Turun puukotuksissa oli kyse yhden tekijän erittäin väkivaltaisesta teosta, mutta poliisi ja useimmat poliitikot lähtivät heti liikkeelle terrorismiverkostojen oletuksesta. Olisiko asiaa katsottu terrorismilasien läpi, jos puukottaja olisi ollut suomalainen? Väkivaltaan johtava yksilönkehitys on samankaltaista, olipa kyseessä suomalainen, marokkolainen tai amerikkalainen terroristi tai ei-terroristi. Terroristisen ja ei-terroristisen teon välinen raja on joskus hämärä. Kummassakin on kyse voimakkaasta vihasta, mutta terroristisessa teossa viha kohdistuu ideologisesti valittuun ryhmään. Vihan kohde on psykologisesti järkeistetty.

Koska Turun puukottaja oli turvapaikanhakija ja teossa oli piirteitä ulkomaisista veitsi-iskuista, monien automaattinen ajatus oli se, että Suomessa on nyt jihadistiterrorismia ja kenties jopa terroristisoluja. Poliisi kiirehti pidättämään kaikki tekijän kanssa tekemisissä olleet marokkolaistuttavat ja takavarikoi yhden marokkolaismiehen muuttoautonkin. Tipoittain poliisi on sittemmin joutunut vapauttamaan pidätettyjä, kun nämä ovatkin osoittautuneet epäillyn kanssa joskus pari sanaa vaihtaneiksi jalkapallo- ja kahvikavereiksi.

Terrorismin varjolla etenkin poliisi ja oikeistopoliitikot ovat vaatineet Supolle uusia tiedusteluvaltuuksia, vaikka Supo ei ole reagoinut edes suoraan nenänsä eteen työnnettyihin vihjeisiin. Turun puukottajasta oli annettu Supolle tänä vuonna vihjetieto, joka ei  johtanut toimiin. On käsittämätöntä, ettei Supo vastannut vihjeiden antajille yhtään mitään. Poliisille nettivihjeitä tarjoavilla on sama kohtalo: vinkit tuntuvat usein katoavan mustaan aukkoon. Onko viranomaisilla riittävästi asiantuntemusta vihjetiedon erittelyyn?

Uusi tiedustelulaki sallisi viranomaisille salaisia pakkokeinoja ilman rikosepäilyä: kenen tahansa viestiliikenteeseen ja laitteisiin voitaisiin murtautua. Ihmisten työpaikoille ja autoihin olisi lupa mennä urkkimaan. Kaikista toimista ei edes tarvitsisi ilmoittaa tiedustelun kohteelle. Koska varsinaista rikosepäilyä ei tarvittaisi, viranomaiset voisivat keksiä tarkkailun perusteet omasta päästään.

Tuomas Enbuske visioi blogikirjoituksessaan (Iltalehti 25.8.), että meillä kaikilla voi kohta olla valtion sponsoroima otsalohkoon istutettu valvontakamera, joka rekisteröi kaikki liikkeemme ja välittää ne suorana lähetyksenä Pasilan poliisitalolle.  Siinäkään tapauksessa ei kauan kestäisi, kun rikoksentekijät jo olisivat keksineet keinot kameran sammuttamiseen. Supon ja poliisin jatkuva valtaoikeuksien paisuttaminen vain lisää viranomaisten ja rikoksentekijöiden kilpavarustelua.

Poliisi on karaistunut valtuuksiensa kasvattaja. Jokainen traaginen väkivaltateko ja miksei muukin rikos on poliisille kätevä keppihevonen uusien lupien hamuamiseen. Salaisia pakkokeinoja on lisätty koko 2000-luvun ajan. Kun poliisit saivat korkeimmassa oikeudessa tuomion laittomista valeostoista, valeostoista tehtiin pikavauhtia laillista toimintaa vuonna 2001. Pakkokeinolain uudistuksissa poliisit ovat saaneet oikeuden muun muassa telekuunteluun, televalvontaan, tekniseen tarkkailuun, tekniseen seurantaan ja asuntokuunteluun. Peitetoimintakin onnistuu, ja poliisi saa esiintyä väärällä nimellä ja soluttautua rikollisryhmiin. Peitellyssä tiedonhankinnassa poliisi saa antaa vääriä tietoja ja valehdella. Kaikki nämä pakkokeinot eivät tosin estäneet sitä, että Helsingin huumepoliisin päällikkö ahkeroi törkeistä huumerikoksista ja virkarikoksista itselleen pitkän vankilakakun.

Poliitikot ovat toki vaatineet tiedusteluoikeuksien ohella muutakin. Poliisi saa 34,5 miljoonan lisämäärärahat ja ehkä vähän ekstraa päälle. Ulkoministeriö haluaisi pikapalautuksia Irakiin kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille. Sisäministeri väläytti rangaistuksia ihmisille, jotka auttavat ja piilottavat ilman oleskelulupaa maassa olevia paperittomia. Perussuomalaiset vaativat säilöönottoa ja vankilan kaltaisia palautuskeskuksia turvapaikanhakijoille, jotka ovat saaneet hakemukseensa kielteisen päätöksen.

Kannanotot kertovat siitä, että yhden turvapaikanhakijan tekemän väkivaltateon jälkeen kaikkia kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita halutaan kohdella uhkina ja riskihenkilöinä. Kognitiivisissa psykologian teorioissa puhutaan näissä tapauksissa yleistävistä ajatteluvirheistä.

Helsingin yliopiston tutkija Salli Hakala ja oikeushistorian professori Jukka Kekkonen varoittivat moraalisesta paniikista (Yle Uutiset 25.8.), jonka seurauksena veriteon jälkeinen uhan tunne kanavoidaan kovien rangaistusten ja tiukemman kontrollin vaatimuksiksi. Kun paniikki iskee, erilaisia vapauteen puuttuvia lakimuutoksia aletaan syöttää täysistuntoon nopeassa tahdissa. Poliitikot haluavat tehdä heti jotain konkreettista, vaikka parempi olisi miettiä asiat ensin rauhassa käsitteellisesti.

Silmittömän väkivallanteon ennustaminen on erittäin vaikeaa, ellei mahdotonta. Poliisi väittää aika ajoin itsevarmasti ehkäisseensä suunnitellun joukkosurman tai muun väkivaltateon, mutta kukaan ei voi varmasti tietää, olisiko teko tehty vai ei. Väkivaltaista yksilönkehitystä voidaan varhain alkavin ja sopivin palveluin ehkäistä, mutta meillä ei ole temppuvalikoimaa väkivaltaisten yksilöiden seulomiseen. Väkivaltaisen käyttäytymisen paras ennusmerkki tunnetusti on aikaisempi väkivaltainen käyttäytyminen, mutta vaarallisuuden ennustaminen on silti arpapeliä. Miehillä ja nuorilla aikuisilla väkivallan riski on muita suurempi, mutta se tiedetään, että turvapaikan hakeminen ei kuulu väkivaltaisuuden riskitekijöihin. Kielteinen päätös voi kyllä olla merkittävä kriisitilanne, joka voi laukaista väkivaltaisen teon siihen alttiilla ihmisellä.

Turvapaikanhakijoiden joukossa on vaikeasti traumatisoituneita nuoria miehiä, joilla ei ole kiintymyssiteitä omiin perheisiinsä ja joille katu on ollut koti. Osa heistä voi hakea merkityksellisyyden tunnetta elämäänsä uskonnollis-poliittisista ideologioista ja uskonnolliseen ryhmään kuulumisesta, kun muita yhteisöjä ja yhteyksiä ei ole. Traumatisoituneiden turvapaikanhakijoiden mielenterveyspalveluissa voidaan käsitellä traumakokemuksia asiantuntevasti ja näin vähentää väkivaltaisten tekojen riskiä ihminen kerrallaan.

Tämä edellyttää huomattavaa vahvistusta traumatietoisiin psykologi- ja psykoterapeuttipalveluihin. Käynti poliklinikan psykiatrisella sairaanhoitajalla kerran kuukaudessa ei todellakaan ole riittävää hoitoa. Missä ovat 34,5 miljoonan lisämäärärahat mielenterveyspalveluihin?