangaistuksen. Entinen oikeusministeri Jari Lindström (ps.) myönsi lehtihaastatteluissa, että hän voisi joissakin tapauksissa hyväksyä kuolemantuomion rangaistuksena esimerkiksi terroriteoista.

Kuolemantuomion kannalla olivat Sanoman maakuntalehtien kyselyssä vuonna 2015 myös kuusi muuta kansanedustajaa, kun heiltä kysyttiin näin: ”Norjan joukkomurhan jälkeen on keskusteltu kuolemanrangaistuksesta. Voisitko missään tapauksessa hyväksyä kuolemanrangaistuksen?”. Nämä hyväksyjät edustivat perussuomalaisia ja kokoomusta.  Lisäksi viisi edustajaa vastasi ”en osaa sanoa”, ja heidän joukossaan oli niin ikään perussuomalaisia – mutta myös yksi demari.

Amnesty International -järjestön mukaan vuonna 2015 teloitettiin ainakin 1634 ihmistä, ja luku oli suurin sitten vuoden 1989, jolloin Amnesty alkoi kerätä tietoja kuolemanrangaistuksista. Teloituksista 89 prosenttia tapahtui Saudi-Arabiassa, Iranissa ja Pakistanissa. Näissä luvuissa eivät tosin ole mukana Kiinan teloitukset, koska Kiina salaa tiedot. Salaisia teloituksia on pantu täytäntöön myös Valko-Venäjällä ja Japanissa. Myönteistä kehitystä on se, että jo 140 valtiota on kieltänyt kuolemanrangaistuksen kokonaan. Amerikan ja Euroopan mantereilla mustia pisteitä ovat edelleen Yhdysvallat ja Valko-Venäjä. Siellä teloitukset ovat jatkuneet.

Kuolemanrangaistus on laillistettu murha, joka mitätöi ihmisarvon. Valtio päättää, että kuolemaantuomitulla ei ole edes oikeutta elää. Se on epäinhimillinen ja julma rangaistus, joka on peruuttamaton. On tapauksia, joissa syytön ihminen on tuomittu kuolemaan ja teloitettu. On myös tapauksia, joissa syytön ihminen on väärien todistajanlausuntojen takia saanut kuolemantuomion ja sen jälkeen vapautettu syytteistä uusien todisteiden valossa.

DNA-teknologian kehittyminen on pelastanut joitakin tuomittuja kuolemansellistä. Yhdysvalloissa Kirk Bloodsworth tuomittiin pikkutytön raiskauksesta ja murhasta, koska viisi silminnäkijää oli tunnistanut oikeudenkäynnissä Bloodsworthin tekijäksi. Hänet tuomittiin ensin kuolemaan ja myöhemmin uudessa oikeudenkäynnissä elinkautiseen. Hän vapautui vasta sen jälkeen, kun surmatun tytön vaatteista löytyi DNA-todiste, joka viittasi toiseen tekijään. Oikea tekijä löytyi useita vuosia myöhemmin.

Kuolemantuomioon johtavat oikeudenkäynnit voivat olla syrjiviä ja epäoikeudenmukaisia. Tiedetään, että kuolemanrangaistuksia saavat usein köyhimmät, etnisiin vähemmistöihin kuuluvat ja mielenterveysongelmista kärsivät syytetyt. On syyttäjästä kiinni, vaaditaanko syytetylle kuolemanrangaistusta vai elinkautista. Kaikki tuomitut eivät ole saaneet asiantuntevaa oikeusapua. Joskus itse kuolemantuomion täytäntöönpanossa jokin menee vikaan, ja tuomittu joutuu kidutetuksi teknisten ongelmien takia.

Kuolemanrangaistus ei myöskään ehkäise rikollisuutta, vaan se voi päinvastoin raaistaa yhteiskuntaa. Laillistetun murhan täytäntöönpano ja todistaminen on asianosaisille traumaattinen kokemus, joka säilyy muistissa ja josta on vaikea päästä yli. Kuolemantuomion täytäntöönpano traumatisoi vankilayhteisöä ja tietysti tuomitun lähipiiriä. Se ei tuo hyvitystä uhrien omaisille, vaan pahimmassa tapauksessa merkitsee heille lisätaakkaa. Kun rikoksentekijä on surmattu, hänen tekonsa ja sen seuraukset eivät poistu mihinkään.

Ylipäätään rangaistuksilla ei ole rikollista käyttäytymistä estävää vaikutusta. Usein puhutaan yleisestävästä vaikutuksesta, jonka mukaan kovat tuomiot estäisivät muita tekemästä rikoksia, ja erityisestävästä vaikutuksesta, jolloin kova rangaistus estäisi jatkossa yksittäisen rikoksentekijän rikollisuutta. Kumpaakaan oletusta ei ole osoitettu oikeaksi. Muutenhan rikollisuus olisi hyvin vähäistä niissä maissa, joissa on käytössä kovimpia rangaistuksia.

Kuolemaantuomittujen vankien lapsuuden oloja on selvitetty amerikkalaisen psykiatrin Dorothy Otnow Lewisin tutkimuksissa. Kiinnostavassa klassikkotutkimuksessaan hän kartoitti neljäntoista alle 18-vuotiaana henkirikoksen tehneen ja kuolemaan tuomitun nuoren rikoksentekijän vaiheita. Kuolemantuomiot oli annettu osavaltioissa, jotka sallivat alaikäisten teloittamisen. Nuorille tehtiin perusteellinen psykiatrinen, neurologinen, neuropsykologinen ja oppimissaavutusten arviointi. Vain kahdella tutkituista älylliset suoritukset ylsivät normaalitasolle. Kahtatoista oli todistettavasti pahoinpidelty lapsena julmasti ja viittä sukulaiset olivat raiskanneet. Lewis teki nuorten traumakokemuksista yhteenvedon, jossa oli esimerkiksi seuraavia tapauksia:

  • Isäpuoli löi päähän vasaralla, isäpuoli ja isoisä raiskasivat koko lapsuuden ajan, vanhempien välistä väkivaltaa ja äiti psykiatrisessa hoidossa.
  • Isäpuoli istutti kuumalla hellalla (arpia pakaroissa), isäpuoli kavereineen raiskasi, epäiltiin seksuaalista hyväksikäyttöä myös äidin ja veljen taholta, isä hakkasi äiti raskausaikana, äidillä useita psyykkisiä romahduksia.
  • Isä löi nyrkillä ja laudalla päähän (hampaita irtosi), vanhempien välistä väkivaltaa, äidillä useita sairaalahoitoja ja kohtauksia.
  • Äiti, isä ja isoäiti hakkasivat, setä ja serkku raiskasivat 5-11-vuotiaana, vanhempi serkku hyväksikäytti seksuaalisesti 4-vuotiaana, vanhempien välistä väkivaltaa, isä alkoholisti ja psykoottinen, molemmilla vanhemmilla mielenterveysongelmia.
  • Isoveli hakkasi ja talloi päällä, äiti antoi selkään, sukulainen potkaisi päähän, vanhempi serkku raiskasi varhaislapsuudessa, sukulaismies yritti seksuaalista väkivaltaa, perheenjäsenten välillä äärimmäistä ja aseellista väkivaltaa.
  • Isä, äiti ja isoisä hakkasivat vauvaiästä lähtien, perheenjäsen ja perheen ystävä raiskasivat lapsena, isäpuoli poikkeuksellisen väkivaltainen (metsästi ihmisiä mieluummin kuin eläimiä), äidillä mielenterveysongelmia.

Näiden kokemusten valossa ei liene yllättävää, että tutkituilla nuorilla oli vaikeita ongelmia. Useimmilla oli neurologisia häiriöitä, kuten epileptisiä kohtauksia, poissaolokohtauksia ja vaikeita päänsärkyjä.  Kymmenellä oli jo lapsena selviä psyykkisiä oireita. Yhdellä oli taustallaan itsemurhayritys 11-vuotiaana, ja yksi oli aloittanut huumeidenkäytön 8-vuotiaana. Puolella oli ollut psykoottisia oireita ennen vankeusaikaa, ja monilla oli edelleen muun muassa paranoidisia ajatuksia, aistiharhoja ja itsetuhoisuutta. Niin ikään puolella oli merkittäviä neuropsykologisia vaikeuksia. Huolestuttavaa tutkimuksen perusteella oli se, että näistä nuorten kokemuksista ja ongelmista ei ollut kuolemantuomion langettamisen hetkellä tietoa eikä niitä otettu oikeudenkäynnissä huomioon.

Tästäkin tutkimuksesta voidaan päätellä, että kuolemaantuomittujen joukko ainakin Yhdysvalloissa koostuu huono-osaisista, lapsena vaikeasti traumatisoituneista ihmisistä. Tämä selittää sitä, miksi he ovat tehneet väkivaltaisia rikoksia. Heidän kohdallaan kuolemantuomiota lainsäädännössään vaaliva valtio ikään kuin jatkaa heidän lapsuutensa julmaa ja epäinhimillistä kohtelua ja ihmisarvon halventamista. He ovat tehneet raakoja rikoksia, ja raakuuksilla on taustansa, mutta miten valtio voi selittää kuolemanrangaistuksen?

Lähde: Lewis, D. O, Pincus, J. H., Bard, B., Richardson, E., Prichep, L. S., Feldman, M., & Yeager, C. (1988). Neuropsychiatric, psychoeducational, and family characteristics of 14 juveniles condemned to death in the United States. American Journal of Psychiatry, 145:5, 584-589.