Amerikkalainen uuskonservatiivi Francis Fukuyama ennakoi vuonna 1992 julkaistussa kirjassaan: ”Historian loppu ja viimeinen ihminen” demokratian ja markkinatalouden voittaneen lopullisesti ideologisen kilpailun.
Suomalaiset valtavirtaa edustavat talousprofessori ovat olleet tämän uskomuksen vankeja aivan finanssikriisiin asti. Nyt rivit ovat alkaneet rakoilla.
Olen tässä blogissa kritisoinut aika paljon poliitikkoja ja heidän ammattitaitoaan. Olen ehkä ollut hieman kohtuuton. Onhan heidän ollut pakko tehdä päätöksiä näistä päiväkohtaisista pienistäkin asioista kuten sote, eläkeuudistus, kuntauudistus jne.
Pääasiallinen kritiikkini kohdistuu kuitenkin niihin asiantuntijoihin, joita juoksee pilvin pimein eduskunnan valiokuntien kuulemistilaisuuksissa antamassa asiantuntijaneuvoja päätöstenteon pohjaksi.
Taloudellisen osaamisen monopolia pitävät tässä maassa yliopistoissa toimivat talousprofessorit, jotka ovat yliedustettuna kaikenlaisissa komiteoissa ja selvitysryhmissä. Mitä hyötyä heidän annistansa on ollut poliittisille päättäjille?
Hesarin toimittaja Paavo Teittinen kokosi kahdeksan talouden huippuammattilaista ottamaan kantaa nykyisiin talousongelmiin otsikolla: ”Talouskeskustelu voi jättää neuvottomaksi” (HS 24. 1. 2016). Talouspoliittista keskustelua seuratessa tuntee olonsa turhautuneeksi. Hyvä esimerkki oli eduskuntavaalien alla virinnyt ja yhä jatkuva väittely siitä, pitäisikö hallituksen elvyttää vai leikata.
Valtionvarainministeriön ja Suomen Pankin uusliberalistiset ekonomistit esittivät hatusta ainakin kuuden miljardin euron leikkauksia valtion budjettiin.
Heti perään Aalto-yliopiston professori Pertti Haaparanta vaati elvytystä ja kutsui leikkausten perusteluja ”epä-älyllisiksi”. Hän lyttäsi väitteet sanomalla, että tutkimustiedosta ”on vaikea löytää enää yhtään mitään, joka tukisi kiristystä”. Myös Helsingin Yliopiston Juha Tervala oli elvytyksen puolella. Elvytyksen puolesta oli myös Tampereen yliopiston taloustieteen professori Matti Tuomala.
Elvytyksen vastustaja ja leikkauslinjan kannattajia oli taas Turun taloustieteen professori Matti Viren, joka jo 90-luvulla oli uusliberalistisen vapaiden pääomien ja talouden vapauden kannattaja sekä tietysti Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä.
Talousprofessoreilla on liikaa valtaa ja he manipuloivat poliitikkoja.
Toinen esimerkki: Juhana Vartiainen ja Markus Jäntti opettivat samaa kurssia Åbo Akademissa, erikoistuivat samoihin asioihin ja asuivat samaan aikaan Ruotsissa. He tuntevat samat teoriat, tutkimukset ja luvut.
Tästä huolimatta Vartiainen ja Jäntti ovat täysin eri mieltä siitä, mitä johtopäätöksiä Suomen pitäisi vetää Ruotsin porvarihallituksen toteuttamasta ”työlinjasta”.
Mitä tästä pitäisi ajatella, kysyy Teittinen. George Masonin yliopiston taloustieteen professori Russ Roberts on tarjonnut vastausta, joka ei miellytä monia. Chicagossa väitelleen Robertsin mukaan ekonomistit voivat aina löytää tutkimuksia tukemaan arvojaan.
Omia näkemyksiä kumoavista tutkimuksista voi taas aina löytää jotain muuttujia – other stuff – joiden takia omaa ajattelua ei tarvitse päivittää.
Roberts tunnustaa ”olen ideologi, Nämä periaatteet värittävät tapaani katsoa maailmaa. Uskon, että tämä pätee lähes kaikkiin meistä. Se, mikä meitä erottaa, on rehellisyys siinä, mitä uskomme ja miksi”.
Taloustiede ei ole mitään eksaktia ”tiedettä”
Jopa ulkomaiset ekonomistit nobelisteja Joseph Stigliziä ja Paul Krugmania myöten ovat ottaneet osaa väittelyyn elvytyksen puolesta, ja väittelyyn joka jatkuu yhä.
Mitä johtopäätöksiä tästä korkeasti koulutettujen professorien osaamisesta ja ammattitaidosta pitäisi tehdä? Miksi yhteiskunta ylläpitää satoja kallispalkkaisia taloustieteen professoreja elättinään, jos he eivät pysty antamaan mitään yhteistä kannanottoa kansanedustajille näin yksinkertaisessa kysymyksessä? Onko taloustiede tiedettä vai uskontoa?
Taloustieteestä on tullut vähän kuin vanha vitsi: ”milloin viisi taloustieteilijää voi olla yhtä mieltä? – silloin kun jokaisella on eri ongelma. Silloin se ei voi olla enää ”tiedettå”, koska tieteen käsitteisiin kuuluu, että asia voidaan kokeellisesti toistaa ja tulos on aina sama. Lähinnä se kuuluisi ”uskomustieteisiin”, jos siitä yhteydessä edes voidaan käyttää sanaa tiede.
Oikea termi taloustieteilijöistä olisi lähinnä uskomusmielipiteen esittäjät. Tieteeksi tätä käyttäytymistieteitten alalajia voitaisiin nimittää vasta kun taloustieteen koulukunnat ottaisivat julkisesti mittaa toisistaan ja marxilaisen-, behavioristisen-, itävaltalaisen-, keynesläisen- tai friedmanin monetaristisen koulukunnan edustajat päättäisivät kollektiivisesti, mikä uskontokunta olisi lähimpänä ”totuutta”.
Yksi professuuri maksaa yhteiskunnalle Sixten Korkmanin mukaan 3-4 miljoonaa euroa, joten jotain vastinettasiitä yhteiskunnalle siitä pitäisi saada.
Onko kukaan nähnyt julkisuudessa monetarististen professorien Jouko Ylä-Liedenpohjan, Vesa Kanniaisen, Matti Wibergin, Matti Virénin, Klaus Kultin, Erkko Aution, Paul Lillrankin, Seppo Honkapohjan tai Risto Harisalon ottavan mittaa toisistaan esimerkiksi keynesiläisten professoreiden Heikki Patomäen, Markus Jäntin, Matti Tuomalan, Jan-Otto Anderssonin, Pekka Sauramon, Teppo Eskelisen, Ville-Pekka Sorsan tai Jaakko Kianderin kanssa?
Yliopistomaailmassa ja varsinkin taloustieteilijöiden keskuudessa ei korppi toisen silmää noki, vaikka tiedeyhteisön perusvelvollisuuksiin kuuluu asettaa kaikki poikkeavat uskomukset kyseenalaiseksi. Ainakin niistä pitäisi uskaltaa julkisesti debatoida.
Valitettavasti en yliopistomaailman lehdistä löydä suurennuslasillakaan säkenöiviä debatteja kollegoiden kesken. Jos akateemisessa maailmassa ollaan eri mieltä, siellä kyräillään nurkissa, ammutaan selkään puskasta ja puristetaan nyrkkiä hiljaa taskussa.
Empiiristen havaintojen mukaan ainakin Heikki Patomäellä tuntuisi olevan siviilirohkeutta ja valmiuksia julkiseen debatointiin, mutta jostakin syystä uusliberalistisilla talousprofessoreilla ei sitä tunnu löytyvän.
Nykyisin he ovat vain kallispalkkaisia keskustelijoita jotka keskustelevat vain keskenään omissa norsunluutorneissaan, eikä heistä ole mitään apua poliittiselle päätöksentekijöille. Ei ihme, että poliittiset päättäjät ovat aivan hukassa.
Kummallisinta tässä tieteenalassa on, että arvostettuja Nobelin palkintoja annetaan taloustieteilijöille jotka ovat ”tutkimuksissaan” päätyneet aivan päinvastaisiin johtopäätöksiin.
Talousprofessorit Robert Lucas ja James Tobin saivat Nobel-palkinnot vaikka olivat eri mieltä pääomamarkkinoiden vapaudesta. Lucas oli Chicagon yliopiston (vrt. ”Chicagon pojat”) professori ja oli täysin vapaitten markkinoitten kannattaja. Tobin puolestaan piti markkinoiden sääntelyä tarpeellisena (Tobinin vero).
Taloustieteen Nobelin jakaa Ruotsin Pankkiyhdistys, ei Nobel-komitea. Palkinnon luoja Alfred Nobel kääntyisi haudassaan, jos tietäisi, että hänen nimissään annetaan palkinto. Nobel ei varmaankaan halunnut edistää noituutta.
Ruotsin Keskuspankki perusti tämän palkinnon Nobelin taloustieteen palkinnoksi nostaakseen taloustieteen statusta tieteenalan arvostuksen nostamiseksi.
Nobelin jälkeläiset ovat kritisoineet palkintoa julkisesti. Hänen pojanpoikansa Peter Nobel on verrannut Ruotsin keskuspankkia käkeen, joka munii munansa toisten lintujen pesiin. Pankin uskottavuutta on koeteltu monesti palkintoa jaettaessa.
Vuonna 2004 Nobel-palkinto myönnettiin Finn Kydlandille ja Edward Prescottille heidän luotuaan matemaattisen mallin, ”joka todisti”, ettei poliitikkojen pidä missään olosuhteissa puuttua rahapolitiikan harjoittamiseen.
Sama palkinto oli myönnetty jo aiemmin John Maynard Keynesille, joka oli aivan päinvastaista mieltä. Valtion tuli ottaa voimakkaampi ote talouselämästä, järjestää työtä ja tulonsiirtoja köyhille.
Kummallista, että nämä uusliberalistiset taloustieteilijät ovat kollektiivisesti unohtaneet Okunin lain, joka keksittiin Japanissa jo 1960-luvun puolivälissä kun automaatio teki siellä tuloaan. Sen mukaan tarvitaan taloudessa kolmen prosentin kasvu jos tavoitellaan yhden prosentin kokoaikaisten työpaikkojen kasvua.
Näitä muistinsa menettäneitä uusliberalistisia taloustieteilijöitä on pilvin pimein. Kirjon toisessa päässä on Nobelin palkinnon vuonna 1971 saanut Simon Kuznets, joka todisteli epätasa-arvoisuuden kuilun väistämättä kapenevan sitä mukaa kuin taloudet kehittyvät ja tulevat monimutkaisemmiksi.
Toinen taloustieteilijä Thomas Piketty taas sanoo, ettei kumpikaan näistä argumenteista vastaa hänen keräämäänsä aineistoa. Pikettyn mukaan kapitalisteilla on fundamentalistinen usko siihen, että pääoma pelastaa maailman.
Piketty näkee eriarvoisuuden kasvussa talouskasvua heikentäviä elementtejä. Hän toteaa, että pääoman neuvotteluvoima työntekijöitä ja ay-liikettä vastaan kasvaa, kun työvoimaa voidaan korvata automaatiolla.
Neoklassinen talousoppi uskottelee, että aikanaan työnteolla kertyneen varallisuuden verottaminen uudestaan ja uudestaan johtaa verokiilaan eli saman työllä tehdyn tuloksen moninkertaiseen verottamiseen. Piketty taas toteaa, että juuri siihen varallisuuteen tulisi puuttua.
Taloustiede on ainoa ”tiede”, jonka sisällä eikä ulkopuolella kummastella sitä, että samanlaisesta kysymyksenasettelusta voi kaksi tiedemiestä päästä toisilleen täysin vastakkaiseen tulemaan ja silti molemmat voivat saada lopputuloksestaan Nobel-palkinnon.
Ennen moista tiedettä nimitettiin okkultismiksi. Outoa, että yliopiston piirissä voi toimia näin epämääräinen tieteenala.
Todellisuudessa taloustiede on täynnään erilaisia “lahkoja ja erilaisia uskonnollisia kuppikuntia”. Poliitikot ovat aivan ymmällään, kun jokaisen taloustohtorin työttömyyden ja talouden korjausehdotukset poikkeavat täysin toisistaan.
Esimerkiksi professori Vesa Kanniainen siirsi vastuun omasta osaamattomuudestaan ennustaa finanssikriisiä amerikkalaisille taloustieteilijöille toteamalla: ”Kukaan Yhdysvalloissakaan ei kyennyt ennustamaan kriisiå”.
Kummallista, että tieteentekijöiden keskuudessa taloustieteilijät nauttivat ansiottomasti suurta koskemattomuutta. Jos esimerkiksi lääketieteen keskuudessa syöpäpotilaan hoidossa haettaisiin hoitotoimenpiteisiin neuvoa koululääketieteen tohtorilta tai homeopatian edustajalta, Luottamus koululääketieteeseen on ylivertainen koska se on hyväksytty tiedemaailmassa – ja vielä kollektiivisesti.
Taloustieteen kohdalla kaikki ”uskonlahkot” ovat lähes tasavertaisia, eikä mitään uskonlahkoa aseteta kyseenalaiseksi. Eivätkä alan erikoismiehet uskalla kyseenalaistaa alan sisällä toisiaan.
Koko taloustiede on ollut pysähtyneisyyden tilassa jo vuosikymmeniä eikä ulkopuolisiakaan päästetä sorkkimaan alan tieteellistä uskottavuutta. Milloin joku uskaltaa sanoa, että ”keisarilla ei ole vaatteita?”
Uusliberalistiset talousprofessorit peräävät yhteiskunnan tuottamissa palveluissa kustannustehokkuutta, mutta eivät omista toimistaan. Veronmaksajien kustantamille talousprofessorien noin 7 000 euron kuukausipalkoilla pitäisi saada jotain vastinetta yhteiskunnalle ja poliitikoille edes järkevien neuvojen muodossa.
Nyt mustalaiseukoiltakin saa parempia ennusteita ja neuvoja ilman, että yhteiskunnan tarvitsisi maksaa miljoonia tälle yliarvostetulle turhalle joukolle..
PS. Osa graafeista on uunituoreesta kirjastani: ”Kasvun loppu – ilman ostovoimaa ei ole kasvua”.