Lasten kaltoinkohtelu on vakava yhteiskunnallinen ongelma, johon ei vieläkään ole löytynyt tehokasta lääkettä. Kaltoinkohtelun traagisin seuraus on lapsen kuolema, mutta mitä tiedetään lapsista, jotka selviytyvät surmaamisyrityksestä hengissä?

Törmäsin äskettäin israelilaistutkimukseen, jossa oli haastateltu vanhempiensa hyökkäyksen uhriksi joutuneita lapsia. Tutkimuksessa oli mukana seitsemän lasta, yksi tyttö ja kuusi poikaa,  jotka olivat iältään 6-12-vuotiaita. Kaikki lapset olivat saaneet hengenvaarallisia vammoja vanhempansa käsissä, ja kaikissa tapauksissa vanhempi (kuusi isää ja yksi äiti) oli myöntänyt lapseen kohdistuneen murhayrityksen.  Yksi lapsista oli heitetty ulos ikkunasta, kaksi lasta oli yritetty hukuttaa ja muita oli lyöty veitsellä, esineellä tai kivellä.

Haastattelun alussa kukaan lapsista ei ymmärtänyt, miksi heitä haastateltiin. Sittenkään kun haastattelijat kysyivät mahdollisista pahoista asioista, joita lapselle oli sattunut, lapset eivät heti yhdistäneet haastattelua murhayritykseen. Useimmat vastasivat, että heille oli tapahtunut hyvin paljon pahoja asioita, joten he eivät tienneet, mitä pahaa asiaa haastattelijat mahdollisesti tarkoittivat. Vasta kun lapsilta kysyttiin, mitä sellaista tapahtui, jonka takia lapsi joutui sairaalahoitoon, lapset tunnistivat aiheen ja kertoivat murhayrityksestä.

Murhayritystä lapset käsittelivät aluksi hyvin lyhyesti, ja kertomuksissa tuli esiin lojaliteettiajatuksia. Yksi lapsista totesi näin: ”Äiti sanoi meille, ettei sitä tapahtunut ja että meidän täytyy olla siitä hiljaa, koska vaikka hän hukutti meitä, hän rakastaa meitä ja pitää meistä tästä lähtien hyvää huolta”. Toinen lapsi kysyi: ”Paljonko sinulla on kysymyksiä? Mitä tapahtuu isälleni, jos kerron jotain?”. Lapset pyrkivät suojelemaan vanhempaa, joka oli yrittänyt tappaa heidät.

Useimmilla lapsilla oli vaikeuksia erottaa murhayritystä muusta kokemastaan pahoinpitelystä. Yksi lapsi kertoi seuraavaa: ”Isäni on lyönyt meitä monta kertaa, ja joka kerta on vähän erilainen. Joskus hän lyö veitsellä ja joskus vyöllä, putkella, rikkinäisillä laseilla, johdoilla, vasaroilla tai rautaisilla tuhkakupeilla”. Murhayritys liittyi tuhkakupilla lyömiseen. Tämä lapsi oli saanut useita vammoja pahoinpitelyistä, mutta yleensä häntä ei ollut viety sairaalaan. Esimerkiksi näin: ”Kerran isä löi käsivarteeni veitsellä ja verta oli joka puolella. Veljeni laittoi käsivarteeni sidettä ja olin kotona kolme viikkoa, ennen kuin menin taas kouluun”.

Toinen lapsi kuvasi yhtä pahoinpitelyä seuraavasti: ”Isäni hermostui minuun, heitti minut seinää päin ja mursi kylkiluut kivellä. Äiti vei minut lääkäriin ja kertoi siellä jonkun tarinan. Olin kotona ja lepäsin, kunnes olo oli parempi. Kun isä hermostui minuun, hän usein sanoi pistävänsä jonain päivänä pääni veteen niin, että kuolisin, ja hän tekikin sen”. Muutkin haastatellut lapset kertoivat aikaisemmista vanhemman taholta tulleista tappouhkauksista.

Lapsilla oli vaikeuksia muistaa yksityiskohtaisesti tapahtumaa, vaikka he osasivat kertoa murhayrityksen tilanteesta ja tekotavasta. Joissakin tapauksissa muistamattomuus liittyi siihen, että lapsi oli jossakin vaiheessa menettänyt tajuntansa. Useimmiten muistaminen oli katkelmallista, ja lapseen mieleen oli jäänyt vain joitakin yksityiskohtia, kuten vanhemman huutamia uhkauksia (”tämä on loppusi!”) tai omasta kehosta tuleva verenvuoto.

Kun haastattelussa kysyttiin lapsen ajatuksia vanhemmastaan, lasten vastaukset ilmaisivat kaksitahoisia tunteita. Toisaalta he kertoivat vanhempansa pelottavasta olemuksesta ja siitä, että vanhempi yritti vahingoittaa heitä, mutta toisaalta heillä oli vanhempaa kohtaan kiintymyksen tunteita ja huolta siitä, mitä vanhemmalle nyt käy. Yhden lapsen sanoin: ”Isäni juo alkoholia ja satuttaa meitä ja uhkaa tappaa meidät, minut, sisarukseni, äitini ja isoäidin, mutta toisina päivinä, kun hän ei juo, hän auttaa minua kotitehtävissä ja vie pelaamaan koripalloa. Hän on hyvä isä, hän rakastaa meitä ja huolehtii meistä”.

Vaikka kaikissa tapauksissa vanhempi oli toistuvasti pahoinpidellyt lasta ja uhannut tappaa hänet, yksikään lapsi ei sanonut suoraan, että vanhempi olisi yrittänyt tappaa hänet. Kaikki lapset kertoivat hyvin niukasti varsinaisesta murhayrityksestä, ja kaikki olivat huolissaan siitä, mitä vanhemmalle tämän jälkeen tapahtuu.

Tutkimukseen valituissa tapauksissa murhayritys oli kohdistunut paitsi haastateltuun lapseen myös muihin perheenjäseniin, useimmiten sisaruksiin tai lapsen äitiin. ”Isä hermostui meihin paljon ja otti lihaveitsen ja puukotti äitiä, veljiäni ja minua”, paljasti yksi lapsista. Kaikki lapset kertoivat haastattelussa sisaruksistaan ja siitä, miten sisarukset olivat yrittäneet tilanteessa auttaa, esimerkiksi tähän tapaan: ”Kun yritin hengittää ilmaa aina ennen kuin jouduin taas veteen, kuulin veljeni huutavan äidille, että jätä hänet rauhaan, ole kiltti ja lopeta”. Toinen lapsi kertoi: ”Muistan vain, että isä hukutti minua, ja sitten muistan, että siskoni itkivät ja soittivat ambulanssin. He pelastivat minut ja olen elossa heidän ansiostaan.”

Tutkimus vahvisti sitä oletusta, että lapset pyrkivät pahimmissakin pahoinpitelytapauksissa ja perheensisäisissä murhayrityksissä suojelemaan vanhempaansa ja pelkäävät sitä, mitä tälle tapahtuisi asioiden paljastumisen jälkeen. Tutkimuksen ulkopuolelle jäi kahdeksan muuta lasta, jotka eivät suostuneet haastattelussa lainkaan paljastamaan murhayritykseen liittyviä asioita. Tutkimuksessa mukana olleilla lapsilla vahvin vaikutin asioista kertomiseen näytti olevan se, että kertomalla he voisivat auttaa sisaruksiaan. Yksi lapsi kysyikin haastattelijalta, yrittäisikö tämä nyt auttaa hänen sisaruksiaan.

Pahoinpidellyn ja sen takia hengenvaarassa olevan lapsen tilanne on hyvin ristiriitainen. Hän joutuu pelkäämään sitä henkilöä, josta hän on samalla kaikkein riippuvaisin – omaa vanhempaansa. Voidaan vain kuvitella, mitkä ovat toistuvan kaltoinkohtelun ja murhayrityksen kohteeksi joutumisen pitkäkestoiset seuraukset, ellei lapsi saa apua.

Lähde: Katz, C. (2013). The narratives of abused children who have survived attempted filicide. Child Abuse & Neglect, 37, 762-770.