Helsingin huumepoliisin päällikkö tuomittiin 10 vuoden vankeuteen törkeistä huumerikoksista ja useista virkarikoksista käräjäoikeudessa. Aikaisemmin hänelle oli jo langetettu kolmen vuoden tuomio lahjusrikoksista hovioikeudessa. Poliisin vihapuheryhmän entinen tutkinnanjohtaja pyöritti Facebookissa poliisien salaista ryhmää, jossa Long Playn paljastamien tietojen mukaan viljeltiin rasistista vihapuhetta ja turvapaikanhakijan itsemurhayritystä luonnehdittiin ”kelvottomaksi yritykseksi”. Lisäksi lukuisia poliiseja on viime vuosina tuomittu virkarikoksista, koska he urkkivat julkisuudessa olleista rikoksista tietoja poliisin järjestelmistä.

Kaikesta tästä huolimatta 96 prosenttia vastaajista luottaa melko tai erittäin paljon poliisiin sisäministeriön julkaisemassa poliisibarometrissa. Pientä ymmärrettävää heikkenemistä on tosin ollut siinä, pitävätkö vastaajat poliisin sisäistä korruptiota todennäköisenä vai ei. Vielä vuosina 2007-2012 vain 25-27 prosenttia vastaajista piti poliisin korruptiota melko tai erittäin todennäköisenä, mutta vuosina 2014-2016 osuudet olivat jo 41-42 prosenttia. Barometrissa ei kuitenkaan sanallakaan viitata siihen, että huumepoliisin saamat rikostuomiot olisivat vaikuttaneet asiaan.

Vahva luottamus poliisiin kertonee siitä, että ihmiset pohtivat luottamustaan omien kokemustensa valossa. Ihminen katselee asioita mieluiten omasta näkökulmastaan. Jos ei ole ollut juuri tekemisissä poliisin kanssa, ei liene mitään syytä olla luottamatta. Uutiset poliisien rikoksista tai väärinkäytöksistä eivät välttämättä vaikuta luottamukseen, jos omia huonoja kokemuksia ei ole. Jos sen sijaan itsellä on paljon huonoja kokemuksia, luottamus horjuu helposti.

Haastattelin aiheesta ”Orvokkia” (nimi muutettu), jolla on elämänsä varrella ollut erilaisia ikäviä kokemuksia poliisista. Teini-iässä 15-vuotiaana Orvokki kokeili kavereiden kanssa Omppupomppu-viiniä juhannusfestareilla ja tuli pahoinvoivaksi. Lähellä ollut poliisimaija nappasi Orvokin kyytiin, ja kovakouraiset poliisit tönivät häntä maijan takaosaan. ”Perkele, menetkö putkaan vai kotiin?”, ärähti uhkaavasti käyttäytynyt poliisimies. Onneksi Orvokki sai kuljetuksen kotiin.

Myöhemmin yliopisto-opintojen jälkeen Orvokki aloitti työt poliisiopistossa ylikonstaapelien ja komisarioiden opettajana. Eräällä oppitunnilla yksi opiskelijoista otti yllättäen esiin käsiaseen ja osoitteli sillä opettajaansa. Toisella oppitunnilla opiskelijat olivat kaivaneet Orvokin henkilötunnuksen tietojärjestelmästä ja liimanneet sen opettajanpöydän reunaan. Oppitunneilla Orvokki kuuli usein opiskelijoiden rasistisia ja sovinistisia kommentteja poliisin asiakkaista. Ulkomaalaisasioista puhuttiin ”mutiaiskeikkoina”. Kun Orvokki kertoi näistä kepposista poliisiopiston johdolle, hänen työsuhteensa katkaistiin koeajalla. Omaa pesää ei saa liata, häntä opastettiin.

Poliisiorganisaatiossa huumori on Orvokin kokemusten perusteella usein epäempaattista ja sovinistista. Naisia on poliisin tehtävissä ja johdossa selvästi miehiä vähemmän. Turun Sanomien haastattelussa 23.7.2017 keskusrikospoliisin rikoskomisario Susanna Arppe totesi, että hän ei ole koskaan poliisialalla kohdannut sukupuolierottelua tai epätasa-arvoa. ”Oletuksenani on, että äijäalalle ei voi mennä loukkaantumaan kaksimielisyyksistä tai tyttökalentereista”, hän toteaa. Onkohan eteneminen poliisialalla mahdollista vain niille naisille, jotka mukisematta hyväksyvät naisia vähättelevät tai seksistiset käytännöt?

Takaisin Orvokkiin. Vielä myöhemmin Orvokki haki tutkijan paikkaa Poliisiammattikorkeakoulusta ja kertoi työhaastattelussa tutkimussuunnitelmistaan. Työpaikkaa ei tullut, mutta muutaman vuoden kuluttua Orvokki huomasi, että hänen tutkimusideaansa oli kyllä ryhdytty toteuttamaan. Asiasta olisi ollut turha nostaa juttua, koska jutun olisivat tutkineet poliisit.

Orvokin kokemukset eivät ehkä ole pahimmasta päästä, jos niitä vertaa joihinkin ulkomailla sattuneisiin poliisiväkivallan tapauksiin. Äskettäin kerrottiin uutisissa, että poliisit olivat kiduttaneet 19-vuotiasta nuorukaista etälamauttimella Cheathamin piirikunnassa Tennesseessä. Poliisit tainnuttivat miestä useita kertoja sen jälkeen, kun hänet oli ensin kahlittu liikkumisen estävään tuoliin. Yksi poliiseista oli uhonnut jatkavansa, kunnes patterit loppuvat. Kidutus kesti noin kolme tuntia.

Uhri sai etälamauttimesta yli 40 palovammaa. Poliisit jäivät kiinni, koska teot tallentuivat turvakameran videolle. Syytteen mukaan yksi poliiseista toimi sadistisesti lamauttamalla uhria toistuvasti tilanteessa, jossa voimankäyttö oli tarpeetonta. Kaksi muuta poliisia ei tehnyt mitään lopettaakseen kolmannen toiminnan.

Miten paljon lieneekään poliisin psykologista tai fyysistä väkivaltaa, josta ei satu olemaan videotallenteita eikä muita todisteita? Silloin uhri on todella heikoilla.

Poliisin aseenkäyttö puhuttaa säännöllisin väliajoin. Yhdysvalloissa poliisin ammuskelu on omaa luokkaansa. Esimerkiksi sanomalehti Guardianin mukaan amerikkalaispoliisi ampui vuonna 2015 vuoden ensimmäisten 24 päivän aikana kuoliaaksi yhteensä 59 ihmistä. Vertailun vuoksi mainittiin, että Englannissa ja Walesissa poliisi ampui 55 ihmistä vuosina 1990-2014. Suomessa poliisi on ampunut viimeisen 10 vuoden aikana seitsemän ihmistä. Poliisiammattikorkeakoulun voimankäyttöselvityshankkeen (2015) perusteella poliisi ampui vuosina 2003-2013 yhteensä 122 kertaa, kun vielä vuosina 1982-86 poliisi ampui 155 kohtilaukausta. Käänne poliisin aseenkäyttöön Suomessa tuli Mikkelin panttivankidraaman jälkimainingeissa.

Poliisin voimankäyttöä ja poliisirikoksia tutkivat poliisit itse. Poliisin tutkimustoiminta puolestaan keskittyy Poliisiammattikorkeakouluun. Tämä on vakava epäkohta, koska luottamus tutkinnan ja tutkimustoiminnan puolueettomuuteen voi olla vaakalaudalla. Esimerkiksi Minna Passin ja Susanna Reinbothin kirjassa Keisari Aarnio (2017) käy ilmi, että poliisin huume- ja virkarikosten tutkinta ei edennyt aivan niin vauhdikkaasti kuin olisi voinut olettaa. Tieteellisissä tutkimuksissa yliopisto voisi olla Poliisiammattikorkeakoulua puolueettomampi taho, jos tutkijoilla ei ole kytköksiä poliisiin.

Poliisin rikoksia ja eettisiä rikkomuksia tutkimaan pitäisi ehdottomasti asettaa ulkopuolinen yksikkö, jossa olisi poliisin teknisen asiantuntemuksen lisäksi psykologista, lääketieteellistä ja juridista asiantuntemusta. Yksikön ei pitäisi olla sisäministeriön tontilla, eikä liian läheistä yhteyttä poliisiorganisaatioon saisi olla. Voisiko poliisirikoksia tutkiva yksikkö sijaita vaikkapa eduskunnan oikeusasiamiehen kanslian yhteydessä, koska kyse on aina joka tapauksessa virkamiesten toiminnan tutkimisesta?

Jos poliisin toimintaa valvottaisiin nykyistä tiukemmin ja jos poliisit eivät vastaisi rikostutkinnasta syyttäjän johdolla täysin itsenäisesti, Keisari Aarnion kaltaiset tapaukset olisivat paremmin ehkäistävissä. Poliisi käyttää julkista valtaa, ja vallankäyttö edellyttää riittävää vastuuta ja tarvittaessa valvontaa. Suomessa on yli 7000 poliisia, ja tähän joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä. Pelkkä poliisikoulutus ei tee kenestäkään rehellistä ja asenteiltaan empaattista poliisia, jos valmiuksia ei ennestään ole. Poliisikoulutukseenkin joudutaan valitsemaan vain niistä, jotka sinne hakeutuvat.