Kansalaisille on Kokoomuksen, EK:n Jyri Häkämiehen, useimpien talousprofessoreiden ja ekonomistien suulla uskoteltu, että vapaa kauppa lisää talouden aktiviteettia, talouden kasvua ja luo miljoonittain uusia työpaikkoja.
Talousprofessorit ja tutkimuslaitokset käyttävät usein BKT:n kasvulukuja tarkoitushakuisesti väärin, valitsemalla aikajanalta aloitusvuoden ja loppuvuoden halutun lopputuloksen saamiseksi.
Todellinen kasvutrendi näkyy vasta, kun katsotaan kasvun kymmenvuotisjaksojen keskiarvoja. Pääomien vapautuessa luvattiin kasvua, mutta toisen maailmansodan jälkeen maailman BKT:n kasvu (kymmenen vuoden keskiarvo) on ollut trendinomaisessa laskussa nollasummamarkkinoiksi. Kehityksestä näkee, että pääomien vapautumisen seurauksena ei suinkaan syntynyt kasvua, vaan markkinat ovat – päinvastoin – hyytyneet!
Pieni poikkeus on ollut 2000-luvun alku, jolloin oli finanssikriisiin asti keinotekoinen kasvupiikki. Silloinkin finanssipääoma ja pankit ampuivat ahneuksissaan omaan jalkaansa lainoittamalla kaikki (kuluttajat, yritykset ja valtiot) hiusrajaansa asti. Silloin vasta alkoi velaksi eläminen, kun kansalaisten ja valtion tulot eivät enää tahtoneet riittää entisenlaiseen kulutukseen. EU-maiden kokonaisvelat nousivat 4.7 kertaiseksi.
EU-maiden kotitalousten velat nousivat reilusti vuosiansioita korkeammaksi (Suomessa 1,25 kertaiseksi). Samalla kansalaiset diskonttasivat tulevan ostovoimansa vuosikymmeniksi eteenpäin, koska velat on maksettava.
Tästä maailman BKT:n kehityksestä nollasummamarkkinoiksi kävin pitkän debatin professori Pertti Haaparannan kanssa vuonna 2010 Akateemisella blogilla, jossa hän väitti, ettei ole olemassa mitään trendinomaista maailman BKT:n laskua nollasummamarkkinoiksi. Oheiset graafit kertovat kuitenkin aivan päinvastaista.
Koska maailman väkiluku on koko ajan kasvussa, virallinen BKT-luku on jaettava nousevalla väkimäärällä. Silloin maailman BKT/Capita on jo miinusmerkkinen. Siis markkinat eivät enää kasva, kun kulutuskyky henkeä kohden pienenee.
Uusliberalistiset talousprofessorit, Kokoomus, IMF, Maailmanpankk ja EU-komissio ovat uskotelleet kasvun vauhdittuvan, kun kauppaa vapautetaan entisestään. Siksi uusia vapaakauppasopimuksia on puuhasteltu julkisuudelta salassa yhdysvaltalaisen pääoman johdolla. Tästä kaikesta mediat ovat vaienneet.
Jo 1990-luvulla yritettiin vastaavaa MAI-sopimusta, joka onneksi kariutui kansalaisten vastustukseen. Näiden vapaakauppasopimusten on luvattu tuovan uutta taloudellista kasvua ja uusia työpaikkoja – aivan kuten Euroopan Unionia perustettaessa.
Nyt on julkisuudelta salassa puuhasteltuTTIP-vapaakauppasopimusta EU:n ja USA:n välille. Vastaava sopimus on jo USA:n ja Meksikon välillä. USA virittelee TPP-vapaakauppasopimusta Aasian ja Latinalaisen Amerikan välille, jota Donald Trump nyt vastustaa.
Näillä vapaakauppasopimuksilla monikansalliset yritykset ovat ryöstäneet muilta mailta niiden yritys- ja liiketoiminnan omaan määräysvaltaansa kuten he ovat tehneet jo vuosikymmeniä Afrikassa.
Yritykset yrittävät päästä veronmaksajien kukkarolle ns. investointisuojan avulla. Samanlaisia investointisuojia löytyy monista aiemmistakin vapaakauppasopimuksista. 2000-luvun aikana yli puolet maailman valtioista on haastettu niiden perusteella yksityisiin välimiesoikeuksiin ohitse maan oman lainsäädännön.
EU:n ajatus perustuu monikansallisten yritysten hellimään ajatukseen pääoman, tuotannon, kaupan, palveluiden ja työvoiman vapaaseen liikkuvuuteen. Lissabonin sopimuksen lupauksista huolimatta EU-maiden kasvu on ollut koomassa jo 25 vuotta.
Talouden kasvu on Euroopassakin hiipunut ”jostakin käsittämättömästä syystä” nollasummamarkkinoiksi. Kasvun sijasta EU-maihin on tullut pysyvä jättityöttömyys. Se on vienyt kansalaisilta ostovoiman ja rasittaa verotuksen ja tulonsiirtojen kautta työnsä vielä säilyttäneitä.
Kun Paavo Lipponen yhdessä Sauli Niinistön kanssa ajoi Suomea väkisin ja demokratian kannalta kyseenalaisin keinoin EU:hun ja erityisesti rahaunioniin, sen luvattiin tuovan uutta taloudellista kasvua, hyvinvointia ja sadoin tuhansin uusia työpaikkoja.
Lipponen lupasi 300 000 työpaikkaa. Taloudellinen kasvu alkoi hänen hallituskautensa aikana ja työpaikkojakin tuli. Pääasiassa ne kuitenkin olivat ns. ”paskatyöpaikkoja”. Kokoaikaisiksi työpaikoiksi laskettuna työtuntien perusteella, kasvua oli vain hieman yli 37 000 työpaikkaa.
Siihenkään kasvuun ei Lipposen hallituksella ollut osaa eikä arpaa. Edellinen Ahon hallitus teki kaksi perättäistä devalvaatiota (yht 40%) ja sattumoisin Nokian onnenkantamoinen alkoi silloin.
Suomenkin 10-vuoden talouskasvun keskiarvo on aivan samaa alenevaa trendiä kohti nollasummamarkkinoita kuten Maailman ja Euroopan talouskasvu. Suomen talouden heilahtelut ovat vain paljon suurempia.
Lipposen hallituskadella alkoi Suomen talouden poikkeuksellinen ja pitkä nousukausi aivan finanssikriisiin asti. Kasvu oli kolme kertaa nopeampaa kuin EU-maiden keskiarvo. Poikkeuksellisen suurella talouskasvulla työn määrän kasvu (=työtunnit) pysyivät kuitenkin 90-luvun alun lähtötason alapuolella.
Nopea taloudellinen kasvu ei lisännyt työtä vaikka kaikki poliitikot puolueisiin katsomatta toistivat samaa mantraa: kun talous saadaan kasvuun, saadaan uusia työpaikkoja (ei kuitenkaan työtunteja).
Kukaan toimittaja saati talousprofessori ei ihmettele, miksei synny uusia työtunteja, vaan samat työtunnit jaetaan uusilla osa-aikaisilla ja muilla ”paskatyöpaikoilla”. Uusista työpaikoista tulee vain tulonsiirtojen kohde eikä uusia veronmaksajia.
On kummallista, että meidän ”valppaat” ja hyvinkoulutetut taloustoimittajat eivät ole puuttuneet päättäjien markkinoimiin katteettomiin lupauksiin satoihin tuhansiin nousevista uusista työpaikoista.
Kaikki taloustoimittajat peräänkuuluttavat vain Sipilän hallituksen ”digiloikkaa”, jonka uskotaan tuovan uutta kilpailukykyä ja uusia luovia parempipalkkaisia työpaikkoja.
Kukaan valtamedioiden taloustoimittaja ei ole ihmetellyt ääneen, kuinka pysähtyneillä markkinoilla tuottavuuden kasvu (viimeisten 30 vuoden aikana vajaa 3%) lisää työpaikkoja.
On viitattu markkinajohtaja Saksaan, jossa on alhainen työttömyys (4,5%). Saksankin menestys perustuu valheeseen. Sielläkään työtunnit eivät ole lisääntyneet 20 vuoteen, vaikka sen vientiylijäämä on maailman suurin. Siis parhaallakaan vientiylijäämällä ja KASVULLA EI SYNNY nykyisessä teknologisoituneessa yhteiskunnassa enää UUTTA TYÖTÄ.
Viennin kasvuahan meilläkin perätään talouskasvun alkamiseksi. Suomen Pankki ja Erkki Liikanen ilmoittivat äskettäin Suomen talouden kääntyneen nousuun. Olen perännyt sitä jo monta vuotta sitten otskolla: ”Miksi talous ei lähde kasvuun?”
Tämä heiveröinen kasvu perustuu kuitenkin vain kotimarkkinoiden hienoiseen nousuun sekä velanotton lisääntymiseen nykyisen nollakoron aikana. Toivotaan, että kasvun aleneva trendi ei jatku nykyisestä nollasummamarkkinoista negatiiviseksi kasvuksi.
Saksassakin työttömyystilastot valehtelevat, koska myös Saksaan on synnytetty keinotekoisia minijob-työpaikkoja (450€/KK), joilla ei elä ilman tulonsiirtoja.
Miksi taloustoimittajat eivät kaiva edellä esitettyjä julkisia tilastotietoja esiin ja puutu päättäjien esittämiin ”totuuksiin”? He vain toistavat niitä kuin papukaijat.
Nyt toimittajien ammattitaito riittää juuri ja juuri tivaamaan päättäjiltä: Mistä pitäisi säästää? – kun pitäisi kysyä: Miksi yhteiskunnalle ei synny enää jaettavaa (verotuloja) TUOTANNON KASVUN SUHTEESSA? jotta yhteiskunnalla olisi varaa ylläpitää hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita ja palveluja kuten ennen?
Nyt taloustoimittajat tyytyvät myötäilemään pääoman ja kokoomuksen vaatimuksia kilpailukyvyn säilyttämisestä palkkoja ja työehtoja huonontamalla.
Se johtaa loputtomaan kilpailukierteeseen ”pohjalle” – kunnes ollaan kiinalaisella palkka- ja hyvinvoinnin tasolla!
Nollasummamarkkinoilla toisen voitto on toisen häviö. Nyt taloustoimittajat usuttavat Suomea mukaan tähän järjettömään maailmanlaajuiseen hevosenleikkiin, jossa vain yhdellä tai kahdella valtiolla on mahdollisuus voittaa markkinaosuustaistossa. Kaikki muut ovat VARMOJA HÄVIÄJIÄ, jolloin markkinoiden ostovoima jatkaa rapautumistaan.
Pitäisiköhän taloustoimittajien terästäytyä ja päivittää ammattitaitonsa digitalisaatioaikakauden tasalle – ja ajatella pitemmällä aikavälillä myös omaa etuaan. Viimeisten viiden vuoden aikana toista tuhatta toimittajaa on saanut kenkää ja lähes joka talossa on yt-neuvottelut käynnissä.
Yhdysvalloissa jo näkyy digitalisaation vaikutus mediaan ja toimittajien työpaikkoihin. Silti taloustoimittajat lähes sataprosenttisesti hehkuttavat digitalisaation siunauksellisuudesta ja digiloikan tarpeellisuudesta.
Kummallista, että toimittajien itsesäilytysvaisto ei toimi, vaikka digitalisaation johdosta yli puolet sanomalehtien työpaikoista kadonnut Yhdysvalloissa vuoden 2001 jälkeen. Työpaikat ovat vähentyneet 2000-luvulla myös aikakauslehdissä, kirjankustannusalalla sekä radiossa.
Yhä useampi toimittaja on ulkoistettu freelanceriksi ja Ruotsissa vuokratyö on yleistynyt toimittajienkin keskuudessa. Milloinkahan toimittajat ryntäävät barrikaadeille?
PS. Kaikki graafit ovat kirjoittajan uunituoreesta kirjasta: ”Kasvun loppu – ilman ostovoimaa ei ole kasvua”