Verojen maksusta on käyty kissanhännän vetoa ikiajat. Kokoomuslaiset ovat aina väittäneet, että Suomessa on himoverotus, hirveä progressio, rikkaitten pitää elättää ”työtä vieroksuvat sosiaalipummit” eikä rikkaiden anneta rikastua.

Jopa presidentti Sauli Niinistö on valtionvarainministerinä toimiessaan todennut: ”Yleensä taloudessa ei mene hyvin, elleivät tuloerot kasva”. Jo tuolloin Niinistö auttoi Björn Wahlroosia rikastumaan.

Nyt uudelleenvalinnan yhteydessä hänen vaalirahastoaan tukivat näyttävästi Suomen miljonäärit, joten runsaalla markkinoinnilla saatiin taas valtaan pääoman edusmies vaalisloganilla: ”koko kansan presidentti”.

Netissä liikkuu verotuksesta monenlaista näkemystä, kuten että parhaiten ansaitseva 10 prosenttia maksaa ansiotuloverokertymästä noin 70 prosenttia.

Silloin unohdetaan, että sitä varten on säädetty progressiivinen verotus jonka pitäisi taata, että veroja maksaisivat ne henkilöt ja yhteisöt, joilla on veronmaksukykyä jotta hyvinvointipalvelut ja yhteiskuntarauha voitaisiin taata.

Säästöjen kohdistumista köyhimpiin perustellaan aina sillä, että rikkailla ei ole tulonsiirtoja leikattavaksi. Tämähän ei ole totta.

Tilastokeskuksen tulonjakotilaston mukaan köyhin kymmenes suomalaisista saa kaikista tulonsiirroista vain 9,4 prosenttia. Rikkain desiili saa tasan kymmenen, siis pikkuisen köyhiä enemmän. Loput 80,6 prosenttia jakautuvat väliryhmille joiden saamat tulonsiirrot ovat euroina lähes kaksi kertaa suuremmat kuin mitä työttömät ”sosiaalipummit” (alin desiili) saavat.

Alemmissa tuloluokissa on enemmän tulonsiirtoja saavia ihmisiä, mutta rikkailla könttäsummat ovat suurempia: siinä missä keskimääräisen köyhän nostamat veronalaiset sosiaalietuudet jäävät alle 2 000 euroon vuodessa, rikkaan pankkitilille voi mätkähtää lähes 70 000 euroa.

Himoverotuksesta puhuessaan kokoomuksen entinen valtionvarainministeri Alexander Stubb otti esiin pelkän valtionverotuksen, vaikka se edustaa vain alle kymmentä prosenttia kaikista työnantajan maksamista palkkaperusteisista maksuista ja vain valtion tuloverotukseen kohdistuu progressiivinen verotus.

Kun kokoomus pääsi 80-luvun lopulla valtaan, verotusta on koko ajan helpotettu hyvinvointivaltion ylläpitämisen kustannuksella.

Paavo Lipposen ja silloisen valtionvarainministeri Sauli Niinistön kauden aikana vuosina 1995-2003 veronalennuksista seuraava veronmenetys oli 5,7 miljardia euroa. Matti Vanhasen hallitukset alensivat veroja kahdeksalla miljardilla eurolla. Jyrki Kataisen hallitus jatkoi kevennyslinjaa ja poisti yrityksiltä kela-maksut ja vähensi yritysveroja jolloin valtio menetti verotuloja vielä pari miljardia lisää. Juha Sipilän hallitus on jatkanut veronkevennysten linjaa 1,5 miljardilla ja kurittanut köyhiä ”aktivointimalleilla” ja erilaisilla etuuksien leikkauksilla.

Tuloverojen osuus (ainoa progressiivinen vero) kansantuotteesta on vuosikymmenessä laskenut 8,7 prosentista 5,6 prosenttiin. Vuonna 2001 valtio sai kokoon 12,1 miljardia euroa ja vuonna 2012 enää 10,7 miljardia.

Verotusta on siirretty sumeilematta kunnille (tasavero). Vuonna 2001 kunnat saivat kasaan verotuloja 13,8 miljardia ja vuonna 2012 jo 19,4 miljardia (tasavero joka rasittaa pienituloisia eniten), jotta palvelut eivät kokonaan romahtaisi.

Verotusta on siirretty myös köyhille nostamalla arvonlisäveroa (tasavero) jonka kertymä kasvoi vuosituhannen alusta 11,1 miljardista 17,4 miljardiin euroon.

Veroalennusten yhteissumma on reilusti enemmän kuin kestävyysvaje budjetissa.

Maailmanlaajuisen uusliberalistisen ja Suomessa kokoomuslaisen politiikan seuraus on luonnollisesti lisännyt tuloeroja, eriarvoisuutta ja köyhyyttä – jotka ovat seurausta kokoomuslaisten ylläpitämistä valheista.

Köyhyyden poistamiseksi työskentelevä kehitysapu ja hyväntekeväisyysjärjestö Oxfam laski (niiden takana oli arvovaltainen talousjulkaisu Forbes), että vuonna 2015 maailman 85 rikkaimman ihmisen nettovarallisuus oli yhtä suuri kuin maailman väestön köyhimmän puolikkaan, 3,6 miljardin ihmisen nettovarallisuus. Vielä neljä vuotta aikaisemmin tarvittiin 388 rikkainta samaan.

Nämä Oxfamin tulokset kertoi toimittaja Jarno Liski (Seura 01/2018) erinomaisessa jutussaan: ”Varallisuuden markkinat”.

Rikkaimpia suosivien veronalennuksien piti talousprofessorien ylläpitämän ”trickle down” -teorian mukaan koitua yleistä hyvää kaikille tasapuolisesti siksi, että rikkaat eivät kuluta entistä suurempia tulojaan elämiseen vaan panevat rahan kiertämään esimerkiksi sijoituksina ja investointeina.

Uusimman raportin (v. 2017) mukaan kahdeksan maailman rikkainta ihmistä omisti yhtä paljon kuin vähävaraisin puolisko maailman väestöstä. (8 vastaan 3 600 000). Vuoden 2017 listoilleen Forbes löysi maailmasta 2 043 henkilöä, joiden varallisuus on yli miljardi dollaria.

Forbesin miljardöörilistalle yltää seitsemän suomalaista miljardööriä (4 niistä Herlinejä), ja heidän omaisuutensa määrä on 11 miljardia euroa. Se on yhtä paljon kuin 40 prosenttia vähävaraisimmista suomalaiskotitalouksista on varallisuutta yhteensä (7 vastaan 1 850 000).

Jos laajennetaan näkökulmaa ja otetaan mukaan myös ”köyhemmät” miljonäärit, saadaan tulokseksi, että rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa enemmän kuin loput 99 prosenttia.

Sveitsiläisen pankin Credit Suissen tuoreen, marraskuussa 2017 julkaistun raportin mukaan maailman vauraimman prosentin osuus kaikesta maailman varallisuudesta oli vuonna 2008 45,5 prosenttia, mutta nyt 50.1 prosenttia tai 1400 000 miljardia dollaria.

Maailmassa on nykyisin 36 miljoonaa miljonääriä – viimeksi kuluneen vuoden aikana heidän määränsä on lisääntynyt 2,3 miljoonalla. Nykyisillä lähes nollasummamarkkinoilla se on aina joltakin toiselta pois.

Köyhien tilastoinnissakin on pulmia. Oxfam käyttää vähävaraisimpien varallisuuden arviointiin sveitsiläispankki Credit Suissen laskelmia. Oxfamin laskelmat ovat saaneet kritiikkiä nettovarallisuuden käyttämistä laskelmissa. Koska nettovarallisuus lasketaan vähentämällä veloista varat, se voi olla negatiivinen.

Näin on Suomessakin, missä varallisuustilaston mukaan vähävaraisimmilla 10 prosentilla on varallisuutta -3,6 miljardia. Toisin sanoen heidän yhteenlaskettu velkansa ylittää yhteenlasketut varat 3,6 miljardilla.

Tämä mahdollistaa tilastoharhan, että kehitysmaan savimajassa asuva nälkää näkevä on ”varakkaampi” kuin Suomessa velkavankeudessa painiva asuntovelallinen.

Kokoomuslaiset puhuvat paljon siitä, että suurituloiset maksavat valtaosan veroista. Silloin tahallisesti unohdetaan, että kaikkein varakkaimmat eivät ole suurituloisimpia – ei koska suurituloisia mitataan veronalaisilla tuloilla.

Rikkaimmat ovat järjestäneet omaisuutensa holding-yhtiöihin, joissa omaisuus karttuu enimmäkseen ilman minkään maan verottajan väliintuloa.

Tilastokeskuksen erikoistutkija Veli-Matti Törmälehto laski Seuran pyynnöstä arvion Suomen vähävaraisimman 40 prosentin maksamista tuloveroista. Vaikka vähävaraisten verotusta yleisesti pidetään kevyenä tai jopa ultrakevyenä, arvion mukaan nämä vajaat kaksi miljoonaa suomalaista maksoivat tuloveroja vuonna 2013 hieman kuitenkin yli viisi miljardia euroa.

Samana vuonna Suomen seitsemän miljardööriä maksoivat tuloveroja ansio- ja pääomatuloistaan yhteensä hieman alle kahdeksan miljoonaa euroa – siis sama varallisuus mutta veroja 8 vastaan 5 000 miljoonaa! Tällaista on kokoomuksen Petteri Orpon kauhistelema ”veroprogressio” ja rikkaita kurittava verotus Suomessa.

Kun Esko Aho oli pääministeri, hänen johdollaan alkoi eriarvoistuminen Suomessa. Vuonna 1993 eriytettiin verotus ja silloin alkoi rikkaitten ”joulu”. Pääomia alettiin verottaa tasaverolla ja sitä on myös koko ajan laskettu.

Taloustieteen professori Matti Tuomala totesi Seuran jutussa, että varallisuuserot ovat kasvaneet koko ajan. Tämä kehitys on jatkunut myös vuoden 2009 finanssikriisistä alkaneen taantuman aikana. Rikkaat ovat rikastuneet, vaikka heidän tulonsa eivät välttämättä olekaan jatkuvasti kasvaneet.

Tuomalan mukaan tämä selittyy sillä, että rikkaimpien tuloissa ei enää ole niin paljon myyntivoittoja kuin aiemmin. Varallisuutta kasvattaa kuitenkin myös rahoitusomaisuuden – rikkaimpien tapauksessa yleensä osakkeiden – arvonnousu, vaikka tuloksi se tilastoituu vasta, kun osakkeita myydään. Tuloja rahoitusomaisuus tuottaa kuitenkin korkoina ja osinkoina.

”Osingot taas ovat yllättävän vakaasti jatkaneet kulkuaan (14 miljardia v. 2016) tällä matkalla”, Tuomala sanoo. Yritykset eivät ole investoineet kysynnän puutteessa vaan maksaneet voitoistaan (n. 80%) ylisuuria osinkoja.

Tuloerojen polkeminen paikallaan ei siis ole tarkoittanut sitä, etteivätkö varallisuuserot olisi jatkaneet kasvuaan.

Tuomala haastaa kokoomuksen Sauli Niinistön ja uusliberalististen talousprofessorien hellimää ”totuutta”, että talouskasvu merkitsee automaattisesti tuloerojen kasvua ja taantuma niiden pienentymistä.

Hän on kollegoineen jo vuosien ajan muistuttanut viimeisten viiden vuosikymmenien kehityksestä. Ensimmäisellä puoliskolla vuosina 1966-1990 pienituloisimpien tulot kasvoivat suurituloisia nopeammin, kun taas vuosina 1990-2014 tilanne kääntyi päinvastaiseksi. Kuitenkin aiempi ajanjakso oli voimakkaamman talouskasvun aikaa.

Silti tämä kokoomuslaisen ylläpitämä uskomus on valtamedioiden avulla saanut jalansijaa poliittisen päättäjien keskuudessa. – ”Se ei pidä paikkaansa”, Tuomala sanoo.

Kokoomuslaiset ovat vuosikymmeniä paasanneet, että korkea verotus tappaa yrittämisen. Empiiriset kokemukset kapitalistisesta Yhdysvalloista eivät tue tätä kokoomuslaista uskomusta. Siitä kertoo taloustieteilijä Thomas Piketty kirjassaan: ”Pitääkö pankkiirit pelastaa?”

”Pörssimarkkinoiden vuoden 1929 romahduksen jälkeen Franklin Roosevelt reagoi paljon brutaalimmin kriisin aiheuttaneiden talous- ja finanssieliittien rikastumiseen.

Liittovaltio nosti korkeimpien tuloluokkien veroprosenttia 25:stä 63:een (1932), 79:een (1936) ja 91:een (1941). Vuonna 1964 se laski prosenttia takaisin päin 77:ään ja 1980-luvuilla Reaginin ja George H. W. Bushin hallitusten aikana lopulta 30-35:een.

Lähes viidenkymmenen vuoden ajan, 1930-luvulta 1980-luvulle, suurimman tuloluokan veroprosentti ei koskaan laskenut alle 70:n ja oli keskimäärin yli 80 prosenttia.

Nykyisessä ideologisessa kontekstissa oikeus kymmenien miljoonien bonuksiin ja kultaisiin kädenpuristuksiin alle 50 prosentin verotuksella on julistettu ihmisoikeuksiksi, ja monet pitävät aiempia käytäntöjä alkukantaisena takavarikoimisena.

Niitä kuitenkin sovellettiin maailman suurimmassa demokratiassa miltei puolen vuosisadan ajan – eivätkä ne selvästikään estäneet Yhdysvaltain kansantaloutta toimimasta” totesi Piketty (s. 37-8).

Kiinteistökonsultointiyhtiö Knight Frank julkaisi pari vuotta sitten raportin joka kertoi, että Suomalaisten ultra­rikkaiden määrä kasvoi puolella vuosikymmenessä. Suomessa oli vuonna 2015 jo 580 ”ultrarikasta” eli henkilöä, jonka omaisuuden arvo ylittää 30 miljoonaa dollaria.

Määrä on kasvanut noin 50 prosentilla vuosikymmenessä, kertoo maailman varakkaista vuosittain raportin julkaiseva kiinteistökonsultointiyhtiö Knight Frank. Vuonna 2005 ultrarikkaita oli Suomessa 384.

Niin tulo- kuin varallisuuserot riippuvat Tuomalan mukaan ennen muuta harjoitetusta veropolitiikasta. Tuomalan mukaan näköpiirissä ei ole muutosta joka saisi varallisuuserojen kasvun pysähtymään – päinvastoin.

”Todennäköisempää on, että talouskasvun hiipuessa ja automatisaation korvatessa ihmistyötä, varallisuuden tuottamien tulojen merkitys kasvaa entisestään ja palkkatulojen pienenee”.

Näin ihmisen taloudellista asemaa määrittää yhä enemmän peritty varallisuus, ja omalla työllä rikastuminen käy aina vain vaikeammaksi.

Kokoomuslaisten päättäjien puheissa tälle kehitykselle mieluusti halutaan antaa lisävauhtia ”kannustavuuden” ja ”yritteliäisyyden” nimissä. Tuomala muistuttaa, että Suomessakin poliittinen keskustelu pyörii enemmin veronkevennysten ja esimerkiksi perintöveron lakkauttamisen kuin sen tuntuvan nostamisen ympärillä.

Vallassa olevat poliittiset päättäjät eivät ole huomanneet tätä verotuksen ”järjestelmävikaa”, mutta onneksi muutama valveutunut ekonomisti on, kuten Markus Jäntti ja Sami Vähämaa. Heidän lisäksi jonkinlaisen ”robottiveron” puolesta liputtivat myös Tuomas Pekkarinen ja taloudellisen arviointineuvoston jäsen Jukka Pirttilä.

Lisäksi taloustieteilijöiden mielipiteitä luotaavan ”Ekonomistikoneen” 50 jäsenestä 9 oli ”robottiveron” toimivuudesta epävarmoja ja 3:lla ei ollut varmaa mielipidettä.

Verokeskusteluun kuuluu myös toinen kokoomuksen hellimä uskomus: kuinka korkealle pidätysprosentteja on mielekästä tai edes mahdollista hilata ennen kuin niistä koituu enemmän yleistä haittaa kuin hyötyä. (”Lafferin käyrä” kuvaa riskiä, jolloin liian kireäksi kiristyvästä verotuksesta kertyy kiristys kiristykseltä vähemmän verotuloja – ennen kuin verotulot alkavat supistua).

Liian kireä verotus ei enää tasaakaan tuloja, kun suurimmat tulot alkavat kaikota kokonaan verottajan ulottumattomiin. Näin voi käydä esimerkiksi siksi, että liian kova verotus voi lannistaa kansalaisten yritteliäisyyttä ja ansaintahaluja tai siksi, että suuria tuloja alkaa kadota maasta tai maan alle.

Näin ei ole kuitenkaan käynyt, vaikka Yhdysvalloissa kokonaisveroaste on ollut 70-80 prosenttia ja marginaaliveroaste yli 90 prosenttia – silloin USA:n kansalaisilla meni parhaiten koko historiansa aikana..

Hiljattain finanssisihteeri Mauri Kotamäki tutki työn, kulutuksen ja pääomien verotusta Suomessa ja totesi, että valtio voisi korottaa veroja. Tähän selkeään tulokseen päätyy valtionvarainministeriön tuore selvitys.

Tieteellinen tulos on ristiriidassa politiikassa (kokoomuksen ja EK:n) yleisen hokeman kanssa, että veroja ei voi enää korottaa Suomessa.

Tutkimus tehtiin yleisen tasapainon makromallin avulla veroasteen noston vaikutuksia Laffer -käyriin vertaamalla. Laffer -käyrä kertoo, kuinka paljon verotuotto kasvaa, kun veroastetta nostetaan.

Siihen liittyy keskeisesti osin kiistanalainen teoria siitä, että verotuksen kiristyminen yli tietyn rajan vähentää taloudellista toimeliaisuutta ja vähentää näin verotuloja toteaa Kotamäki.

Tutkimustulosten mukaan Suomi on finanssikriisin jälkeisen talouskurimuksen jälkeenkin vielä selvästi Laffer -käyrän vasemmalla puolella. Tuloveron huippu olisi tutkimuksen mukaan vasta kymmenen prosentin päässä.

Toisin sanoen jos valtiolle halutaan tuloja, kaikkia tutkittuja verolajeja voi vielä kiristää ilman, että verotuottojen määrät kääntyisivät kiristysten takia laskuun.

Erityisesti suuri ero verotuksen tason ja mahdollisen veroasteen välillä löytyy Suomen pääomaveroasteessa, jossa veroastetta voisi nostaa nykyisestä noin 31 prosentista jopa 79 prosenttiin, totesi Kotamäki.

Sauli Niinistö luotti valtionvarainministerinä ollessaan kokoomuslaiseen uskomukseen, että tuloerot lisäävät kasvua.

Taloustieteen professorin Matti Tuomalan mukaan uusimmat tutkimukset viittaavat enemmän siihen, että suuret tuloerot eivät ole hyväksi talouskasvulle. ”Varallisuuden keskittyminen suurten perintöjen takia on ongelmallista, koska silloin meritokratia ei välttämättä toteudu”.

Meritokratia on yhteiskuntamalli, jossa kaikilla on kykyjensä ja osaamisensa perusteella yhtäläiset mahdollisuudet menestyä.

Tuomala viittaa maailmankuulun taloustieteilijän Robert Solowin ajatukseen, että talouskasvu ei johda lainkaan tuloerojen kasvuun, jos julkinen valta verotuksen ja julkisten ohjelmien kuten koulutuksen ja terveydenhoidon kautta vastustaa tuloerojen kasvamista.

 

Tuloerojen vertailu valtioiden välillä on Tuomalan mukaan pulmallista. Vertailussa ei ilmene poliittiset toimet tuloerojen supistamiseksi. ”Norjassa verouudistus on pienentänyt tuloeroja, koska ansiotulojen muuttaminen kevyemmin verotetuksi pääomatuloksi tehtiin vuosina 2004-2005 mahdottomaksi.

Jostain syystä Suomen ansiotulojen muunto-ongelmaa ei ole haluttu ratkaista”, Tuomala sanoo.

Kummallista, että tähän uusliberalistiseen vero-eroosioon eivät kansalaiset ole maailmanlaajuisesti puuttuneet ja protestoineet. Verokilpailua harrastetaan EU-maissa aivan avoimesti (tietysti kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä).

Vaikka suuryritysten veronkierto ja verokeitaat On EU-maissakin arkipäivää jo vuosikymmenien ajan, isoja monikansallisia ja suomalaisiakin yrityksiä (Supercelliä lukuunottamatta) ei ole saatu maksamaan yhteiskunnallista tinkiään kuten ennen.

Tilintarkastaja Ritva Oesch on tarkastellut globaalin verokilpailun vaikutuksia. Suomessa yritysten veroja on alennettu kokoomuksen toimesta vuoden 2004 tasosta yhdeksän prosenttiyksikköä. Vuonna 2013 Suomen yritysverokanta laskettiin 20 prosenttiin. Alemmas kuin EU:n ja OECD:n keskiarvo, joka on 25 prosenttia. Veroja menetettiin noin miljardi euroa.

Suomessakin vallitsee hurja ero suuryritysten mediaaniveroasteen (alle 7%) ja pienten/keskisuurten yritysten 21-24%:n tosiasiallisen veroasteen välillä.

Jos osingot olisivat kokonaan veronalaisia, saataisiin verotuloja lisää miljardi. Jos pääomatuloista maksettaisiin myös kunnallisveroa, saataisiin Oeschin mukaan lisää kaksi miljardia.

Vuonna 2017 Suomen rikkaimman miehen veroprosentti oli 4.7%, koska hän ”isänmaallisena yritysjohtajana” hyödynsi veroparatiiseja.

Vuonna 1997 poistettiin varainsiirtovero (entinen leimavero) pörssiosakkeiden kaupalta. Jos tämä vero palautettaisiin, saataisiin lisää verotuloja kaksi miljardia euroa. Jos yrityksille palautettaisiin vuonna 2010 poistettu Kela-maksu, saataisiin miljardi euroa vuodessa.

Harmaa talous ja suuryritysten kansainvälinen ”verosuunnittelu” syö potentiaalisia verotuloja 4-8 miljardia vuodessa.

Yrittäjät voivottelevat aina liian kovaa yritystoimintaa ”tappavaa” yhteisöveroa joka vuonna 2016 toi valtion kassaan noin 4,5 miljardia. Samaan aikaan ne kuitenkin saivat valtiolta saman verran tukiaisia: Runsas miljardi suoria tukia ja loput erilaisia verohelpotuksia.

Jos pankit laitettaisiin maksamaan myymästään rahasta (lainat) veroa kuten muukin yritystoiminta maksaa, saataisiin valtion kassaan miljardikaupalla uutta jaettavaa. Ylisuurelta pörssikaupalta pitäisi myös viimein alkaa periä ns. kovennettua Tobinin veroa

Tutkija Kai Kontturi on laskenut, mitä valtion tulojen kohdalla kävisi, jos rikkaat ja yritykset maksaisivat veroja kuten joskus ennen.

Sipilän hallitus varmasti tietää, että pienellä joukolla (9 % tulonsaajista) on rahaa ja tuloja, joilla voitaisiin hoitaa kaikki vajeet eikä se aiheuttaisi kenellekään kärsimyksiä eikä pahoinvointia.

Nostamalla yli 55 000 euroa tuloa saaneiden (2014) tuloveroaste 31,2 prosentista 51,3 prosenttiin se toisi lisää verotuloja 7,8 miljardia euroa. Muutoksen jälkeen näiden nettotulo olisi alimmillaan 3 364 ja ylin 11 280 euroa kuukaudessa.

Aikana, jolloin Suomea rakennettiin, yritysten veroaste oli 50 prosenttia. Kun omaa tavaratuotantoa alettiin 90-luvun alussa ajamaan alas, vero alennettiin hiljalleen 20 prosenttiin.

Aina alennusten perusteluissa on vaahdottu sen myönteisistä dynaamisista vaikutuksista, vaikka jo ennakkoon jokaisen piti tietää, ettei homma niin toimi. Nyt se tiedetään konkreettisesti.

Perustelut ovat aina olleet puhdasta hölynpölyä. Suomen talous ei ole koskaan voinut niin huonosti kuin nyt, kun yritysvero on täysin olematon. Nostamalla yritysten veroaste takaisin 50 prosenttiin, yhteiskunta saisi lisää verotuloja 11,6 miljardia euroa. Nyt tämä ruokottoman suuri määrä euroja valuu yksityisten koti- ja ulkomaisten rikkaitten taskuihin.

Osaisivatko kokoomuksen puoluejohtaja Petteri Orpo ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kalle Jokinen selittää tämän blogin kommenttiosuudessa, miksei Adam Smithin ”näkymättömän käden” ohjaamana rikkaiden pöydiltä muruset eivät enää ohjaudukaan kaikille kansalaisille tasapuolisesti?

Valtamedioilla, jotka ovat rikkaitten omistuksessa ja ohjauksessa, on vastuu kokoomuslaisen propagandan ylläpitämisessä. Jo taloustieteilijä Thomas Piketty on vaatinut rikkaita verolle jotta vältyttäisiin kansalaisten kahtiajakautumiselta ja yhteiskunnallisilta levottomuuksilta.

PS. Samansuuntaisen jeremian voit kuunnella uudesta Kansalaismedia-nettiradiosta.