Supistus, supistus, supistus! Kohta en enää kestä tätä kipua, ajattelin. Supistus, supistus. Minä ponnistan! Ei voi olla, ei vielä. Ponnistan taas. Hamuilen kädellä ja tunnen, että päälaki on jo miltei siinä. “Kutsukaa se kätilö,” saan soperrettua. Ponnistaminen jatkuu. Makaan vedessä kyljelläni. Kipu on sietämätön. Jokainen ponnistus vie lähemmäs päämäärää. Hengitän ulos ja ponnistan voihkivan aa-äänen saattelemana. Pian kätilö on siinä, myöhemmin saan tietää, että toinenkin. Minulle siinä hetkessä on vain ponnistus, hengitys, ääni, vesi, kipu ja lantiossani liikkuva vauva. Kun hän vetäytyy vähän sisäänpäin, kipu hellittää. Saan levätä hetken. Ja sitten mennään taas. Supistus, ponnistus, ääni, hengitys. En tiedä, paljonko on vielä jäljellä. Käännyn kontalleni. Supistus, ponnistus. Ja siinä hän on. Vedessä ja sitten rinnallani.
Kuopuksemme, uusi pieni ihminen, syntyi puolitoista viikkoa sitten Jorvin sairaalassa. Kätilö ei ollut katsomassa kelloa, kun aloin ponnistaa, mutta sairaalan papereihin merkattiin ponnistusvaiheen kestoksi kuusi minuuttia. Elämäni intensiivisimmät kuusi minuuttia. Mahdollisesti myös kivuliaimmat.
Vaikka kipu on jännittävä asia. Nimittäin heti synnytyksen jälkeen ajattelin, että kaikki meni synnytyksessä juuri niin kuin pitikin, mutta että en kuitenkaan kuvaisi synnyttämistä upeaksi, koska sattuihan se aivan helvetillisen paljon. Muistan tämän ajatuksen, mutta muisto itse kivusta on haalistunut. Ja nyt voin sanoa, että synnytys oli upea kokemus.
Esikoisen synnytyksen kohdalla muisto kivusta ja kärsimyksestä säilyi pitkään. Nyt koska pystyin säilyttämään toimijuuteni ja sain todistaa omaa ja ruumiini voimaa ja kyvykkyyttä enkä kokenut kärsimystä, kipu oli vain katoavaa pintaa.
Etukäteen toivoin, että saisin kokea synnytyksen, jonka jälkeen olisin ehjempi kuin ennen sitä. Synnytys ei vain ollut jättämättä haavoja, se myös osaltaan korjasi ensimmäisen synnytyksen arpia. Siihen nähden, kuinka paljon hoetaan, ettei synnytykseen voi valmistautua ja että mitä vain voi tapahtua, oma synnytykseni eteni hämmästyttävästi niin kuin olin toivonut.
Kaikki alkoi yöllä supistuksen tapaisilla, jotka kuitenkin lopahtivat. Samanlaisia oli ollut aikaisemminkin, mutta nyt jotain enemmän oli ilmassa: nukuin levottomasti lopun yön, esikoinen heräsi neljältä ja myös kissa oli levoton.
Aamulla herätessäni supistukset jatkuivat epäsäännöllisinä, mutta aikaisempaa kivuliaampina. Keräilin voimia esikoisen kanssa sängyssä lueskellen. Myöhemmin intouduimme tanssimaan yhdessä. Tunnelma oli jännittyneen riehakas: nyt se tapahtuisi.
Käsittämätön kolmevuotias, joka ei ollut nukkunut aamuneljän jälkeen, tsemppasi täysillä ja osoitti sellaista empatiaa ja kykyä joustaa omista tarpeistaan, että edelleen on vaikea uskoa. Emme me turhaan olleet puhuneet synnyttämisestä ja katsoneet kaiken maailman videoita.
Ennen puoltapäivää supistukset voimistuivat ja muuttuivat säännöllisiksi. Hälytin kumppanin töistä kotiin ja viestitin doulalla, että nyt minä synnytän. Lähdimme esikoisen kanssa viemään roskia, mutta kuulas syysilma houkutti metsään. Teimme lyhyen lenkin. Löysimme koppakuoriaisen ja syksyn viimeisiä mustikoita. Supistusten tullessa nojailin puihin tai kyykin.
Jossain vaiheessa kyynelet nousivat silmiin. Asia, jota olin sairaalassa synnyttämisessä harmitellut eniten oli, ettei esikoinen voisi osallistua mitenkään. Paitsi, että hän voikin. Alkusynnytyksen me vietimme kahdestaan ja sairaalaan lähti mukaan esikoisen voimaa tuomaan poimima vaahteranlehti. Se oli kuin siirtymäriitti: pian meitä olisi kolmen sijaan neljä ja suurin muutos olisi juuri suhteessa tulevaan isoveljeen. Minun ja kumppanini kohdalla muutos oli tapahtunut jo esikoisen syntyessä.
Kun kotimatkalla metsästä tapasimme naapurintädin, jätin kertomatta, että synnytän parhaillaan.
Pian kumppani saapui kotiin. Hän hieroi selkääni ja kellotimme supistuksia. Ne tulivat jo tiheään. Alkoi olla aika lähteä sairaalaan. Teimme sen rauhassa edellisen viikon harjoituskäynnistä viisastuneina. Esikoisen valtasi jännitys ja ehkäpä isän kotiintulo antoi mahdollisuuden hellittää. Emme jääneet vääntämään siitä, voiko mummolaan lähteä kumppareissa, vaan lähdimme. Ensin taksilla mummolaan ja siitä eteenpäin sairaalaan.
Taksimatkalla selvisin paikallaan istumisesta pieniä sähköiskuja selkääni antavan TENS-laitteen sekä korvanapeista tulevan musiikin voimin. “Ihana teknologia, että tällaista luomusynnyttämistä,” vitsailin matkalla.
Jorvissa seurasi synnytyksen vaikea vaihe. Siis istuskelu odotusaulassa loisteputkien valossa ja sitten sydänkäyrän ottaminen tutkimushuoneessa. Olimme juuri päässeet tutkimushuoneeseen, kun doula saapui.
Tehtiin ulko- ja sisätutkimus ja otettiin KTG-käyrää. Olin neljä senttiä auki, käyrä näytti hyvältä ja sikiön liikkeet olin tuntenut normaalista. Käytiin läpi synnytystoiveeni. Konflikti syntyi toiveestani, ettei oksitosiinipiikkiä jälkeisten syntymisen jouduttamiseksi annettaisi rutiinisti. Se oli kuulemme vastoin HUS:n käytäntöä. Totesin, etten sitä kuitenkaan halua, ellei erityistä syytä ilmaannu. Kätilö yritti saada suostumukseni antaa piikki, mikäli arvioisi sen tarpeelliseksi. Sanoin, että teen päätöksen itse, jos tällainen tilanne tulisi vastaan. Myöhemmin doula kehui päättäväisyyttäni asiassa.
Kun pääsimme vihdoin ammehuoneeseen, tunsin tarvetta rauhoittua. Sairaalaan siirtymistä odotteluineen ja tutkimuksineen ei tosiaan ole tehty liian helpoksi. Synnytyksen eteneminen edellyttää rauhaa ja turvallista oloa – mikään eläin ei synnytä, jos kokee olonsa uhatuksi tai turvattomaksi – ei siis ihme, että synnytys usein pysähtyy sairaalaan siirryttäessä.
Tukijoukkoni laittoivat musiikkia soimaan – valitsin soittolistoista rauhallisen tanssilistan sijaan. Istuin lattialle pyyhkeen päälle ja otin neuletyön esiin. Supistuksen tullessa nousin vähän pystympään.
Sitten amme olikin jo täynnä. Oli ihanaa sujahtaa lämpimään veteen. En tiedä, miten rauhoittuminen ja rentoutuminen olisi ollut mahdollista ilman vettä. Nyt nautin lämpimästä vedestä ja otin supistuksen vastaan vedessä keinuen. Silmät kiinni, musiikki soi, kumppanin käsi silitellen. Esikoisen synnytykseen voimaa tuomaan poimima vaahteranlehti roikkui ammeen vierellä.
Tunnin päästä altaaseen menosta vauva oli syntynyt. Ja ihmettelin synnytinkö todella veteen ja kävikö kaikki näin nopeasti, mutta hyvin. Makoilin säkkituolilla ja kätilö jo kiirehti siirtymään toiseen huoneeseen ja istukkaa syntymään. Vaihdoin asentoa polvilleni ja nojasin säkkituoliin. Doula painoi hartioiden akupisteita. Parilla pienellä ponnistuksella istukka oli ulkona. Käytännön vastaisesti ilman oksitosiinipistosta, tunsin pientä tyydytystä.
Nyt oli siirryttävä toiseen huoneeseen. Pääsin siellä sänkyyn ja sain vauvan takaisin iholle. Virkeä pieni parkui ja hermostui tissin hamuiluun aina ennen kuin onnistui saamaan sen suuhunsa. Minulla ei ollut sydäntä olla auttamatta kädellä. Vähän aikaa hapuilimme yhdessä ja viimein hän sai otteen. Siinä hän sitten imi ahnaasti, uusi pieni ihminen.
Nyt synnytyksestä on kulunut puolitoista viikkoa, joiden aikana olemme opetelleet elämää neljän hengen perheenä. Olen palautunut hämmästyttävän nopeasti erityisesti tunnetasolla. Esikoisen syntymän jälkeen katsoin kaikkia ohikulkevia naisia ihmetellen, oliko hänkin joskus synnyttänyt kuin kyse olisi jostakin vaikeasta ja kipeästä. Silloin episiotomiahaava vaivasi ja särkylääkkeitä kului, oma keho tuntui käytetyltä ja mitättömältä.
Nyt olotilaani ei liity mitään kipeää tai ristiriitaista. Kolmantena päivänä synnytyksestä rakastuin vauvaan ja olo oli rakkaudentäyteinen ja lempeä. Olen herkkä niin hyville kuin huonoillekin tunteille. Siirtymä raskaudesta äitiyteen tuntuu luonnolliselta ja helpolta; varmasti osaltaan koska kaiken on kokenut jo aikaisemminkin. Identiteettityö sen suhteen, kuka tämä uusi äitihenkilö on, on jo tehty. Uskon, että positiivisella synnytyskokemuksella on myös suuri vaikutus asiaan.
Ihmeissäni pohdin, miksei synnyttäminen voi useammin olla näin upeaa? Useiden synnyttäneiden naisten kanssa keskusteltuani on alkanut vaikuttaa siltä, että vaikea tai traumaattinen ensisynnytys on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ihan kuin äidiksi tuloon ei liittyisi tarpeeksi vaikeutta muutenkin.
Olen myös pohtinut, kuinka vähän tilaa vaikeiden synnytyskokemusten käsittelylle kulttuurissamme on. Kuinka paljon normalisoimme vaikeita synnytyskokemuksia ajatuksilla siitä, että synnyttäminen nyt vain on tuskaista, vaikeaa ja sotkuista? Kuinka paljon juuri synnytykseen liittyvää kärsimystä normalisoidaan hormoneista johtuvan baby bluesin nimissä?
Henkilökohtaisesti tunnistan tunnemyllerryksen molempien synnytysten osalta. Mutta omalla kohdallani sen saama muoto on hyvin erilainen. Ensimmäisellä kerralla rakkauteen sekoittui valtavasti tuskaa ja hämmennystä suhteessa omaan kehooni. Nyt olen täynnä rakkautta.
Nyt kuulen jo vastalauseen: eivät kaikki voi synnyttää ihanasti veteen hämärässä valaistuksessa. Eivät niin. Mutta uskon, että kaikkien synnyttäjien kohdalla on tehtävissä paljon toimijuuden tukemisessa. Ennen kaikkea tulisi tarjota tietoa ja tukea synnytykseen valmistautumista. Valmistautuminen on nimittäin myös sitä, että pohtii kaikki mahdollisuudet läpi ja tulee sinuiksi niiden kanssa. Omalla synnytystoivelistallani oli toiveita liittyen myös sektioon ja käynnistykseen, vaikka halusinkin niitä välttää.
Valmistautauminen on myös oman kehonsa kanssa sinuiksi tulemista. Välillä raskausaikana pyöritellessäni lantiota kuumassa suihkussa, mietin mikähän tämänkin homman pointti sitten lopulta on. Nyt tiedän. Lantion pyörityksen, joogan ja hyvien asentojen etsinnän seurauksena tiesin synnyttäessäni, että polvillaan eteenpäin nojallaan on minulle hyvä asento. Osasin hakeutua siihen sekä sydänkäyrän oton ajaksi, että synnyttämään jälkeiset. Muistin ponnistaessa hengittää ulos ja käyttää ääntä, koska olin harjoitellut. Ja tiesin, miksi se on tärkeää.
Doulan suurin merkitys oli siinä, että tiesin että paikalla on joku joka on tilanteen tasalla, täysin minun puolellani luottaen kykyyni synnyttää. Itse saatoin keskittyä vain synnyttämään. Suuri merkitys oli myös etukäteen käydyillä keskusteluilla, jotka pakottivat miettimään omia toiveita ja pelkoja.
Tosin kerran vetee päästyäni en voisi kuvitella synnyttäväni muualla ja jättäväni ammeeseen pääsyä sen varaan, sattuuko se olemaan vapaana. Jos siis joskus vielä päädyn synnyttämään, voi olla että minun tehtävä se kotona.
Vielä viimeinen ajatus. Koen olevani etuoikeutettu saatuani kokea näin upean synnytyksen. Minusta kaikilla tulisi olla mahdollisuus samaan. Tällä hetkellä paremmat mahdollisuudet on niillä synnyttäjillä, joilla on resursseja ottaa selvää, perehtyä ja maksaa yksityisistä kursseista ja doulapalveluista. Siksipä konkreettinen vaatimus: neuvolaan tarvitaan laadukasta ja kattavaa synnytysvalmennusta.
Vielä 1980-luvulla kaikkia synnyttäjiä on valmennettu julkisin varoin. Nykyään tilalle on tullut perhevalmennus, josta yksi puolentoista tunnin kerta käsittelee synnytystä. Kukahan kuntavaaliehdokas ottaisi teemakseen synnytysvalmennuksen palauttamisen neuvolaan? Ilmianna itsesi! Saatat saada ääneni.