Pian kolme kuukautta täyttävä vauvamme on saanut nimen. Se, että nimi on rekisteröity ja virallinen selviää siitä, että posti tuo kotiin Kela-kortin. Jotenkin antiklimaattista. Ja toisaalta hyvin symbolista. ”Nyt olet osa järjestelmää, pakoon et pääse”, kortti tuntuu huutavan.

Nimeä juhlittiin ja se paljastettiin ystäville ja sukulaisilla nimijuhlissa, joissa juhlittiin totta kai myös tuoretta isoveljeä.

Juhliin tarvitaan juhlavaatteet. Ja niinpä löysin itseni vaatekaupan mekkohyllyn edestä ihmettelemästä. Olin päättänyt ostaa mekon jo aikaisemmin ja löysinkin kauniin. Se mikä sai minut pyörimään kaupan vauvanvaateosostolla ympyrää, mallaamaan ja vaikeilemaan, olivatkin sukkahousut.

Kysymys: voinko ostaa tyttärelleni vaaleanpunaiset sukkahousut? Mieluummin harmaat. Mutta, kun vaaleanpunaiset vain näyttivät parhailta. Ikään kuin mekko ei olisi ollut tarpeeksi, niin näin minä sukupuolitin kaksi kuukautista vauvaa myös värin osalta.

Sitten nauroin itselleni: ihan oikeastiko teen tästä näin vaikeaa? Juuri tällaisen vaikeilun takia sukupuolisensitiivisyyteen pyrkiville vanhemmille naureskellaan. Pitääkö asioista tehdä vaikeampi kuin ne ovat? Ostan sellaiset vaatteet kuin haluan ja sillä siisti. Vauva ei välitä pätkän vertaa puenpa sen pinkkiin mekkoon tai mustaan haalariin.

Mitä sitten kävi? Ostin kauniin mekon ja hempeät sukkahousut. Ja olin tyytyväinen.

Nimittäin ihan oikeasti uskon että se, minkä värisiin vaatteisiin lapset puetaan, on aika pieni juttu. Tärkeämpää on, että lapsi saa – sitten kun hänellä on mielipide asiasta – vaikuttaa omiin vaatteisiinsa ja niiden väreihin. Tärkeää on, ettei pojilta kielletä pinkkiä ja mekkoja tai tyttöjä pakoteta rimpsuihin.

Olkoonkin kyse pienestä asiasta, olen vanhempana pyrkinyt välttämään vahvaa sukupuolittamista. Esikoisella on ollut sekä stereotyyppisesti tyttöjen ja poikien värejä että neutraalimpia värejä vaatteissaan.

Usein olen hänenkin kohdallaan harmitellut, sitä kuinka voimakkaasti vaatteita sukupuolitetaan varsinkin, mitä isommaksi lapset kasvavat. Sen lisäksi, etten ole pukenut poikaani mekkoon, ellei hän itse ole sitä toivonut. Olen välttänyt rimpsuja, rypytyksiä ja muita erityisen feminiinisiä piirteitä vaatteissa.

Kuopuksen synnyttyä jouduin pohtimaan mekkokysymystä uudesta näkökulmasta. Ujostellen ostin uudelle tulokkaalle mekon kirpputorilta. Se oli kaunis ja halusin pukea sen vauvalla. Mutta syyllistyisinkö siinä kauheaan sukupuolittamiseen?

Toisaalta sukupuolitin aivan yhtä paljon jättämällä pojan pukematta mekkoon. Kulttuurissamme vaatteena mekko on varattu pääosin naisiksi oletetuille ja tätä oletusta olin noudattanut ja vahvistanut jo poikani kohdalla. Tuskinpa olisi sen pahempi pukea tyttöä mekkoon.

Lisäksi mekolla on aivan erityinen merkitys. Sukupuolijärjestelmämme on paitsi kaksijakoinen myös hierarkinen niin että naiset ja feminiiniseksi mielletyt asiat ovat hierarkiassa miehiä ja maskuliinisiksi miellettyjä vähempiarvoisia.

Siksi haluan rohkaista erityisesti itsensä tytöksi mieltäviä lapsia olemaan ylpeitä itsestään ja sukupuolestaan, myös niistä feminiisistä asioista. Pojille haluan viestiä, ettei tyttömäisissä asioissa ole mitään noloa tai väärää.

Tietenkin olisin voinut ihan oikeasti olla välittämättä siitä, mille sukupuolelle vaatteet on tarkoitettu ja pukea niitä molemmille lapsille sekaisin. En tiedä olisinko niin rohkea itse. Jaksaisinko selittää kaikille kyselijöille ja epäilijöille. Haluaisinko tieten tahtoen altistaa lapseni tilanteille, joissa heidän sukupuoltaan ihmetellään, kyseenalaistetaan, heille ehkä nauretaan.

Tämä ei ole kannanotto, että lapsia tulisi suojella kiusaamiselta stereotyyppisellä pukeutumisella tai esimerkiksi ohjaamalla sukupuolioletusta stereotyyppisesti vastaaviin leikkeihin. Ei todellakaan. Uskon, että lapsi hyötyy eniten siitä, että se vapaasti toimia, olla ja kokeilla sukupuolestaan riippumatta.

Pikemminkin tämä on sen tiedostamista, että tahdomme tai emme, olemme kaikki kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän sisällä. Voimme panna vastaan, mutta vastarinta on suhteessa siihen liikkumatilaan, joka järjestelmässä on mahdollista saada.

Ja ennen kaikkea kyse on sen tiedostamisesta, että lapset eivät ole aikuisten kamppailuiden välineitä. Millä oikeudella minä laitan lapseni rikkomaan rajoja sellaisessa asiassa, jonka suhteen itse en niitä riko? Käytän itse pääosin naisille tarkoitettuja vaatteita. Kun en itse jaksa kamppailla sukupuolijärjestelmää vastaan pukeutumisellani, millä oikeudella laittaisin lapseni kamppailemaan, ellei hän itse erityisesti tahdo?

Minun tehtäväni aikuisena ei ole julistaa tai rikkoa rajoja lapseni avulla. Sen sijaan minun tehtäväni on tarjota lapselle tilaa kokeilla erilaisia asioita, etsiä ja löytää. Jos kaikkein tärkeintä on olla rajoittamatta lapsen leikkejä tai pukeutumista sukupuolen mukaan, toisiksi tärkeintä on tarjota virikkeitä erilaisiin leikkeihin ja pukeutumiseen.

Minun pojallani on autoja ja nukkeja, hänellä on legoja ja koruja. Eri värisiä vaatteita. Mekko, jonka hän tahtoessaan voi pukea päälleen.

Vaikka tietoisesti yrittäisimme antaa tilaa mahdollisimman monenlaisiin asioihin, tiedostamattamme saatamme ohjata tyttöjä poikia erilaiseen toimintaan. Kyse ei ole vain leikeistä vaan myös siitä, keneltä odotetaan enemmän vastuunkantoa, omatoisimisuutta tai muiden huomioimista. Kenelle sallitaan enemmän rajojen rikkomista ja riehakkuutta. Esimerkiksi päiväkotien työntekijät ovat yllättäneet siitä, kuinka huomaamattaan kohtelevat tyttöjä ja poikia eri tavoin.

Tiedostaminen on tärkein lähtökohta tiedostamattoman toiminnan muuttamiseen. Epäilen, että pukeumisella saattaa kuitenkin olla myös osansa asiassa. Vaatteet eivät nimittäin ole vain vaatteita, vaan ne kantavat sukupuolittuneita kulttuurisia merkityksiä, joista emme kukaan ole vapaita, vaikka kuinka tiedostaisimme niiden olemassa olon ja tietyn keinotekoisuuden.

Esikoisen kanssa tein hämmentävän havainnon. Kun jonakin päivänä laitoin hänen tukkansa kiinni ja päälle sattuivat erityisen feminiinisen oloiset vaatteet, lapsi näytti erilaiselta. Totta kai hän oli ennen kaikkea rakas oma itsensä, mutta vaatteiden kautta näin lapsesta sellaisen puolen, jota toisissa vaatteissa en olisi ehkä huomannut.

Samalla tavoin vaatteet vaikuttavat siihen, miten ulkopuoliset lapsen kohtaavat. Ja jotta lapsi voi kasvaa mahdollisimman vapaasti itselleen luontaiseen suuntaan, uskon, että hänelle on hyväksi tulla kohdattua sekä kuten tytöiksi ja toisaalta kuten pojiksi oletetut kohdataan. Siis sekä suloisena että vahvana. Sekä raisuna että sinä, jonka oletetaan huomioivan enemmän muita.

Tässä kohden minun on ehkä peruttava puheitani: kyllä niillä vaatteilla on jotain väliä. Mutta yksittäisten vanhempien valintojen sijaan on kiinnostavampaa pohtia sitä, kuinka vaateteollisuus ylläpitää ja vahvistaa sukupuolijakoa.

Feministit ja vanhemmat ovat aikaa sitten heränneet kritisoimaan lelujen sukupuolittamista ja vaatteiden värikoodausta. Kritiikki onkin johtanut siihen, että usein varsinkin vauvojen vaatteista on tarjolla tyttö- ja poikaversion lisäksi neutraalin värinen vaihtoehto. Tämä on kuitenkin aika vähän.

Ihan samoin kuin lelujen tai esimerkiksi ominaisuuksiltaan täysin vastaavien hygieniatuotteiden kohdalla sukupuolittaminen hyödyttää yrityksiä. Se on osa kapitalismin logiikkaa. Sen sijaan, että yritys myisi yhdet housut, joita käyttävät vuorollaan kaikki sisarukset, ne voivat myydä kahdet housut: yhdet tyttölapsille ja toiset pojille.

Vaikka tasa-arvon sukupuolten välillä voi joissakin suhteissa nähdä lisääntyneen viimeisten vuosikymmenien aikana, on kiinnostavaa, että vaatteet ja lelut tuntuvat olevat jatkuvasti sukupuolitetumpia.

Vaatteiden kohdalla kyse ei ole vain väreistä vaan siitä, että erityisesti tyttöjen vaatteita koodataan nimenomaan tytöille tarkoitetuksi värin lisäksi kuvioinneilla, malleilla, rypytyksillä ja rimpsuilla. Kun näihin piirteisiin yhdistyvät vielä tyttömäisiksi mielletyt värit, niiden pukeminen pojalle on vaikeaa. Malleiltaan neutraalimmat vaatteet taas ovat usein pojille koodattuja sinisiä, mustia, harmaita ja vihreitä. Tätä kautta erityisesti poikien vanhemmat päätyvät pukemaan lapsensa poikamaisesti.

Vaatii nimittäin vaivaa toimia toisin. Ja sitten siinä kokonaisuudessa vaatteet ovat kuitenkin aika pieni asia. Mutta koska vanhemmuudesta on tullut intensiivinen projekti, meille uskotellaan ja me uskomme, että niillä pienilläkin asioilla on ratkaiseva merkitys. Se ei ole totta. Lapsemme kasvavat omiksi itseikseen ja sukupuolikseen ihan vanhemmista riippumatta. Meidän tehtävämme on tukea, mahdollistaa ja uskoa.