Syksyllä päättyvät voimassaolevat työehtosopimukset ja uusi sopimuskierros AY-liikkeen ja EK:n kanssa käynnistyy. Suomessa on syksyllä edessä liittokohtaiset työehtoneuvottelut tilanteessa, jossa 27 kansallista työehtosopimusta on EK:n toimesta sanottu irti.

Työnantajat ja Nordean päälobbari Aki Kangasharju ovat YLE:ssa jo ajoissa vaatineet tuleviin palkankorotusvaatimuksiin nollalinjaa, jottei orastava talouskasvu lässähtäisi heti alkumetreillä.

Kangasharjun palkanmaksajan Björn Wahlroosin mielestä kilpailukyvyn ja joustavuuden kannalta ammattiyhdistysliikkeen valta on aivan liian suuri – eikä ainakaan murenemassa. ”Liike on kerännyt uudelleen voimansa viimeisen vuosikymmenen aikana. Ei joukkovoiman avulla, vaan lobbauskykynsä ja poliittisten kytköstensä kautta” (Wahlroosilla itsellään ei tietenkään ole mitään kytköksiä, saati sitten lobbausta).

Hän ihmettelee mediamylläkkää, joka syntyi, kun Elinkeinoelämän keskusliiton puheenjohtaja Veli-Matti Mattila totesi maaliskuussa, että suomalaisten palkat ovat vielä 10–15 prosenttia liian korkeat.

Tuolloin STTK:n pääekonomisti Ralf Sund laski, mitä Mattilan (ansiotulot v. 2015 olivat 1,7 miljoonaa euroa) vaatima palkka-ale käytännössä tarkoittaisi.

Yhteiskunnan 80 miljardin palkkasummasta katoaisi 10 prosentin alennuksella 8 miljardia euroa. Kulutuskysyntää häviäisi 5 miljardia, minkä seurauksena varsinkin yksityisiltä palvelualoilta katoaisi noin 50 000 työpaikkaa.

Mattilan vaatimus oli Wahlroosin mielestä varovainen arvio. Paljonko palkkojen pitäisi siis laskea, kysyi Talouselämä-lehden toimittaja äskettäin? ”Ei kyse ole mistään tietystä prosenttimäärästä. Palkkojen pitää jokaisena hetkenä heijastaa jossain määrin kysyntää ja tarjontaa”, totesi Wahlroos taloustieteilijän ammattitaidolla toimittajalle.

”Suomessa palkat pysyvät paikoillaan, mutta kilpailijamaissa Ruotsissa ja Saksassa ne nousevat”. Wahlroosin mielestä se ei vielä riitä kuromaan kilpailukykyeroa riittävästi umpeen.

Myös EK ja Kokoomus ovat huolissaan suomalaisten kilpailukyvystä ja väittävät palkkojen kohonneen kilpailijamaita korkeammalle. Kehittyneiden EU-maiden markkina-alueella ostovoimakorjatut kuukausipalkat ovat kuitenkin kohtuullisessa keskitasossa.

Johtajia lukuun ottamatta tavallisen työntekijän palkat eivät ole kehuttavat. Suomessa noin puolet (49,2%) aikuisista saa käteen alle 1 700 euroa kuukaudessa Tilastokeskuksen tietojen mukaan. Siis nettotulot ovat painuneet näin alas 2 109 054 kansalaiselle. Se kertoo jotain nykyisten työpaikkojen laadusta ja ylitarjontatilanteessa olevasta palkkojen ja työsuhteitten eroosiosta..

Suomessa pienin kokopäivätyöstä maksettu palkka on noin 1 670 euroa kuukaudessa, josta verojen ja pakollisten maksujen jälkeen jää käteen noin 1 400 euroa kuussa – sillä ei elä ainakaan pääkaupunkiseudulla ilman asumistukea.

Vanhuuseläkkeellä olevista peräti 71,7 prosenttia (732 420 h) jää tämän 1 700 euron alapuolelle. Yrittäjistäkin 37,8 prosenttia (56 276) jää tämän alapuolelle. 46 777 henkilöllä ei ole tuloja lainkaan eli he elävät pelkästään tulonsiirroilla. Tällä porukalla ei ole juuri ylimääräistä ostovoimaa.

Taloussanomat kertoi huhtikuussa Suomen Pankin huolestuttavasta löydöksestä: nykyisten kolmikymppisten tulokehitys on kääntynyt las­kuun kun työntekijöistä on ylitarjontaa ja keskipalkkaiset teollisuustyöpaikat katoavat. Heidän tulonsa ovat jo muu­taman vuoden ajan olleet poikkeuksellisesti pienemmät kuin 64–75-vuotiaiden eläkeläisten.

On suuri riski, että kasvava osa nuorista kokee jäävänsä paitsioon. Heistä tuntuu, etteivät yhteiskunnan rakenteet, instituutiot, ole heitä varten. Silloin kylvetään protestin siemenet, kun usko poliittisiin päättäjiin katoaa.

Ei ihme, että Valittujen Palojen tekemän kyselytutkimuksen mukaan poliitikkojen arvostus eri ammattiryhmistä oli toiseksi huonoin heti puhelinmyyjien jälkeen.

 

Palkkamaltin nimissä uusliberalistiset taloustieteilijät väittivät jopa 10-30 prosentin jälkeen jäämisestä kilpailukyvyssä verrattuna Ruotsiin ja Saksaan. Palkansaajien tutkimuslaitoksen erikoistutkija Pekka Sauramo on hieman korjannut tätä Anders Borgin ja Juhana Vartiaisen aikoinaan tekemän tilaustutkimuksen ”Strategia Suomelle” harhaluuloa. Sen tilasi näiltä kokoomusveljiltä väliaikainen pääministeri Alexander Stubb.

Hintakilpailukyvyn tarkasteluissa rajoittuminen työtunneista koituvien kustannusten vertaamiseen on harhaanjohtavaa teollisuuden vientiyrityksissä, koska tuottavuuserojen takia eri maissa yhden työtunnin aikana voidaan saada aikaan eri määrä erihintaisia tavaroita ja siten myös tuloja. Siksi työvoimakustannukset pitää korjata työn tuottavuudella, jolloin saadaan nimelliset yksikkötyökustannukset. Suomi on vain vähän EU-maiden keskiarvon yläpuolella.

Parin vuoden takaisten tietojen perusteella työvoimakustannukset teollisuudessa ovat Suomessa matalammat kuin Ruotsissa ja Saksassa. Työtunnin kustannus (välilliset työvoimakustannukset eli työnantajan sosiaalivakuutusmaksut mukaan lukien) oli vuonna 2014 Suomessa 35,9 euroa, Ruotsissa 41,8 euroa ja Saksassa 37,1 euroa (Eurostat 2015).

Hollantilainen konsulttiyhtiö Deloit teki EU:lle OECD:n tilastoihin perustuvan tutkimuksen vuosityöajoista unionin alueella. Keskimääräinen vuosityöaika (v.2008) oli 1676 tuntia/vuosi.

Suomessa työskenneltiin 1745 tuntia/vuosi. Lyhyin työaika oli Hollannissa jossa se oli vain1389 tuntia (osa-aika ja pätkätöitä) – ja eniten työtunteja kertyi – kreikkalaisille, 2 120 tuntia vuodessa!

Se on 40 tunnin työviikoiksi muutettuna yli yhdeksän viikkoa enemmän kuin suomalaiset! Se ei kuitenkaan kreikkalaista kilpailukykyä pelastanut, vaikka pääministeri Juha Sipilä uskoi 100 työtunnin vuosityöajan lisäyksen saavan Suomelle mahtavan kilpailukykyloikan (se laski myöhemmin 25 tuntiin).

Kreikkalainen duunari siis työskenteli 375 tuntia vuodessa enemmänkuin suomalainen. Työtuntien määrä ei siten korreloi taloudellisen menestyksen, kilpailukyvyn ja hyvinvoinnin kanssa vaikka EK ja Sipilä niin väittää. Suomessa teollisuuden palkkakustannusten osuus tuotteen tehdashinnasta on vain 15 prosenttia ja moderneimmissa vientifirmoissa (paperiteollisuudessa) enää vain 2-5 prosenttia.

”Kyllä työtä löytyy kun palkkoja lasketaan”,  väittää moni kokoomuslainen ja uusliberalistinen talousprofessori Jouko YLä-Liedenpohja. Väite viittaa vuoden 1993 innovaatioon, joka oli nuorten palkkojen alentaminen. Sen piti tuoda työtä 90 000 työttömälle nuorelle.

Myös EK:n Jyri Häkämies on useasti luvannut, että jos nuoret suostuisivat työehtosopimusten minimipalkkojen alapuolelle meneville palkoille, uusia työpaikkoja kyllä löytyisi. Alempia palkkoja kokeiltiin jo vuonna 1993, jolloin työnantaja sai nuoren töihin 20-30 prosenttia sopimustasoa alemmin kustannuksin.

Työantajien puheenjohtaja Tauno Matomäki lupasi tuolloin teollisuudesta ensimmäisenä kesänä 10 000 työpaikkaa nuorille. SAK tutki, miten kävi, ja löysi palkka-alen tuoneen peräti 200 uutta työpaikkaa.

Kolme vuotta myöhemmin myös Länsi-Suomen taloudellinen tutkimuslaitos selvitti nuorten palkka-alen käytännön vaikutuksia. Tulos oli, että niitä ei ollut. Kahden vuoden aikana syntyi 2 300 enimmäkseen lyhytkestoista työsuhdetta.

Nykyisillä teollisuustyöpaikkojen palkoilla vielä elää Suomessa kohtuullisesti. Vakituisessa työsuhteessa on Suomessa vielä noin kaksi kolmasosaa työvoimasta. Muissa EU-maissa työpaikkaeroosio on paljon pitemmällä ja osa-aikatyö paljon yleisempää, koska siellä ei ole lapsille yhteiskunnan ylläpitämää päivähoitojärjestelmää.

Ongelmana on yhä lisääntyvät palvelualojen ns. epätyypilliset matalapalkkatyöt. Tilastokeskuksen tutkimusten mukaan osa-aikaisia työntekijöitä oli Suomessa v. 2013 noin 15 prosenttia.

Määrä-aikaisia työsuhteita oli vuonna 2013 noin 12 prosenttia ja vuokratöitä teki noin prosentti työsuhteista (n. 30 000). Viime vuosina työsuhde-eroosio on vain kiihtynyt. Vuonna 2016 naisten solmimista uusista työsuhteista 60 prosenttia oli määräaikaisia, kun taas miesten uusista työsuhteista 48 prosenttia.

Seurauksena on, että työtä tekevien köyhien määrä on lisääntynyt kaikkialla. Taistelu työpaikoista ja maahanmuuttajien tulo markkinoille ovat vieneet palkkatason niin alhaalle, että palkansaajat eivät enää elä palkallaan.

Kohtuullisen palkan perusteluksi voidaan osoittaa kuitenkin Euroopan sosiaalisen peruskirjan (ESP) artikla 4.1. Kirjauksen mukaan kohtuullinen palkka on vähintään 60 prosenttia maan nettokeskipalkasta.

Tämän mukaan Tilastokeskuksen mediaanipalkkatilaston ((4/2014) perusteella kohtuullinen bruttopalkka olisi Suomessa 1712 euroa. Monet ammattiliittojen minimipalkat eivät yllä tähän palkkatasoon.

Työnantajat pitävät tätä palkkatasoa aivan liian korkeana ja estävät näin työpaikkojen syntyä. Siksi Suomi ja Jyrki Katainen pääministeriaikanaan ei ratifioinut kyseistä artiklaa. Näin alipalkkaus voi jatkua Suomessa.

AY -liike on ehdottanut työehtosopimusten alimmaksi taulukkopalkaksi 1 800 euroa – turhaan. Siksi ero keskipalkan ja alimpien taulukkopalkkojen välillä kasvaa – ja tuloerot jatkavat kasvuaan.

Työehtosopimukset kattavat 90 prosenttia suomalaisista työntekijöistä. Niiden ulkopuolelle jäävät mainostenjakajat, videovuokraamotyöntekijät, puhelinmyyjät jne, jotka tarvitsisivat kipeästi artiklaa 4,1 turvakseen.

Sipilän hallituksen kilpailukyvyn palauttamisen maksumiehiksi ovat joutuneet kaikkein pienituloisimmat. Valtionvarainministeri Petteri Orpon johdolla tehdyt säästöpäätökset ovat kohdistuneet erittäin tarkoitushakuisesti.

 

Ostovoimaa on viety erityisesti pienituloisilta ”isänmaallisten” uhrausten nimissä mutta suurituloiset on jätetty rauhaan.

Ilmiö on maailmanlaajuinen. Vaikka työttömyys on myös Yhdysvalloissa ongelma, suurempi ongelma on, että palkat ovat surkeita. Töitä löytyy kyllä pikaravintoloista, jotka maksavat lakisääteisen vähimmäispalkan 7,25 dollaria (5,23 euroa) tunnilta.

EU:n 28 jäsenmaasta 21 maassa on lain määräämä minimipalkka. Suurin on Luxemburgissa (11,10 €/h) ja seuraavaksi suurimmat Ranskassa (9,53 €/h) ja Hollannissa (9,11 €/h). Pienimmät minimipalkat ovat Liettuassa (1,76€/h), Romaniassa (1,14 €/h) ja Bulgariassa (1,04 €/h). Pohjoismaissa, Italiassa ja Kyproksella ei ole maanlaajuisia minimipalkkoja.

Tavallisten köyhien lisäksi keskuuteemme on tulleet uusina ilmiönä digitalisaation aiheuttaman työn häviämisen seurauksena työssä käyvät köyhät ja nuorisotyöttömyys – ja ostovoiman häviäminen markkinoilta.

Siis myös Sipilän hallitus on huonontanut palkkojen ostovoimaa vähentämällä yhteiskunnan hoivapalveluiden maksujen omavastuuosuuksia.

Lisäksi palkansaajien ostovoima on huonontunut koska asumiskustannukset ovat kasvaneet paljon nopeammin kuin kuluttajahintaindeksi ja palkat. Vuodesta 2010 vuokrat ovat nousseet 18,5 prosenttia, kun koko inflaatio on ollut noin 8 prosenttia. Eli vuokralla asujien asumiskustannukset ovat nousseet selvästi.

Siis Suomen teollisuuden huono kilpailukyky ei johdu ylisuurista palkoista vaan yritysjohtajien kyvyttömyydestä innovoida ja tuotekehittää vientikelpoisia tuotteita ja palveluja joita ihmisillä olisi varaa ostaa ja kuluttaa.

EK:n esittämä 100 tunnin ilmainen vuosityöajan lisäys oli ”vedetty täysin hatusta”. Varsinkin kun palkkojen alennuksen pitäisi hyödyttää automatisoitua vientiteollisuutta, joissa palkkojen osuus lopputuotteen hinnasta on lähes olematon.

Esimerkiksi Metsäteollisuus ry, joka jokin aika sitten erosi Elinkeinoelämän keskusliitosta (EK), uhosi pelaavansa jatkossa omaa peliään ja tarjosi juuri Paperityöntekijöille nollakorotuksia palkkoihin, vaikka ala tekee hyvää tulosta.

Paperitehtailla työntekijöiden palkkakustannukset ovat, tehtaan automaatioasteesta riippuen, 3-15 prosenttia. Paperiliiton mielestä paperitehtaitten palkkakustannukset ovat noin 7 prosenttia kaikista kuluista. Jos alan työntekijöiden palkkoja korotettaisiin 2 prosenttia, palkkakustannusten osuus kasvaisi 0,13 prosenttia.

Nyt riidan kohteena olevan Paperiliiton työehtosopimus koskee noin 10 000 työntekijää. Heidän palkkakustannuksensa ovat ilman sosiaalivakuutusmaksuja noin puoli miljardia euroa vuodessa.

Johtajien ja osakkeenomistajien ahneudesta kertoo se, että yhden prosentin korotus palkkoihin maksaisi saman verran kuin UPM:n toimitusjohtajan Jussi Pesosen vuosiansiot olivat viime vuonna.

Kahden prosentin korotus maksaisi saman verran kuin Pesosen ja Metsä Groupin pääjohtajan Kari Jordanin ansiot viime vuonna yhteensä eli 10 miljoonaa euroa.

Kun Suomi liitettiin vippaskonstein ja äänestämättä Euroopan rahaunioniin, meiltä katosi devalvaation mahdollisuus. Sisäinen devalvaatio palkkoja alentamalla on paljon huonompi ja kuluttajan kannalta hankalampi kuin perinteinen devalvaatio. Siinä eivät velat vähene, vain ostovoima.

Ymmärtämättömyyttään finanssipääoma on tehnyt samalla karhunpalveluksen itselleen. Se on tuhonnut kehittyneiden maiden ostovoimaiset markkinat nykyisiksi pysähtyneiksi markkinoiksi. Jopa vähittäiskaupat ovat joutuneet turvautumaan henkilökuntansa palkkojen alentamiseen. (Stockmann, K-kauppa, Seppälä jne).

On puhuttu pitkään ns. ”epätyypillisistä työsuhteista”. Nyt uutena ilmiönä ovat tulleet ”epätyypilliset palkat”. Varsinkin vakinaisen työn ulkopuolelle ulkoistetuista freelancereista ja ”pakkoyrittäjistä” on tullut vapaata riistaa.

Jopa valtiovalta on käyttänyt härskisti hyväkseen freelancereiden ahdinkoa ja pulaa työstä. Heidän pitäisi näyttää osaamistaan työantajalle ilman työsopimusta ja tietenkin palkatta.

Opetus ja kulttuuriministeriö on joku vuosi sitten tehnyt ainakin kahdelle taiteilijalle työtarjouksen ilman palkkaa. Ministeriö pyysi heitä livepiirtämään kaksipäiväiseen ministeriön ja Unescon järjestämään seminaariin. Palkkana olisi ollut lounas – ja tietysti näkyvyyttä ilmaistyöntekijän taiteelle.

Palkkojen aleneminen ja sen osuuden pieneneminen kansantulosta on maailmanlaajuinen ilmiö.

Digitalisaation seurauksena palkkojen osuus kansantulosta on kaikkialla hiipumassa ja samoin myös verotulot, koska verotuksen pääkohde perustuu yhä pienenevään ihmistyöhön. Tehtyjen työtuntien määrä oli vuonna 2016 Suomessa pienempi kuin vuonna 1990.

Palkkojen osuus BKT:sta on esimerkiksi Suomessa Findikaattorin mukaan vuodesta 1991 pienentynyt 74,1 prosentista vuoteen 2014 vain 60,4 prosenttiin. Erotus 13.7 prosenttia 205 miljardin (2014) bruttokansantuotteen arvosta tarkoittaa, että markkinoilta on hävinnyt suhteellista ostovoimaa 28 miljardia – siis jos AY-liike olisi huolehtinut tuotannon kasvun tuottavuushyötyjen jaosta myös työntekijöille eikä vaan osakkeenomistajille. Matalasuhdanteesta huolimatta yritykset ovat maksaneet Suomessa voitoistaan huippuosinkoja eivätkä enää investoineet. Sama trendi on muissakin kehittyneissä maissa.

Kun Suomen BKT on vähän yli 200 miljardia, markkinoilta on hävinnyt valtavasti potentiaalista ostovoimaa, joka on poliitikkojen peräänkuuluttaman kasvun, yrittäjyyden ja uusien työpaikkojen ylivoimaisesti tärkein edellytys. Samalla tämä palkkapotin pienentymisen ”rakenneongelma” vaikuttaa negatiivisesti yhteiskunnan kulutusveropottiin eli arvonlisäverojen tuottoon ja muihinkin verotuottoihin joista pääosa kohdistuu ihmistyövoimaan.

Teknologialla saatu tuottavuushyöty jää verotuksen ulkopuolelle ja investoinnit yritys saa laittaa vähennyksiin. Tuottavuushyödyt menevät osakkeenomistajille eikä työntekijöille. Palkkojen osuus BKT:sta pienenee koko ajan maailmanlaajuisesti.

Se alkaa olla AY-liikkeelle viimeisiä voimanäyttöjä, koska ammattiyhdistys on laitettu ahtaalle jo monissa teollisuusmaissa työantajien ja poliittisen oikeiston taholta. Kyykyttäminen alkoi jo Thatcherin ja Reaganin aikana. AY- liike on myös yhtä pihalla digitalisaation vaikutuksista kuin poliittiset päättäjätkin.

Koska AY-liikkeen voima perustuu kokoaikaisiin työpaikkoihin ja työvoimaan, silppu-, ja muitten epätyypillisten työntekijöiden luottamus AY-liikkeen solidaarisuuteen rapautuu. Kaiken kukkuraksi myös AY-liike uskoo digitalisaation uusia työpaikkoja synnyttävään voimaan.

Yhdysvalloissa (joka on edelläkävijä digitalisaatiossa) se näkyy jo erityisen selvästi.

Vuonna 1973 oli se vuosi jolloin tavallisen yhdysvaltalaisen palkka oli huipussaan. Vuoden 2013 dollareissa mitattuna työntekijä, joka edusti reilusti yli puolta Yhdysvaltojen työvoimasta. ansaitsi noin 767 dollaria viikossa.

Reaalipalkat polkivat paikoillaan vaikka tuottavuus nousi 80 prosenttia. Tuottavuushyödyt menivät vain rikkaille pääoman (digituotannon) omistajille.

Neljä vuosikymmentä myöhemmin vastaava työntekijä ansaitsee vain 664 dollaria viikossa, mikä merkitsee 13 prosentin laskua keskipalkoissa. Kotitalouksien tuloissa on ollut pientä nousua, mutta nousu johtuu siitä, että naiset alkoivat siirtyä työelämään.

Kotitalouksien mediaanitulot ovat pienentyneet reaalisesti vuodesta 1980 lähtien

Jos tulot olisivat parantuneet käsikynkässä talouskasvun kanssa – kuten ennen vuotta 1973 – mediaanikotitalous ansaitsisi selvästi yli 90 000 dollaria eli yli 50 prosenttia enemmän kuin sen nykyinen 601 000 dollarin vuosipalkka.

Digitalisaatio on tehnyt rumaa jälkeä teollisuustuotannossa. Vuonna 2013 USA:ssa oli 13 prosenttia vähemmän teollisia työpaikkoja kuin vuonna 1973 (40v). Keskiluokkaan hiipi toivottomuus ja pelastajaksi tuli Trump ja huumeet.

Toisin kuin Washingtonissa, kaikki kerjäläiset unohdetuissa teollisuuskaupungeissa ovat nykyään valkoisia. Heroiinia kuvataankin täydelliseksi työttömien umpikujakaupunkien huumeeksi, sen avulla voi käpertyä nurkkaan ja unohtaa maailman.

Opioidien ja kovempien huumeiden väärinkäyttö on noussut Yhdysvalloissa liki 500 prosenttia seitsemässä vuodessa, uutisoi The Wall Street Journal –lehti. Toissavuonna opioideja käytti väärin 2,6 miljoonaa amerikkalaista.

Vaikka Wahlroos ja kaikki kansanedustajat (puolueisiin katsomatta) uskottelevat koulutuksen lisäävän tuloja ja työnsaantimahdollisuuksia, totuus Wahlroosin ihannoiman ”vapauden” ihmemaassa Yhdysvalloissa on toinen.

Tutkimuksen mukaan vuosina 2000 – 2010 alemman korkeakoulututkinnon suorittaneiden tulot pienenivät Yhdysvalloissa lähes 15 prosenttia, ja lasku alkoi jo kauan ennen finanssikriisiä.

Yliopistoista valmistuneiden palkkataso on ollut laskussa jo kuluneen vuosikymmenen aikana ja puolet vastavalmistuneista joutuu ottamaan vastaan työpaikkoja, joihin ei edes vaadita loppututkintoa.

Myös Japanissa palkat ovat hyytyneet ja siellä on syntynyt kokonainen menetettyjen nuorten sukupolvi. Vuonna 2014 Japanin hallitus ilmoitti, että vuonna 2013 peruspakat ovat pienentyneet noin prosentin inflaatio huomioon ottaen. Peruspalkka oli samalla tasolla kuin vuonna 2008 finanssikriisin jälkeen, jolloin tulot olivat huonoimmat 16 vuoteen.

Mihin sitten kasvun hedelmät ovat menneet? Siitä Wahlroos on ymmärrettävästi aivan hiljaa. Rikkain prosentti Yhdysvalloissa (1%) sai 95 prosenttia kansantulon kakusta vv. 1993-2012. Sama trendi on todellisuutta Suomessakin.

Wahlroos omistaa kiinteän luxusasunnon tai kartanon neljässä eri maissa (Suomi, Ruotsi ,Britannia ja Ranska) ja optimoi miljoonatulonsa alhaisesti verotettuna pääomatulona. Viime vuosina hän on nauttinut noin 20 miljoonaa pääomatuloja mutta vain noin puoli miljoonaa ansiotuloja. Veroja Wahlroos maksoi 3,6 miljoonaa ja kokonaisveroprosentti vain 18%. Keskivertopalkansaaja 30 %.

Lisäksi hän hyödyntää Suomen suurimpia maataloustukia ja siirtää paperinsa Ruotsiin verotussyistä. Näillä meriiteillä voi aina miehekkäästi vaatia palkkamalttia pienituloisilta.

Tosin se on ymmärrettävää – Wahlroos ilmeisesti pyrkii niiden kahdeksan maailman rikkaimman miljardöörin joukkoon, jotka jo ovat onnistuneet kahmimaan yli puolet maailman varallisuudesta omistukseensa. Rikkaiden tapaan hän on todennut kuten presidentti Sauli Niinistö: ”Yleensä taloudessa ei mene hyvin, elleivät tuloerot kasva”.

Palkankorotuksista pidättäytyminen ja köyhyyden lisääntyminen ovat siksi hänelle ensisijaisia tavoitteita. ”Emme voi jatkaa ihmisten verottamista nykyisellä tavalla, emmekä voi vastaavanlaisesti sietää köyhyyden sekä rikkinäisten perheiden tukemista”, Wahlroos on todennut.

Köyhyyden ja toimeentulon suuruudesta hänellä on ollut tiedoissa ammottavia aukkoja. Jo vuonna 2001 hän kannatti 6000 markan (n. 1000 euron) perustuloa jokaiselle. Tämä olisi tuolloin nelinkertaistanut köyhimpien ostovoiman ja nostanut jopa köyhimmän 70:n prosentin ostovoimaa.

Taloustoimittajatkin ihannoivat rikastumista ja menestyjiä. Jatkuvassa saneerauskierteessä olevat Kauppalehden toimittajatkin valitsivat jo vuonna 2000 Wahlroosin ”Vuoden mieheksi” – Honey Bear – Finnish style.

Ruotsissa ollaan vähän kriittisempiä. Ruotsalainen taloustoimittaja Andreas Cervenka totesi Svenska Dagbladetissa suorasukaisesti vuonna 2015 Nordeasta ja Wahlroosista Nordean Panama-kohun paljastuttua, että ”jos maailman finanssinerot näyttävät tältä, kuka tarvitsee idiootteja?”

Myöhemmin Cervenka jatkoi kritiikkiään Kauppalehdessä: Cervenkan mielestä Wahlroosin kielenkäytössä on se hyvä puoli, että tavallinen pankin työntekijä voi vihaisen asiakkaan kohdatessaan todeta: ”Tämä johtuu vain siitä, että meidän puheenjohtajamme on omahyväinen paskiainen. Mutta se on toki vain minun tapani puhua”, tykitti Cervenka

Suomessa Wahlroosia ei juuri kukaan päättäjä ole uskaltanut arvostella. Poikkeuksena professori Markku Kuisma. Hänen terveisensä Wahlroosille (tosin ei nimeltä mainiten) kuuluivat seuraavasti: ”Kuvaavaa on se, että uusi ahneuden alakulttuuri kumartaa epäjumalanaan Aristoteleen veroiseksi itsensä ylentänyttä ”kioskifilosofia”, kuten Jyrki Koulumies (Kanava 7/2012) Ayn Randia kuvaa. Hän on Wahlroosin suosikkifilosofi, johon hän on useasti viitannut perustellessaan omia näkemyksiään.

Teoreettisen filosofian dosentti Panu Raatikainen on kiteyttänyt Randin opin seuraavasti: ”Randhan puolustaa voimakkaasti tällaista moraalista egoismia, jonka mukaan itsekkyys ja oman edun tavoittelu on kaikkein korkein moraalinen arvo, ja itsekkyys on suurinta moraalisuutta, ja epäitsekkyys ja myötätunto on kaikkein suurinta moraalittomuutta”.

Wahlroosin ja kokoomuksen uskomus, että nousuvesi (taloudellinen kasvu) nostaa kaikkia veneitä, ei ole toiminut enää vuosikymmeniin eli digitalisaation aikakaudella. Siksi pienituloisilta palkansaajilta pitää varmuuden vuoksi vaatia palkkamalttia.

Nousuvesi on valitettavasti koskenut vain pääoman juoksupoikia eli toimitusjohtajia.HS:n selvityksen mukaan ison pörssiyrityksen toimitusjohtaja ansaitsi viime vuonna keskimäärin 47 tavallisen työntekijän vuosipalkkaa, kun mukaan otetaan kaikki korvaukset mukaan lukien osakepalkkiot ja lisäeläkemaksut. Vielä vuonna 2010 toimitusjohtaja sai keskimäärin 36 tavallisen työntekijän kokonaiskorvausta.

He ovat vaatimassa palkkamalttia isänmaallisuuden ja kilpailukyvyn säilymisen nimissä. Heidän mielestään se ei saisi olla inflaatioprosenttia suurempia. Itse he kuitenkin järjestelevät toinen toisilleen erilaisia ”namusia” jotka voivat olla monta kertaa peruspalkkaa suurempia.

PS. Nyt kirjoitteluuni tulee pieni tauko koska lähden kahdeksi kuukaudeksi Lappiin internetin ulottumattomiin.