Väkivaltaisen käyttäytymisen riskin ja vaarallisuuden arviointia on tutkittu ja kehitetty useita vuosia. Väkivaltaisuuden tai vaarallisuuden ennustamisesta ei pitäisi enää puhua, vaan kyse on pikemminkin tutkimusnäyttöön perustuvien väkivaltaisen käyttäytymisen riskitekijöiden kartoittamisesta. Esimerkiksi vankiloissa on käytetty tätä tarkoitusta varten kehiteltyjä menetelmiä. Rikoksen uusimisriskin ja väkivaltaisen käyttäytymisen riskin arviointimenetelmistä ei ole pulaa. Niitä on julkaistu kymmeniä.

Uusimisriskin arviointia ja vaarallisuusarvioita laitoksissa tekevät asiantuntijat painottavat, että menetelmät eivät ole pääosassa vaan ainoastaan apuvälineitä (henkilökohtainen tiedonanto Psykiatrisen vankisairaalan vastaavalta ylilääkäriltä Hannu Lauermalta ja ylilääkäri Alo Jüriloolta 11.9.17). Olisikin huolestuttavaa, jos yksilön tulevaa käyttäytymistä pyrittäisiin ennustamaan jonkin tilastollisen todennäköisyyden avulla. Jos rikoksentekijän arvioitaisiin uusivan rikoksensa esimerkiksi 44 prosentin todennäköisyydellä, riskin arviointi ei olisi kovin uskottavaa. Kaikkea ei voi mitata täsmällisesti ja erehtymättömästi – ei varsinkaan väkivaltaisen käyttäytymisen tai rikoksen uusimisen riskiä.

Suomessa on käytetty muun muassa 20-osioista Psychopathy Checklist – Revised (PCL-R) -piirrelistaa, jonka avulla arvioidaan yksilön psykopatiaan liittyviä persoonallisuuden ja käyttäytymisen piirteitä ja päädytään kokonaispistemäärään. Lisäksi on turvauduttu Violence Risk Appraisal Guide (VRAG-R) -menetelmään, joka sopii sekä väkivalta- että seksuaalirikoksista tuomituille. Kolmas yleisesti käytetty arviointityökalu on Historical-Clinical-Risk Management-20 (HCR-20), jossa yksilön riski arvioidaan matalaksi, keskitasoiseksi tai korkeaksi. HCR-20:ssa on mukana elämänhistoriaan liittyviä tekijöitä (mm. aikaisempi väkivaltainen käytös, nuorena alkanut väkivaltainen käytös, päihteidenkäyttö), kliinisiä riskitekijöitä (mm. epäsosiaaliset asenteet) ja tulevaisuutta koskevia riskitekijötä (mm. puutteellinen sosiaalinen tuki, altistuminen stressille).

Riskinarvioinnin menetelmiin liittyvä tutkimusnäyttö perustuu aina ryhmätason tuloksiin, joissa esimerkiksi rikoksen uusiminen tietyllä ajanjaksolla on ollut yhteydessä johonkin riskitekijään. Tällä perusteella kyseinen riskitekijä on otettu mukaan arviointimenetelmään. Ryhmätason tuloksista koostuva tutkimusnäyttö on aina ongelmallista, kun menetelmää käytetään yksilötasolla. Vaikka 1000 rikoksentekijän otoksessa jokin tekijä – esimerkiksi varhain alkanut rikollinen käyttäytyminen – olisi yhteydessä rikoksen uusimiseen, yhden yksilön kohdalla tämä ei välttämättä pidä paikkaansa.

Toinen ongelma arviointimenetelmissä on se, pitäisikö käyttää kolmiportaista riskiluokitusta (matala, keskitaso, korkea) vai käytössä olevan menetelmän raakapistemääriä. Tutkimusten perusteella näyttäisi siltä, että esimerkiksi 0:n ja 40:n välillä vaihtelevan kokonaispistemäärän luokittelu kolmiportaiseksi ei paranna riskin arviointia vaan johtaa informaation menettämiseen. Jos riski arvioidaan vain kolmeen luokkaan, voi olla hyvin pienestä kiinni, sijoittuuko yksilön esimerkiksi matalan vai keskitason luokkaan. Ei ole pitävää todisteaineistoa sen puolesta, että yksilöt voitaisiin jakaa kolmeen eri riskitasoon.

Eräät tutkijat ovat ehdottaneet, että väkivaltaisen käyttäytymisen riskitekijöiden lisäksi menetelmissä voitaisiin arvioida myös rikollisuudelta suojaavia tekijöitä. Tähänkin on kehitetty oma menetelmänsä: Structured Assessment of Protective Factors for violence risk (SAPROF). Korkea pistemäärä tässä menetelmässä on ollut tutkimusten mukaan yhteydessä vähäiseen riskiin tehdä uusia väkivaltarikoksia. Toisaalta on väitetty, että suojaavat tekijät ovat vain riskitekijöiden käänteinen muoto, joten niiden sisällyttäminen arviointiprosessiin ei välttämättä lisää riskin arvioinnin tarkkuutta.

Kolmanneksi arvioinnin tekee pulmalliseksi se, että riskitekijöitä on sekä staattisia (pysyviä) että dynaamisia (muuttuvia). Staattiset riskitekijät ovat sellaisia, joihin ei esimerkiksi vankiloiden hoidollisilla ohjelmilla voi vaikuttaa (miessukupuoli, aikaisemmat väkivaltarikokset, antisosiaalinen käyttäytyminen nuoruusiässä, aikaisempi päihteidenkäyttö). Dynaamiset riskitekijät puolestaan ovat asioita, jotka voivat muuttua elämän aikana. Asuinolot, perhesuhteet, päihteet, työtilanne ja taloudelliset vaikeudet voivat olla dynaamisia tilannetekijöitä, jotka vaikuttavat rikoksen uusimiseen. Tulevaisuutta koskevien tilannetekijöiden arviointi vankilasta vapautumisen hetkellä on yleensä erittäin vaikeaa. Joitakin dynaamisia tekijöitä voidaan tietysti aavistella yksilön ominaisuuksien, esimerkiksi antisosiaalisen persoonallisuuden tai päihdeongelmien, perusteella, mutta tulevaisuutta ei voi ennustaa.

Kronologinen ikä on yksi mahdollinen dynaaminen riskitekijä, jos ajatellaan, että iän myötä todennäköisyys uusiin rikoksiin pienenee. Tutkimuksissa onkin havaittu, että vanheneminen liittyy vähäisempään rikollisuuteen. Toisaalta jotkin riskitekijät, kuten psykopatia, peittävät alleen iän vaikutuksen rikosten uusimisriskiä arvioitaessa. Psykopatia persoonallisuuden ominaisuutena on usein hyvin pysyvä riskitekijä, joten iällä ei aina ole merkitystä psykopatian tunnusmerkit täyttävän yksilön uusimisriskissä.

On myös joukko dynaamisia riskitekijöitä, joista ei ole saatu riittävästi tutkimusnäyttöä, vaikka ne mahdollisesti olisivatkin muutettavissa. Esimerkki tällaisesta tekijästä voisi olla pedofiilin seksuaalisten mieltymysten muuttaminen hoito-ohjelmalla. Jos poikkeavat seksuaaliset mieltymykset olisivat muutettavissa tehokkaalla hoidolla, ne olisivat sellainen dynaaminen riskitekijä, jota kannattaisi arvioida. Asiaan perehtyneet tutkijat Grant Harris ja Marnie Rice ovat kuitenkin sitä mieltä, että näyttöä tämän riskitekijän muutettavuudesta ei ole kertynyt.

Tilastollisen riskin arvioinnin tutkimusnäyttö on melko hataraa, mutta näyttöä ei ole kliiniseen päättelyynkään perustuvan vaarallisuuden tai väkivaltaisen rikoksen uusimisriskin pätevyydestä. Tällä hetkellä rikosten uusimisriskin arviointiin liittyy enemmän hypoteeseja kuin uskottavaa tutkimusnäyttöä.

Lisäksi ei tarkoin tunneta sitäkään, miten vaarallisuusarvio tai riskitekijöistä annettu lausunto vaikuttaa sen kohteena olevaan yksilöön. Toimiiko se itseään toteuttavan ennusteen tavoin ja vahvistaako se vangin uskomuksia itsestään ja tulevaisuudestaan? Korkean riskin papereiden saaminen tuskin voi ketään ilahduttaa.

Tapauksissa, joissa rikoksentekijä on toistuvasti tehnyt raakoja väkivaltatekoja tai surmannut pitkän ajanjakson kuluessa tai samalla kertaa useita ihmisiä, riskin arvioiminen voi vaikuttaa keinotekoiselta. Väkisinkin tieto aikaisemmista rikoksista heijastuu tekeillä olevaan arvioon erityisen painavasti, vaikka periaatteessa kaikilla riskitekijöillä olisi samanlainen painoarvo.

Voidaanko siis nykyistä vaarallisuusarvioiden tekemisen käytäntöä pitää oikeutettuna tutkimusnäytön valossa? Tämä on vaikea kysymys, jos arvioita käytetään vankilasta vapauttamisen tai vapauden riistämisen yhtenä perusteena. Jos uusimisriskin arviointi sen sijaan toteutetaan hoidollisesti, riskitekijöistä vangin kanssa keskustellen ja vapautumista seuraavia tuki- ja hoitotoimia suunnitellen, arviointi voi samalla olla hoidollinen interventio. Asiantuntijoiden eettinen velvollisuus on selvittää hoidolliset mahdollisuudet, vaikka hoito ei kaikkien yksilöiden kohdalla toimisi.

Lähde: Harris, G. T., & Rice, M. E. (2015). Progress in violence risk assessment and communication: hypothesis versus evidence. Behavioral Sciences and the Law, 33, 128-145.