Valtamediat puhuivat pankkien tilasta finanssikriisin alussa, mutta viime aikoina on ollut taas aivan hiljaista. Kaiken uskotaan jatkuvan kuten ennen ja poliitikkojen toimenpiteet vuoden 2008 jälkeen ovat olleet lähinnä kosmeettisia. Valtavista tuhansien miljardien pankkien tukiaisista huolimatta maailman talous ei vain tahdo lähteä käyntiin.

Suurista markkina-alueista Japani on ollut koomassa jo yli parikymmentä vuotta. Kaukoidän ”tiikerit” romahtivat 90-luvun lopussa. Yhdysvallat ja Kiina ovat olleet ainoita markkina-alueita, jotka ovat kasvaneet – velkarahalla.

Yhdysvallat kasvoi keinotekoisesti Kiinan luotottaessa sen kasvua ja velaksi elämistä. Nyt USA:kin on hitaan kasvun alue. Kiina on ainut kasvun alue, mutta sen osuus maailman BKT:sta kuitenkin vain 8 prosenttia. Sielläkin kasvuvauhti huimasta 10% vuosikasvusta on hiipunut 6 prosentin tasolle.

BRIC-maat, eli Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina eivät myöskään ole välttyneet velkaantumiselta. Niiden kokonaisvelka oli vuoden 2008 lopussa 137 prosenttia BKT:sta, eli niidenkin kasvu on velan varassa.

Koko 90-luvun Eurooppa on ollut hitaan kasvun alue. Nyt eteläiset EU-maat ovat lähellä konkurssitilaa ja kaikilla EU-mailla on massiiviset säästötoimet edessä.

Saksalaiset, ranskalaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset pankit ovat vuosikaudet tyrkyttäneet velkaa eteläisiin EU-maihin. Kaikki ovat ylivelkaisia, valtiot, kunnat, yritykset, yksittäiset kansalaiset. Nyt konkurssikypsät valtiot Islanti, Irlanti, Kreikka, Liettua, Kypros, Espanja ja Portugali on saatu pysymään pystyssä EU:n tukitoimin tilapäisjärjestelyillä.

Eri EU-maiden hallitukset joutuivat ottamaan vuonna 2010 uutta velkaa noin 3,3 biljoonaa, keskimäärin siis lähes 10 miljardia euroa joka ainut päivä. Julkistalouden vaje nousi keskimäärin 7 prosenttiin BKT:sta (ohje 3%). Keskimääräinen velkataakka nousee 100 prosentin tuntumaan vaaditun 60 prosentin sijasta. Suomi on ollut ainut EU-maa tähän asti, joka on täyttänyt vaaditut kriteerit – ei enää.

Isossa-Britanniassa, Espanjassa ja Ranskassa velan kasvu oli vuosina 2000-2008 paljon nopeampaa kuin Yhdysvalloissa.

Nyt nämä isot EU-maat ovat saaneet narratuksi kaikki pienetkin EU-maat kriisiin maksajiksi, vaikka todelliset kriisin syylliset ovat näiden suurten maiden sisällä.

Saksalaiset, ranskalaiset ja Ison-Britannian pankit ovat todellisuudessa finanssikriisin syyllisiä, jotka tulisi pelastaa niiden omilla kansallisilla rahoilla, eikä silloisen valtionvarainministeri Kataisen masinoimilla suomalaisten veronmaksajien maksamilla ja EU:n vaatimilla tukirahoilla.

Jos poliitikolle esittää kysymyksen, miksi kaikilla maailman valtioilla on niin paljon velkaa, he syyttävät aina edellistä hallitusta vastuuttomuudesta. Kuitenkaan he eivät ole ymmärtäneet pankkien järjestelmävikaa, joka on heistä riippumatonta. Sen sijaan he jatkavat loputonta väittelyä siitä, miten valtion velkaantuminen pysäytetään.

Silti poliitikot olivat vapauttamassa pääomia ”vapauden” ideologian nimissä. Yhdysvalloissa aloitettiin pääomamarkkinoiden vapauttaminen presidentti Ronald Reaganin aikana. Suomessa ne vapautettiin 1980-luvun lopussa Kokoomuksen johdolla. Pankinjohtajat tekivät heti työtä käskettäessä. He aikoivat innovoida uusia rahoitusinstrumentteja.

Pankit rupesivat tekemään rahalla rahaa. Ne alkoivat paketoida erilaisia velkapapereita niin sanotuiksi johdannaispapereiksi ja myydä niitä toinen toisilleen.

Finanssisektorien uudet innovaatiot ja pääomien vapauttaminen sääntelystä ovat tuoneet uusia mahdollisuuksia katastrofaalisiin riskien väärinarviointeihin. Yhdysvaltain asuntomarkkinoiden subprime -kriisissä arvopaperistaminen näytteli pääroolia.

Arvopaperistaminen tarkoittaa, että pankit eivät pidä myöntämiään lainoja omassa taseessaan vaan paketoivat luottoja arvopapereiksi, joita myyvät kolmansille osapuolille (toiset pankit, varjopankit ja hedge-rahastot) sijoitusinstrumentteina ja siirtävät riskin näiden taseisiin.

Talousmaailma on kärsinyt jo melkein 10 vuotta tapahtumaketjusta, jonka polttoaineena ovat toimineet muutamassa amerikkalaisessa yrityksessä innovoidut uudenlaiset sijoitustuotteet.

Arvopaperistamisella tarkoitetaan tulevien saamisten muuntamista sijoittajille myytävään muotoon. Varsinkin asuntolainat ovat toimineet arvopaperistamisen raaka-aineina.

Sen innovaation juju piili siinä, että pankkien Basel I -sopimus vaati jokaista lainattua 100 dollaria kohti omaa pääomaa varten 8 dollaria. Tämän oman pääoman pienentämiseen tarvittiin johdannaisinnovaatioita.

Tämä pankkien kieroilu ja vastuuttomuus konkretisoitui finanssikriisin alussa subprime-lainojen romahtamisena. Kun keskivertoamerikkalaiset olivat lainoitettuja hiusrajaansa asti, pankit etsivät kuumeisesti uusia lainoituskohteita. Heillä oli ”salainen ase” eli keino ”taikoa tyhjästä rahaa” (osittaisvarantojärjestelmä), joka piti saada poikimaan.

Yhdysvaltalaiset asuntolainojen myöntäjät, kuten säästöpankit, ovat tottuneet myymään myöntämänsä asuntolainat eteenpäin yhtiöille, jotka paketoivat niistä asuntolainavakuudellisia arvopapereita (mortgage-backed securities) sijoittajille  myytäväksi. Joskus näitä MBS:iä kutsutaan myös CMO:iksi (collateralised mortgage obligation).

Lopulta he keksivät aivan uuden markkinointikohteen, jolla ei ollut ennestään lainoja – työttömät, syrjäytyneet ja maahanmuuttajat. Heille pankkien piti mahdollistaa ”amerikkalainen unelma” eli oma asunto.

Asuntojobbareille, jotka toimivat provisiopalkalla, ulkoistettiin lainojen myynti (vrt. nykyinen terveyspalveluiden ulkoistaminen). Pankit tiesivät vuorenvarmasti, että uudet lainansaajat eivät selviä velanmaksusta, mutta silti myytiin asuntoja täysin maksukyvyttömille. Kauppa kävi hyvin, asunnottomat pääsivät toteuttamaan ”amerikkalaisen unelman” – eli ostivat oman asunnon.

Lainakysynnän tyydyttämiseksi markkinoille tuli niin kutsuttuja ninja-lainoja. Niitä myönnettiin henkilöille, joilla ei ollut tuloja, töitä tai varallisuutta (no income, no job and no assets).

Lainanantajat ottivat käyttöön myös nk. stated income -lainat. Ne olivat lainoja, joiden ottajien ei tarvinnut mitenkään todistaa tulojaan, oma ilmoitus riitti. Lainat tunnettiin myös termillä liar loans (valehtelijoiden lainat).

Näiden lainojen kaksi ensimmäistä vuotta oli lyhennysvapaata ja lainansaajan oli maksettava aluksi vain erittäin alhaiset korot. Nämä olivat niin kutsuttuja 2/28-lainoja (kahden ensimmäisen vuoden alhainen korko nousee rajusti, kun laina-aikaa on jäljellä vielä 28 vuotta).

Kolmantena vuotena sitten rysähti, asunto meni heti pankin haltuun, mutta myyntijobbarit olivat jo saaneet mittavat provisionsa ja bonuksensa.

Koska lainaottajan ei tarvinnut mitenkään tarkistaa asiakkaan luottokelpoisuutta, esimerkiksi finanssiyhtiö New Century kehitti internet-palvelun, jonka avulla asuntolainahakemus voitiin käsitellä 12 sekunnissa.

Esimerkiksi Meksikosta muuttanut mansikanpoimija sai sadan prosentin lainan 724 000 dollaria maksaneen talon ostoon Kaliforniassa, vaikka hänen vuositulonsa olivat vain 14 000 dollaria.

Älykkääksi mainostetun (mainostajana Pia-Noora Kauppi) investointipankkiiri Björn Wahlroosin mukaan finanssikriisi ei suinkaan ollut pankkiirien syytä. Syyllisen hän löysi valtion toimista. Hän esiintyi Pohjola Nordenin seminaarissa 24.11. 2014. Tilaisuuden keskusteluosiossa kansalaisaktivisti Sippo Kähmi syytti pankkeja finanssikriisistä.

Siihen Wahlroos vastasi sanatarkasti: ”Mistä syystä finanssikupla syntyi? Se syntyi ennen kaikkea siksi, että Yhdysvalloissa (…). Ainoa ero siinä oli se, että se ei ollut finanssimarkkinoiden keksintö – vaan se oli lainsäädäntöön perustuva sosiaalipoliittinen toimi – juuri sellainen, jonka sinäkin peräänkuuluttaisit”

Kähmin yrittäessä vastata, Wahlroos keskeytti ja jatkoi: ”jätän nyt tällaiset ajatustenvaihdot, minun pitää lähteä”.

Tästä asuntovelkojen arvopaperistamisesta alkoi sitten varsinainen pankkien vastuuttomien innovaatioiden tsunami. Pankit taikoivat johdannaissopimuksia kuten optioita, termiinejä, futuureja, warrantteja, vaihtosopimuksia, näiden yhdistelmiä ja/tai muita vastaavia sopimuksia.

Seuraavassa vaiheessa MBS:ien rinnalle tuotiin CDO:t, jotka ovat toimintaperiaatteeltaan samanlaisia kuin MSB:t, mutta käytännössä ne saattoivat olla äärimmäisen monimutkaisia. CDO:hon saatettiin ottaa mukaan millaisia lainoja vain, ja CDO saattoi rakentua esimerkiksi sadasta MBS:stä.

Vakuudellinen velkasitoumus CDO (collateralized debt obligation,) oli tehokas väline, jolla pankit saattoivat siirtää pois omasta taseestaan riskiä siitä, että pankista lainaa saanut asuntolainan saaja, yritys tai vaikka valtio eivät selviäisikään velanmaksuistaan.

Johdannaiset ovat omanlaistaan vedonlyöntiä: johdannaissopimuksia myyvät ja ostavat tahot lyövät vetoa johdannaisen perustana olevan arvopaperin tai raaka-aineen hinnasta tulevaisuudessa.

Euroopan keskuspankki on sitten ostanut erilaisia velkapapereita veronmaksajien piikkiin helpottaakseen pankkien ylisuuria taseita. EKP:n tase on paisunut kolminkertaiseksi. Sen riskit ohjautuvat myös Suomen pankkiin jonka tase on ampaissut myös rajuun kasvuun. Viime kädessä Suomen Pankin riskit kantaa Suomen valtio ja lopulta veronmaksaja.

Alussa johdannaisten avulla voi suojautua hintavaihteluita vastaan, mutta sijoittajat voivat niiden avulla myös pelkästään lyödä vetoa esimerkiksi jonkin osakkeen tai kullan hinnan vaihteluista. Vetoa voitiin lyödä ns. ”lyhyeksi myynnillä” eli shorttaamalla, vaikka velkapapereita ei vielä edes omistettu. Lyhyeksi myyjä odottaa kurssien laskevan ja voivansa sitten ostaa osakkeet takaisin halvemmalla. Jos kurssit nousevatkin, lyhyeksi myyjä häviää.

Riskit vain pahentuivat, kun nämä pankkinerot ottivat käyttöönsä ns. Monoline -yhtiöt, jotka vakuutusmaksua vastaan korvasivat sijoittajalle mahdollisen arvonmenetyksen vakuutettujen arvopapereiden osalta CDS -johdannaispapereilla. Näiden pankkiirien kehittelemät luottoriskivaihtosopimukset olivat puhdasta vedonlyöntiä.

Niin sanotut synteettiset CDS:t lisäsivät entisestään riskiä. Ne koottiin edellisistä CDO-vedonlyöntipapereista, jolloin alkuperäisen velkapaperin nimellisarvo voi kohota ns. ”vivutuksen” ansiosta tuhatkertaiseksi. Yksi johdannaispaperi voi sisältää toistatuhatta velkakirjaa ja kukaan ei voi olla selvillä yksittäisen velkakirjan sisällöstä ja arvosta.

Kun ei tarvita velkojen vastapainoksi pääomia, voi suotuisissa olosuhteissa vipuvaikutuksen avulla saada pääomalle huikeita tuottoja (ROE). Tämä virtuaalirahan (velkojen edelleen paketointi) yhdistettynä pankinjohtajien optio-ahneuteen riehaannutti pankkialalle käsitteen ”high yied”, joka tarkoittaa ”vielä korkeampaa tuottoa”. Näitä luottojohdannaisia maailman rikkaimpiin kuuluva Warren Buffet on nimittänyt osuvasti ”rahoitusalan joukkotuhoaseiksi”.

Näitä innovaatiopapereita ei ole vieläkään kielletty ja poliitikot antavat pelin jatkua ja vielä tukevat toimintaa. Euroopan keskuspankki aloitti keväällä 2015 määrällisen elvytyksen, jossa se pumppaa finanssimarkkinoille uutta rahaa (keskuspankkireservejä) noin 1 100 miljardin euron edestä.

Joulukuussa 2015 ohjelmaa on päätetty pidentää ja laajentaa vielä 360 miljardilla eurolla. Näistä poikkeuksellisen mittavista operaatioista huolimatta euroalueen talous matelee ja kahden prosentin inflaatiotavoite siintää kaukana ulottumattomissa.

Pankkien taseita on tuettu Euroopan komission ja Euroopan keskuspankin virkailijoiden kokoaman selvityksen mukaan noin 312 miljardin euron pääomalisäyksellä, ja niiden lainoille on myönnetty takauksia 2 900 miljardin euron arvosta.

Lisäksi pankit ovat saaneet 33 miljardia euroa tukea paikkaamaan niiden omaisuuserien arvonlaskua ja 506 miljardia tukirahoitusta varmistamaan markkinaehtoisen rahoituksen riittävyyttä.

Eniten yhteisön jäsenmaista pankkeihin on panostanut Britannia, yhteensä 781 miljardia euroa. Kakkostilalla on Tanska, joka pankkien pelastustoimien kulut ovat kohonneet 594 miljardiin euroon. Yhteisön suurin talous Saksa on tukenut pankkeja kolmanneksi eniten, runsaan 554 miljardin euron arvosta.

Tukisummat ovat jättimäisen suuria kansalaisten ymmärrettäväksi, vaikka joutuvat käytännössä tukiaiset maksamaan. Pankkien arvottomiksi muuttuneiden velkapapereiden määrät ovat vielä käsittämättömämpiä. Islannin pakkikonkurssien yhteydessä johdannaispaperit jouduttiin realisoimaan, jolloin niiden arvosta hävisi 94 prosenttia taivaan tuuliin.

Pelkästään yhdeksän suurimman yhdysvaltalaisen pankin velkapapereiden muuttaminen sadan dollarin suuruiseksi setelipinoiksi, täyttäisi lähes sata suurta pilvenpiirtäjää joka huone kattoon asti pinottuna.

Pelkästään EU:n ongelmamaiden pankkien (PIIGS) velkapapereiden arvon määrä on niin suuri, että kun pankin velkapapereiden arvo muutetaan sadan euron seteleiksi ja niillä täytetään yhden rekan kontti kattoa myöten ja rekat laitetaan tiiviiseen jonoon peräkkäin niin yhden pankin velkapapereiden arvo aikaansaa rekkajonon jonka pituus voi olla kilometristä yli kolmeen kilometriin.

Jos maailman kaikkien pankkien velkapaperit muutetaan 100 dollarin seteleiksi, niillä täytetään kokonainen pieni pilvenpiirtäjäkaupunki niin suurimmiksi kuplatalouksiksi nousevat Yhdysvallat ja Japani.

Pankkien toimintaympäristö pysyy selvityksen mukaan todennäköisesti haasteellisena, etenkin mitä tulee niiden saatavien kannan kuntoon ja luottotappioiden uhkiin sekä nollakorkotason tuomiin uhkiin, selvityksessä todetaan.

Kummallista, että valtamediat ja poliitikot eivät puhu mitään, että pankkien keskuudessa toimii jo idioottivarma pankkijärjestelmä Brasiliassa. Ei liene pelkkää sattumaa, että kaikista maailman maista juuri Brasilian pankit eivät ole menettäneet omien toilailujensa takia viimeaikaisessa finanssikriisissä killinkiäkään.

Sekään ei liene pelkkää sattumaa, että Brasilian veronmaksajat eivät ole vuosikymmeniin joutuneet pelastamaan maansa pankkeja pienimmästäkään pinteestä.

Brasiliassa pankin ylin johto, pankin hallituksen jäsenet ja jopa suuret osakkeenomistajat voivat joutua vastaamaan pankkinsa tappioista jopa koko omaisuudellaan – vieläpä taannehtivasti viiden vuoden päähän.

Jos brasilialainen pankki kaatuu viranomaisten syliin, voivat maan pankkivalvojat saman tien jäädyttää pankin toiminnasta vastanneiden kokonaan henkilöiden yksityisen varallisuuden. Yrittäjävastuu takaisin pankeillekin niin keinottelu loppuu välittömästi.

Talousdemokratialiikkeen puheenjohtaja Patrizio Laina on ehdottanut pankkien loputtoman tukemisen sijasta kansalaisten ostovoiman tukemista ja toisenlaista elvyttämistä ns. kansalaisosingolla.

Elvyttävän kansalaisosingon idea on luoda uutta rahaa finanssimarkkinoiden sijaan suoraan euroalueen kansalaisille. Elvyttävä kansalaisosinko kasvattaisi ostovoimaa paljon suoremmin ja helpottaisi näin inflaatiotavoitteeseen pääsemistä.

Nykyisen kokoisen määrällisen elvytyksen kohdentaminen suoraan ihmisille tarkoittaisi noin 4 300 euroa jokaiselle euroalueen kansalaiselle – mukaan lukien lapset ja eläkeläiset. Toteutettuna esimerkiksi puolentoista vuoden aikana tarkoittaisi se 240 euroa kuukaudessa ilmaista rahaa jokaiselle euroalueen kansalaiselle.

Tähän mennessä tuhannet miljardit ovat kuitenkin, taas, vain valuneet sijoittajille. Pörssit ovat niiden avulla huimasti elpyneet, mutta sadat miljardit eivät olekaan menneet yritysten tuotekehitykseen tai investointeihin vaan pörssikeinotteluun synnyttämään seuraavaa kuplaa.

Pankkijärjestelmä jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kaikkien, valtioiden, yritysten ja kansalaisten velkataso on kohonnut vuoden 2008 tasosta. Seuraava finanssikriisiä ei tarvitse odottaa enää vuosikymmeniä.

Deutsche Bank ja Italian ja Kiinan pankit ovat jo hyvää vauhtia kypsymässä pelastettavaksi. Taas poliitikot, kuten Jyrki Katainen aikanaan, pelastavat kokoomuslaisen vastuunkannon nimissä pankkeja eivätkä kansalaisia. Käytännössä kokoomuslaiset kansanedustajat ovat vain pääomanedustajia.

PS. Osa graafeista on uunituoreesta kirjastani: ”Kasvun loppu” – ilman ostovoimaa ei ole kasvua”.