Tahdotteko nähdä meidän kodin? Se yksi hävityksen kauhistus. Puolison iltavuoroputken ja vilkkaan viikonlopun aikana kukaan ei ole ehtinyt tai jaksanut siivota. Tai ei ollut ehtinyt, kun aloitin kirjoittamaan tätä. Siitä on jo viikko ja tässä välissä on onneksi jo siivottu.

Tykkään siitä, että suhteellisen siistiä, mutta en ole koskaan pitänyt siivousta muuten erityisessä arvossa. Siivotaan sen verran, että itsellä on mukavaa, ajattelin.

Kun tulin äidiksi, yhtäkkiä siivoaminen lakkasi olemasta oma asia. Naissukupolvien ketju katsoi minuun ja kertoi, että kodin siisteys oli yksi niistä mittareista, joilla onnistumistani äitinä arvioitiin. Samaan aikaan vauvan kanssa siivoamiseen oli entistä vähemmän aikaa ja sotkua syntyi jatkuvasti enemmän. Etenkin siinä vaiheessa, kun vauva alkoi liikkua ja syödä kiinteää ravintoa. Siinä vaiheessa ollaan taas nyt. Ja sotku sen kun lisääntyy.

Kyllähän minä silloinkin tajusin, ettei siisteydellä ole mitään tekemistä hyvän vanhemmuuden kanssa. Silti paine tuli jostain. Muistan häpeäni, kun lapsen isovanhemmat tulivat käymään ja ruokapöydän alus oli tahmea vauvan tiputtamista ja heittälemistä ruuista. Toisaalta jankutin itselleni, ettei meidän kodin siisteys kuulu muille, toisaalta häpeän tunne oli todellinen.

Ja on edelleen. Aina, kun meille tulee joku käymään, siivoan sen kymmenen minuuttia jos vain mitenkään ehdin. Heittelen leluja laatikoihin, pyykkejä koriin, lakaisen roskia lattialta. Ajattelen, että kyse on osittain kunnioituksesta, mutta luulen, että ennen kaikkea häpeästä. Niin syvään meihin on istutettu käsitys siisteydestä kunnollisuuden mittarina. Erityisesti tämä kunnollisuuden vaatimus velvoittaa äitejä.

Vääntäessäni vimmalla gradua ja esikoisen ottaessa ensi askeleitaan minulle valkeni, kuinka tuoreesta keksinnöstä itse asiassa on kyse. Agraarisessa Suomessa vielä 1800-luvulla ja monin paikoin pitkälle 1900-luvun puolelle siivoaminen oli töistä se, joka tuli viimeisenä. Siivottiin, kun oli aikaa. Käsitys puhtauden tärkeydestä levisi ensin ylempiin luokkiin ja maanviljelijä- ja työväestöön käsitys juurrutettiin aktiivisesti ja voimaperäisesti.

Puhtauden korostaminen juontui lääketieteellis-yhteiskunnallisesta hygieniaopista, joka korosti hygienian merkitystä saurauksien ehkäisyssä. Samalla hygienia-ajattelun puitteissa puhtauteen liitettiin joukko moraalisuuteen ja kunnollisuuteen liittyviä arvoja.

Keskiluokkaisen ajatuksen mukaan hygieniasta huolehtiminen oli naisten ja erityisesti äitien tehtävä. Puhdas äiti kasvatti terveitä lapsia isänmaan palvelukseen. Siivoaminen ei ollut vain naisten työtä vaan äitien kansallinen tehtävä.

Käsitystä juurrutettiin kansan keskuuteen äitiyshuollon kautta. Kotisynnytyksissä avustavat kätilöt ja 1920-luvulta alkaen ympäri maata levittäytyneet neuvolat auttoivat paitsi alentamaan äiti- ja lapsikuolleisuutta, myös levittivät tehokkaasti puhtauden ilosanomaa kaikkiin kansankerroksiin. Siisteyteen liittyvien käsitysten muutos lieneekin yksi suurimpia arkisia kulttuurisia muutoksia viimeisen reilun sadan vuoden aikana.

Hygienia-ajattelu juurrutettiin tautien torjunnan nimissä. Ymmärrys tartuntatautien leviämisestä ja hygienia esimerkiksi sairaaloissa olivat mullistavia ja valtavasti ihmishenki säästäneitä keksintöjä. Näiden keksintöjen ansiosta esimerkiksi synnyttäminen sairaalassa ei ollut enää hengenvaarallista (pitkälle 1800-luvulle kuolleisuus oli synnytyslaitoksissa huomattavasti kotisynnytyksiä korkeampi tartuntatautien vuoksi).

Sen sijaan hygienian merkitys kotioloissa on suurta huijausta. Ei sillä, etteivätkö valistajat aikoinaan varmastikin uskoneet täysin oppeihinsa.

Nykytiedon mukaan kodin jynssääminen on turhaa. Liiallinen puhtaus ensimmäisen elinvuoden aikana on yhteydessä myöhempiin allergioihin. Bakteerit ovat meille tärkeitä: ensimmäiset terveydelle edulliset bakteerinsa lapsi saa äitinsä synnytyskanavasta synnytyksen aikana. Bakteeristo kehittyy rintarinnan puolustusjärjestelmän kanssa ja altistuminen monipuolisesti bakteereille on edellytys monipuoliselle bakteerikannalle. Liiallinen puhtaus ei ole vain turhaan vaan jopa haitallista.

Voisimmeko siis jo vihdoin luopua hygienia-ajattelusta? Jokainen siivotkoon sen verran kuin kokee itselleen mieluisaksi. Kotini siisteys ei kerro moraalini tasosta tai kyvyistäni vanhempana.

Minulla on periaate, etten anna siivoamisen estää mitään hauskaa ja kuluta siihen kohtuuttomasti siitä ajasta, jonka jakaminen hauskempienkin asioiden kesken vaatii jatkuvaa tasapainoilua.

Sitten toisaalta aina ei vain kykene. Taas kerran ei muista, että kahden pienen lapsen kanssa päivässä ehtii yleensä sen yhden asian. Tai väsyttää liikaa tai tarvitsee sen rauhallisen hetken. Elämänhallinta pettää.

Molemmissa tilanteissa pyristelen pakoon häpeää: ensimmäisessä tietoisesti ja pystypäin, toisessa tilanteen pakosta. En jaksaisi hävetä. Toivon, että voisimme yhdessä palauttaa siivoamisen sadan vuoden takaiseen arvoonsa: siivotaan, kun ehditään ja jaksetaan.

—-
Lisää hygienia-ajattelun juurruttamisesta esim. Hilkka Helstin väitöskirja Kotisynnytysten aikaan.