Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät anna palkkatyölle mitään erityistä arvoa sinänsä. Haaveilen perustulosta paitsi siksi, että se helpottaisi sosiaaliturvan aukkoihin tipahtelevaa prekaaria työväkeä, myös siksi, että se mahdollistaisi epämieluisasta palkkatyöstä kieltäytymisen tai sen, että töitä voisi tehdä vähemmän.

Siihen nähden on kummallista, kuinka paljon olen nauttinut työstäni niinä kahtena viikkona, jotka olen perhevapaiden jälkeen töissä ollut.

Palasin töihin ristiriitaisin tuntein. Jos vielä puoli vuotta sitten työasioiden ajattelukin tuntui vastenmieliseltä, niin loppukesästä töihin liittyvät suunnitelmat ja ideat olivat alkaneet pyöriä mielessä.

Toisaalta minua pelotti, miten kestän erossa pikkutaaperostamme? Miten jaksan käydä töissä, kun hyvänä yönä vauva syö edelleen ainakin kaksi ja huonona noin sata kertaa? Tuntui myös haikealta menettää se vapaus, joka kotona ollessa on: sitä voi lähteä retkellä, kylään tai museoon ihan koska haluaa, laatia itse omat aikataulunsa.

Lohduttauduin ajatuksella, että ainakin palkkatyö olisi emotionaalisesti helpompaa kuin kasvatustyö kotona. Töissä on aikuista seuraa, saa keskittyä rauhassa, kokee välillä onnistuvansa, töistä pääsee pois kun työaika loppuu.

Kotona sitä joutuu kohtamaan kaikki riittämättömyyden ja turhautumisen kokemukset yksin eikä kotona työ lopu koskaan.

Suoraan sanoen ensimmäinen työviikko oli kauhea. Vauva sopeutui uuteen tilanteeseen ja tankkasi yöllä äidin maitoa ja läheisyyttä, joita oli päivisin aikaisempaa vähemmän tarjolla. Hän myös kasvatti hampaita niin, että pari yötä sain viettää ihmistuttina itkuiselle ja jatkuvasti heräilevälle vauvalle.

Silti yllättäen itse työnteko ei ollut hankalaa. Teen lyhennettyä työaikaa, kolmenkymmenen tunnin työviikkoa. Jaksoin pahimpienkin öiden jälkeen töissä ihan hyvin. Sen sijaan kotona tunsin itseni lähinnä zombieksi.

Töissä on ollut muutenkin kivaa: on ollut hauska päästä käsiksi vanhoihin ja uusiin hommiin. Saada käyttää aivojaan ja toimia aikuisten kanssa. Olla vastuussa lähinnä vain itsestään.

Se tosin tuntuu vähän surulliselta, että silloin kun väsyttää – ja oikeastaan aina väsyttää, väsymyksen aste vain vaihtelee – annan parhaani töissä. Ei tunnu reilulta, että minä ja rakkaimpani saavat aina tyytyä siihen, mitä jää jäljelle, kun työnantaja on ottanut ensin omansa.

Mutta niinhän se kai muutenkin palkkatyöfetissistä kärsivässä yhteiskunnassamme menee: ensin työ ja sitten kaikki muu. Vaikka työn piti olla vain keino ansaita rahaa ja mahdollistaa muu elämä.

Ajattelen itse, että työ on vain työtä. Minua on ahdistanut ja ahdistaa edelleen ajatus siitä, että vielä monta kymmentä vuotta minun pitäisi myydä suuri osa valveillaoloajastani pois ja tehdä töitä jonkun muun määrittelemistä lähtökohdista.

Ahdistaa, vaikka nykyisessä työssäni työllä on sellaiset päämäärät, jotka voin allekirjoittaa myös siviilielämässä, työ on kiinnostavaa ja vastaa koulutustani. Silti se syö vapauttani. Ja lasten myötä palkkatyön pakko on entistäkin vahvempi, koska ajatus siitä, ettei lapsilleen voi tarjota kohtuullista elintasoa on musertava.

Paitsi, että vanhempana palkkatyö myös tuo kummallisella tavalla vapautta. Enkä nyt tarkoita sitä, miten työnteko mahdollistaa kulutuksen, joka on keskeisin olemisen tapa kapitalistisessa yhteiskunnassa.

Tarkoitan myös sitä, että palkkatyö tuo vapautta lasten hoitoon ja kasvatukseen liittyvästä työstä. Pienet lapset nimittäin ottavat kaiken. Mikään keskittymistä ja aikaa vaativa ei onnistu, kun lapset ovat hereillä.

Ja nukkumaan on mentävä samaan aikaan heidän kanssaan, koska etenkin pienempi tarvitsee minua öisinkin. Vaikka vietän tunneissa sängyssä saman ajan kuin lapset, olen silti jatkuvasti väsynyt.

Meidän yhteiskunnassamme palkkatyössä luksusta on vapaus lapsista. Luksusta on myös se, että voi tulla kotiin ja nähdä heidät taas. Sellaisessa yhteiskunnassa, jossa kotona tehtävää työtä ei olisi eriytetty niin vahvasti tuottavaksi määritellystä työstä ja jossa kasvatusvastuu ei olisi niin suurelta osin niin pienen perheyksin harteilla, kokemus olisi varmasti toinen. Mutta tässä ja nyt palkkatyö tuntuu vapauttavalta.

Mitä taas lapseen ja hänen isäänsä tulee, heille yhdessä olo on varmasti hyväksi. On tärkeää, että myös isä saa luoda itsenäisen suhteen lapseen ja korjata vinouman, joka äidin hoitovapaan aikana helposti syntyy. Äiti, joka on lapsen kanssa ja kotona enemmän, luo rutiinit ja on paremmin perillä niin lapsen asioista kuin siitäkin, koska maito on loppu tai pyykkiä pestävä. Vastuun kasautuminen toiselle rassaa molempia vanhempia.

Kotona kaikki on mennyt hyvin. Nykyisin lähtöni ei aiheuta välttämättä edes itkua. Mistään eroahdistuksen kaltaisesta lapsi ei ole kärsinyt. Hän tervehtii minua hymyillen, mutta huolehtii, että ensimmäisenä toimenani annan kunnon maitoaterian. Eikä mikään ole ihanampaa kuin saada pieni tissitakiainen ovelta syliin.

On varmasti paljon työn laadusta ja ihmisestä kiinni, tuoko palkkatyö vapautta vai viekö se sitä. Lisäksi itse elän vasta kuherruskuukautta työni kanssa. Olen miettinyt, miltä tuntuu parin kuukauden päästä, kun kaupunki on ympäri vuorokauden märkä ja harmaa, kun väsymys ei hellitä, kun kaikki ei enää ole uutta ja jännittävää. Kun joutuu miettimään käyttääkö vähäisiä lomapäiviään nyt vai vasta kesällä saadakseen edes jonkinlaisen loman.

Olen miettinyt, että töihin paluu tässä vaiheessa olisi ollut paljon huonompi idea, ellen pystyisi tekemään lyhennettyä työaikaa. Olisi kauheaa olla kahdeksan tuntia päivässä töissä, tulla kotiin vieläkin väsyneempänä ja lähinnä saatella lapset yöpuulle ja kaatua itse heidän perässään sänkyyn.

Tosin olen ylipäätään sitä mieltä, että kahdeksan tunnin työpäivä on liikaa kenelle tahansa. Olen sitä mieltä, että ylipäätään olisi siirryttävä kolmenkymmenen tunnin työviikkoon. Silloin työntekijöillä olisi aikaa myös itselleen ja läheisilleen. Elämä ei ehkä olisi ihan sellaista kiirettä ja suorittamista kuin nykyään.

Tiedostan myös olevani hyvin etuoikeutettu voidessani valita lyhennetyn työajan. Koska toista lasta hoidetaan vielä kotona, en ole oikeutettu osittaiseen hoitovapaaseen. Työnantajalla ei olisi ollut pakkoa myöntää lyhennettyä työaikaa. Lisäksi maksan puuttuvat tunnit yksi yhteen palkastani, koska en ole oikeutettu osittaiseen hoitorahaan.

Olen myös etuoikeutettu, koska minulla on vakituinen työ, johon palata. Pätkätyöt kasaantuvat erityisesti lisääntymisikäisille naisille ja se tietenkin vaikuttaa suoraan perheiden mahdollisuuksiin jakaa perhevapaita. Kuinka monella on varaa siihen, että toinen vanhempi jää hoitovapaalle toisen jäädessä työttömänä etsimään töitä?

Tämä on näkökulma, joka ehdottomasti pitäisi huomioida perhevapaita uudistettaessa. Tiukat kiintiöt kummallekin vanhemmalle olettavat kaksi työssäkäyvää vanhempaa. Anna Kontulan mukaan sitä, kuinka monessa perheessä näin on, ei edes tiedetä. Ei siis myöskään tiedetä, kuinka monelle kiintiöidyn ansiosidonnaisen jakson lisääminen tarkoittaa leikkausta tukeen, kun mahdollisuuksia oman kiintiön käyttämiseen ei ole.

Tekisi mieli kirjoittaa perhevapaista enemmänkin. Mutta ehkä teen sen seuraavalla kerralla. Nyt tyydyn vain toivottamaan työniloa tasapuolisesti sekä koti- että palkkatyöäideille. Siinä nimittäin vastakkainasettelu, josta voisimme luopua ensimmäisenä.