Tänään kaikki taloustieteilijät sanovat, että tulevaisuutta ei kukaan osaa ennustaa. He siis myöntävät, että heidän osaamisensa ja ammattitaitonsa ei riitä antamaan poliittisille päättäjille heidän kaipaamiansa neuvoja vaikean alijäämän ja velkaongelmien ratkaisemiseksi.

Eikä se ole ihme, sillä näillä uusliberalistisilla ekonomisteilla ei vieläkään ole käsitystä digitalisaation vaikutuksista yhteiskuntien tulevaan kehitykseen.

Väitän kuitenkin, että tulevaisuuden ennustaminen ei ole täysin mahdotonta. Olen sen todistanut ensimmäisessä kirjassani 33 vuotta sitten: ”Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä?” Tammi 1989). Voit lukea ja kopioida sen tästä aivan ilmaiseksi jotta voit itse arvioida, onko se totta.

Ainakin se on parempi kuin yksikään suomalainen talousprofessori,

Ekonomisti, työelämän tutkija tai tulevaisuustutkija on kyennyt. Olen pyytänyt heitä esittämään 1980-luvulla julkaistun kirjan tai tulevaisuusskenarion, jossa joku on ennustanut paremmin. Yhtään ehdotusta ei ole tullut. (Otan edelleen ehdotuksia vastaan).

Kaivoin arkistostani oheisen kirjoituksen joka on julkaistu runsas neljännesvuosisata sitten. Se on Tielaitoksen tulevaisuuden tutkimusjulkaisu: ”Tulevaisuuden näkymiä 5/1996”. Siinä voi julkaista vähän pitempiäkin kirjoituksia ja visioita tulevaisuuteen talouden ja yhteiskunnan kehityksestä.

Olen poistanut siitä vanhat graafit ja laittanut tilalle uudet sen jälkeen toteutuneet tilastot. Ne todistavat aukottomasti, että visioni ovat myös toteutuneet melkein sataprosenttisesti. Se on tietenkin nykyisille ekonomisteille hieman kiusallista, mutta ehkä se haastaa heidät tulevaisuudessa parempiin suorituksiin. Varsinkin, jos tiedemaailman ulkopuoliset ”visionäärit” ovat pystyneet siihen heitä paremmin.

Neljännesvuosisadan ikäisen kirjoitukseni (kursiivilla) otsikko oli: Teknologia vie työpaikat lopullisesti. Tässä kirjoitus kokonaisuudessaan:

 

Työttömyyden syistä työttömiä on arvuutettu käsittämättömällä talouspoliittisella munkkilatinalla. Päättäjien liturgioissa vilisee sanojen piirileikki: inflaatio, korkotaso, kauppataseen vaje, devalvaatio, ulkomaanvelka jne.

Esiin on marssitettu laumoittain erilaisia taloustieteen guruja ja ekonomisteja, joiden talouden ja työttömyyden korjausehdotukset muistuttavat yhä enemmän Bisquitin kaskua: ”Milloin viisi taloustieteen professoria voi olla asiasta samaa mieltään” -”No silloin, kun niillä on eri ongelma!”

Päättäjät ovat aika ymmällään näistä ristiriitaisista analyyseistä. Työttömyyden todellisesta syystä sekä talousprofessorit että poliitikot ovat olleet käsittämättömän hiljaa.

Ekonomistit eivät edes neljännesvuosisadassa huomanneet teknologian vaikutuksia työllisyyteen.

Teollisuustuotannon kasvuvauhti hidastunut tasaisesti 30 viimeisen vuoden aikana. Maailman teollinen tuotanto ja kauppa alkoi kasvaa merkittävästi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Lisääntyvä teollisuustuotanto pystyi tuolloin imemään maataloustuotannosta vapautuvan työväen. Tehtaat olivat mustanaan erilaista työntekijää. Parhaimmillaan maailman teollisuustuotanto kasvoi lähes kymmenen prosentin vuosivauhdilla.

Sitten tehtaiden koneet automatisoituivat. Tuottavuus ja tehtaisiin jääneiden työntekijöiden palkat ja ostovoima kasvoivat. Lisääntyneellä ostovoimalla pystyttiin ostamaan palveluja, joita tehtaista vapautunut väki alkoi puolestaan tuottaa. Maailman teollisuustuotanto lisääntyi vielä 1960-luvulla keskimäärin kuusi prosenttia. 1970-luvulla kasvu aikoi hiipua neljään prosenttiin.

Vasta 1980-luvun alussa tietokoneiden ja automaation vaikutus kasvoi niin, että teollisuusmaissa parin prosentin kitkatyöttömyys vaihtui pysyväksi massatyöttömyydeksi. Työttömien ostovoiman hiipumisen seurauksena maailman kokonaistuotannon kasvuvauhti tyrehtyi 1980-luvulla runsaaseen kahteen prosenttiin /(2). Nyt ihmetellään, miksi markkinat ovat pysähtyneet lähes nollasummamarkkinoiksi.

Ekonomistit ja taloustoimittajat eivät vieläkään ymmärrä, että ollaan oltu jo pitkään nollasummamarkkinoilla.

Suomella meni 1980-luvulla vielä hienosti (Ilman EU:ta ja rahaunionia). Teollisuustuotanto kasvoi ripeämmin kuin Euroopan teollisuusmaiden keskiarvo. Teollisuuteen investoitiin vuositasolla 10-20 miljardia markkaa. Siitä huolimatta tai sen ansiosta teollisuudesta katosi 1980-luvulla yli 100 000 työpaikkaa.

Suomessa teollisuudesta leipänsä ansaitsevien joukko on vähentynyt vajaasta 650 000:sta jo alle 400 000:een. Johonkin tämä väki on ollut pakko sijoittaa. Ensin se meni siirtolaiseksi Ruotsiin. Sen jälkeen se piilotettiin pyörittämään yhä paisuvaa kunnan ja valtion palvelutarjontaa.

Nyt laman kohdatessa tämä yhteiskunnan palkkalistoilla oleva, suurimmillaan lähes 700 000 hengen palveluarmeija on matkansa päässä. Hehän ovat taanneet sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kansalaisten terveydenhuollossa sekä koulutus- ja kulttuuripalveluissa. Kukaan vain ei tiedä nyt, mihin heidät jatkossa piilotetaan.

1980-luvun lopussa olimme Euroopan Japani. Nyt meitä voi jo verrata Albaniaan. Jos teollisuustuotantomme volyymi-indeksi oli 100 vuonna 1990, niin nyt se on lähemmäs 120. Vaikka teollisuustuotantomme on paljon korkeammalla tasolla kuin 1980-luvun lopussa, ja vienti vetää paljon paremmin.

Miten se on mahdollista? Vastaus on yksinkertainen: sama tuotanto tehdään tänään 130 000 henkeä pienemmällä työntekijämäärällä. Kun nyrkkisääntönä yksi teollinen työpaikka kantaa tai mahdollistaa kaksi palveluelinkeinojen työpaikkaa, niin tämä merkitsee n. 260 000:n työpaikan katoamista myös palvelualalta.

Kun vuonna 1989 oli pohjalla jo 100 000 työtöntä, niin nyt yhteiskunnalla on varastossa lähes puoli miljoonaa tarpeetonta ”elävää robottia”.

Työttömän ostokyky putoaa puoleen työssäkäyvän ostokyvystä, joten puolen miljoonan työttömän vaikutus perheenjäsenineen merkitsee pitkälti yli miljoonaa ostovammaista.

Samalla työssäkäyvienkin ostovoima heikkenee, koska he joutuvat elättämään nämä työttömät (verotus kiristyy). Erityisesti ostovoiman heikkeneminen vaikuttaa kotimarkkinoihin, koska kotimarkkinat edustavat 70 prosenttia kokonaistuotannosta.

Syrjäytyneille yhteiskunnan maksamat erilaiset tuet nopeassa kasvussa hävittäen ostovoimaa.

Valtio saa vähemmän verotuloja ja palkansaajien palkkapotti pienenee
Suomessa tämä kehitys konkretisoitui. Vuosina 1990 ja 1993 teollisuustuotannon määrät olivat samoja. Samalla teollisuustuotannon määrällä valtio sai 20 miljardia vähemmän verotuloja (valtion tulovero, liikevaihtovero ja kunnallisvero).

Siitä huolimatta, vaikka valtion oli pakko korottaa tuloveroastettaan 5-6 prosenttia ja kuntien veroäyriään pennillä kasvaneen työttömyyden hoitamiseksi. Puolen miljoonan työttömän elättämiseen valtio ja kunnat joutuivat uhraamaan ylimääräisinä kuluina 33 miljardia (markkaa). Jos mukaan lasketaan vielä saamatta jääneet sosiaalimaksut ja eläketulot, summa kohoaa 46 miljardiin.

Puoli miljoonaa kansalaista menetti 28 miljardin markan palkkatulot ja sitä kautta ostovoiman. Valtakunnan koko palkkapotti vuonna 1990 oli 230 miljardia markkaa. Vuoteen 1993 mennessä se oli vähentynyt 202 miljardiin. Ostovoimaa katosi siis 28 miljardia. Vastaavasti teollisuuden palkkapotti vuonna 1990 oli 51 miljardia markkaa. Vuonna 1993 enää 43 miljardia. Sama tuotanto tehtiin siis 8 miljardia markkaa pienemmällä palkkapotilla.

Ainoastaan valtioverotulot progressiivisia. Ne edustavat alle 10 % kaikista palkkaperusteisista työnantajamaksuista.

Ylimääräisten menojen ja saamatta jääneiden verojen ja palkkatulojen erotus on 80-100 miljardia markkaa samalla tuotannon tasolla. Tähän yhteiskunnan verotulojen rapautumiseen on kiinnittänyt huomiota myös EU:n verokomissaari Mario Monti.

Hän on huolestuneesti pannut merkille, että vuodesta 1980 lähtien Euroopassa on keskimäärin jouduttu kiristämään palkansaajien verorasitusta 30 prosentilla. Pääoman verorasitusta taas on kevennetty 10 prosentilla, jotta tuotantotoiminta ei karkaisi muualle. Suomeen massatyöttömyys tuli vasta 1990-luvun alussa, koska vielä 1980-luvulla pystyimme syömään muiden maiden markkinaosuuksia.

Euroopassa ja erityisesti EU- maissa lähes 10 prosentin työttömyystaso on ollut arkipäivää jo koko 1980-luvun ajan. Nyt se on noussut pysyvästi yli 10 prosentin tasolle.

Työttömyysluvut ovat todellisuudessa paljon virallisia lukuja pahemmat. Jokainen maa pyrkii parhaansa mukaan siistimään työttömyystilastoja siirtämällä työttömät jollekin toiselle yhteiskunnan elätettävien momentille.

Esimerkiksi Suomessa työttömiä on piilotettu yli 200 000 henkeä yhteiskunnan elätettäviksi muille nimikkeille, kuten: varhaiseläkeläiset, varhennetut varhaiseläkeläiset, työttömyyseläkeläiset, sukupolvenvaihdoseläkeläiset, rintamamies-eläkeläiset, velvoitetyöllistetyt, työttömyystöillä työllistetyt, työttömyyskursseilla olevat, aikuiskoulutuksessa olevat, osa-aikatyölliset, jne.(9).

Työttömyystilastoja on kaunisteltu erilaisilla vippaskonsteilla jotta totuus hämärtyisi.

Investoinnit eivät luo enää työpaikkoja. Johtavat poliitikot ja yritysjohtajat ovat myös koko ajan painottaneet, että vain teollisuuden avulla saadaan valtakuntaan uusia pysyviä työpaikkoja. Nyt he ovat vihdoin päässeet kuuluttamaan investointien ilosanomaa.

Kolmen lamavuoden jälkeen kolme isoa puunjalostuskonsernia ilmoitti yhteensä kahdeksan miljardin investoinneista. Niillä päästiin poistamaan työttömyyttä. Miljardeilla luodaan *peräti 350 uutta työpaikkaa! Kaikki investoinnit eivät edes luo uusia työpaikkoja. Esimerkiksi Kymmenen Lappeenrannan sellutehtaan laajennuksen 1,8 miljardin investoinnilla hävitetään entisistäkin työpaikoista 20.

Viimeisten 10 vuoden aikana koko teollisuuden vuosittaiset investoinnit ovat olleet keskimäärin n. 20 miljardia markkaa. Jos siis koko 20 miljardia investoitaisiin paperiteollisuuteen, niin valtakunnan puolesta miljoonasta työttömästä saataisiin työllistettyä 875 henkeä.

Suurteollisuus on jo joutunut myöntämään, että se ei enää luo kasvun suhteessa työpaikkoja. Puolustukseksi he ovat esittäneet, että niillä on positiivisia kerrannaisvaikutuksia heitä palvelevaan alihankintateollisuuteen. Unohdetaan vain mainita, että sielläkin automatisointi hävittää työpaikkoja.

Kun ei ole ostovoimaa ei kannata investoidakaan.

Jos meillä korjattaisiin nykyiset puumäärät 1950-luvun malliin, niin metsissä pyörisi yli 300 000 pokasahamiestä ja hevoset lisäksi. Kehityksen ensivalheessa metsurin avuksi tuli moottorisaha. Yksi moottorisahamies teki 3-4 pokasahamiehen työt. Sitten jyräsi metsiin monitoimikone. Se puolestaan tekee 15 moottorisahamiehen työt. Nyt alle tuhat monitoimikonetta parturoi 80 prosenttia Suomen metsistä.

Tutkimustietoakin yritysten investoinneista toki löytyy. Saksassa on tutkittu teollisuuden investointien rakennetta. Müncheniläinen tutkimuslaitos Ifo Institut sai tulokseksi, että peräti 40% oli rationalisointi-investointeja. Vain kolmannes investoinneista tähtäsi kapasiteetin laajentamiseen.

Loput olivat korjausinvestointeja. Koska tuotantokapasiteettia on ennestäänkin Euroopassa liikaa, uuden yhä automaattisemman tuotantokapasiteetin vastapainoksi, joudutaan kiihtyvällä vauhdilla sulkemaan vanhoja työvoimavaltaisia tehtaita. Yhtä uutta tehdasta kohden suljetaan kuusi vanhaa. Näin on todennut sveitsiläisessä liikkeenjohdon instituutissa IMEDE:ssä asiaa tutkinut professori Georg Taucher (10).

Tuotantoa ”järkeistettäessä” uutta tehdasta kohti suljetaan kuusi vanhaa.

Massiivisillakaan investoinneilla ei luoda enää työpaikkoja, koska 70 prosenttia teollisuusinvestoinneista menee vanhan tuotannon tehostamiseen. Käytännössä niillä päinvastoin hävitetään työpaikkoja.

Itsepalvelukoneet ja järjestelmät hävittävät työpaikkoja. Automaation peikko on jo harventanut myös palveluelinkeinojen työpaikkoja ja harventaa niitä jatkossa yhä nopeammin. Erilaiset itsepalvelukoneet ja järjestelmät ovat voimakkaasti levinneet pankkeihin ja vakuutuslaitoksiin kuten myös liikenteeseen, kauppaan ja muihin palveluelinkeinoihin.

Maailmalta löytyy jo sadoittain erilaisia pankki-, rahanvaihto-, vakuutus-, matkalippu-, rahastus-, postimerkki-, kioski-, opas-, vartiointi- ja hälytysautomaattia jne.

Jotkut visionäärit ovat jopa ennustaneet, että teollisen yhteiskunnan jälkeen olemme siirtymässä palveluyhteiskuntaan. Todellisuudessa olemme menossa teknologian kehittymisen seurauksena ja pakottamana itsepalveluyhteiskuntaan.

Kohta meillä kaikilla on Ranskan Minitelin kaltaiset näyttöpäätteet kotona. (tuolloin ei vielä ollut maailmanlaajuista Internetiä). Niiden avulla voimme sitten tilata, varata ja ostaa lähes kaikki tarvitsemamme tavarat ja palvelut. Eikä siinä prosessissa juuri muita ihmisiä tarvita!

Tietokoneen välityksellä voimme seikkailla erilaisissa tiedostoissa, hankkia etäopetusta ja pitää videoneuvotteluja maapallon toisella puolella olevien kanssa. Kun yritykset alkavat todella karsia matkustuskulujaan säilyttääkseen kilpailukykynsä, ne siirtyvät entistä hanakammin maailmanlaajuiseksi levinneessä bisneksenteossaan videoneuvotteluihin ja sähköiseen kaupankäyntiin.

Niillä on raju negatiivinen vaikutus liikematkustamiseen ja sitä seuraavaan palveluketjuun: matkatoimistoihin, taksiliikenteeseen, lentomatkustukseen, hotellitoimintaan, ravintolapalveluihin, autonvuokraukseen, vakuutustoimintaan, pankkitoimintaan jne.

Teknologian aikaansaama työttömyys palvelualoilla on vasta alkuaskelmilla.
Palveluelinkeinot ovat sidoksissa teolliseen tuotantoon.

Palvelun työpaikat kasvoivat mutta ne olivatkin pääosin matalapalkka-aloja.

Edellä esitetystä kehityksestä huolimatta jotkut optimistit ovat esittäneet, että teollisuudesta menetetyt työpaikat saadaan kuitenkin korvattua palveluelinkeinojen nimikkeen alle syntyvien uusien työpaikkojen avulla.

Useimmissa maissa palveluelinkeinojen tilastot ovat kasvaneet keinotekoisesti. Yritykset ovat yhtiöittäneet omat palveluyksikkönsä ja ostavat samat palvelut alihankintana samoilta ihmisiltä.

Näissä yhtiöittämisissä yleensä henkilökuntaa heti aluksi kevennetään kolmanneksella. Väen vähentämisellä ja uuden teknologian hyväksikäytöllä saadaan uutta kilpailukykyä ja tehokautta. Sitä alihankkijana toimiminen tässä uudessa suhteessa edellyttää.

Hienommalla nimellä tätä nimitetään verkostotaloudeksi. Pahimmillaan se tarkoittaa, että varalla olosta työntekijälle ei makseta mitään (nollatuntisopimus). Yrittäjäriski siirretään työntekijän kannettavaksi.

Yhtiöittämisestä johtuen palveluelinkeinot ovat olleet lievässä kasvussa Euroopassa. Kasvu ei siis johdu siitä, että markkinoille olisi luotu uusia työpaikkoja. Entiset työsuoritukset tehdään vain tilastollisesti uuden nimikkeen alla. 1980-luvulla Suomessa yksityisiin palveluelinkeinoihin investoitiin 2-3 kertaa enemmän kuin teollisuuteen. Parhaimmillaan 60 miljardia markkaa vuodessa. Rakennettiin kylpylöitä, golfkenttiä ja ostosparatiiseja.

Yhtiöittämisestä ja jättimäisistä investoinneista huolimatta yksityisten palveluelinkeinojen työntekijöiden lukumäärä 1980-luvulla kasvoi vain 20 000 työntekijällä. Suurimmillaankin se oli vaatimattomat alle 190 000 työntekijää. Laman aikana se väheni alle 140 000 työntekijään.

Ei edes niin pienelle porukalle löytynyt maksukykyisiä palveluiden ostajia. Siksi Arsenalin hallussa on n. 8,5 miljardin markan edestä 14 500 kiinteistöä (konkurssiin menneitä) odottamassa uusia yrittäjiä ja ostajia.

Työnantajat ovat ”innovoineet” palvelualojen ”joustavat paskatyöpaikat” joilla ei enää pysy hengissä.

On hyvä muistaa se tosiasia, että noin kaksi kolmasosaa yksityisestä palveluelinkeinosta saa toimeentulonsa palvelemalla alihankkijana teollista tuotantoelämää – eikä yksityistä kuluttajaa. Yrityksistä viime kädessä löytyy maksukykyinen palveluiden maksaja.

Jos yhteiskunnassa ei ole riittävästi teollista tuotantoa ja teollisia työpaikkoja, ei palvelusegmentillekään ole reaalista pohjaa. Mitä enemmän tuotantoelämä vapauttaa työntekijöitä ostokyvyttömien armeijaan, sitä vähemmän näillä on varaa ostaa yksityisiä palveluja. Eikä valtiolla ole varaa tuottaa verotuotoilla edes yhteiskunnan palveluja, kuten nyt juuri tapahtuu.

Suomesta on 1990-luvulla kadonnut nettohäviönä 47 000 yritystä. Suurin osa niistä on ollut yksityisiä palvelualan yrityksiä. Työpaikat ovat kadonneet samalla n. 350 000 palvelualan työntekijältä. Kuntasektorilta 60 000 työntekijältä ja valtion palveluksesta yli 80 000 työntekijältä.

Digitalisaation tuotot menneet 90-luvun jälkeen vain rikkaille

Verotus tukahduttaa palvelutuotantoa. Koska useimmissa teollisuusmaissa valtio saa verotulonsa ja sosiaalimaksunsa pääasiassa ihmistyötä verottamalla, palveluelinkeinoista on tullut verojen raskain maksaja.

Teollisuustuotannossa palkkakustannusten osuus tuotteen tehdashinnasta on vähentynyt 14 prosenttiin. Palveluelinkeinoissa se on vielä n. 40 – 80 prosenttia. Kun teollisuus automatisoi, valtio saa samasta tuotantomäärästä entistä vähemmän verotuloja.

Pystyäkseen hoitamaan aikaisemmat palveluvelvoitteensa, valtioiden on ollut pakko kiristää tuloverotusta. Veronkiristys rasittaa tällöin pahiten palveluelinkeinoja, koska ne sisältävät eniten ihmistyötä. Palveluiden hinnat kallistuvat tavaroiden hintoja nopeammin, ja yhä harvemmalla kuluttajalla on varaa tulevaisuudessa ostaa palveluja. Lisäksi palveluelinkeinoja on rangaistu työllistämisestä rasittamalla niitä uudella 22 prosentin arvonlisäverolla.

Voitot ja osingot ovat kasvaneet mutta verotulot eivät.

Tai sitten palveluelinkeinojen työvoiman hintaa on pakko laskea. Näin on tapahtunut Yhdysvalloissa, palveluelinkeinojen luvatussa maassa. Niistä on tullut pysyviä matalapalkka-aloja. Vuodesta 1973 eteenpäin yhdysvaltalaisten työntekijöiden reaaliansioiden kehitys on polkenut paikallaan ja viime vuosina laskenut.

Se on vaikuttanut voimakkaasti myös köyhien ja rikkaiden välisen kuilun syvenemiseen. 1980-luvulla rikkain kymmenesosa Yhdysvaltojen kansalaisista kasvatti tulojaan yli 15 prosenttia. Kaikkien muiden tulot pienenivät. Pienimmissä tuloryhmissä vähennys oli suurin.

Trumpin suosio oli oire Yhdysvalloissa piilevästä epätasa-arvosta.

Teollisuusyhteiskunnan jälkeenkö palveluyhteiskunta? Moni visionääri on ennakoinut teollisen tuotantoyhteiskunnan jälkeen siis palveluyhteiskuntaa. On vedottu USA:n antamaan esimerkkiin. Siellähän vain 15 prosenttia työntekijöistä on teollisuuden palveluksessa. Loput 85 prosenttia on muiden, pääasiassa palveluelinkeinojen palveluksessa.

Tällöin unohdetaan, että Yhdysvalloissa eletään maailmanlaajuisilla palvelujen markkinoilla. Heidän hallinnassaan ovat jo maailman viihde-, elokuva-, vakuutus-, pankki-, hotelli-, ravintola-, luottokortti-, konsultti, mainonta ja markkinointi-, autonvuokraus- ja hampurilaisketjut.

Pienillä teollisuusmailla ei ole edes teoreettisia mahdollisuuksia syrjäyttää amerikkalaisia näillä markkinoilla. Vain Japani (nyt Kiina) on valtavien pääomiensa avulla kovaa vauhtia tulossa näillekin markkinoille Ei kilpaillen, vaan yksinkertaisesti ostamalla amerikkalaisia yrityksiä.

Viidestäsadasta suurimmasta palvelualan yrityksestä on jo kolmasosa japanilaisia. Teollisuushegemonia on jo japanilaisten hallussa (nyt Kiinan). Tuhannesta suurimmasta monikansallisesta yrityksestä puolet on japanilaisten hallinnassa. Muu maailma alkaa olla japanilaisten velkavankeudessa. Maailman 15:sta suurimmasta pankista 13 on japanilaisia (nyt amerikkalaisia).

Nyt Kiina on ottanut ajurin paikan teollisessa tuotannossa erittäin ”kilpailukykyisen” orjatyövoiman avulla.

Palveluyhteiskunnan jälkeenkö tietoyhteiskunta? Joku futurologi on puhunut myös tulevasta tietoyhteiskunnasta. Siihen pätevät valitettavasti vähän samanlaiset lainalaisuudet kuin palveluyhteiskuntaan. Tiedosta on pääasiassa kiinnostunut yritystoiminta. Se on myös valmis ja kykenevä maksamaan siitä (digiyhtiöiden kasvu jättiläisiksi).

Työttömällä ei ole varaa ja mahdollisuuksia seikkailla tietopankeissa ja viihdekanavilla, kun yhteiskunnilta loppuvat rahat subventoida niitä. Ne ovat pääasiassa maksullisia ja voittoa tavoittelevien monikansallisten yritysten omistuksessa.

Maailman rikkaimpien omistamat digiyhtiöt eivät juuri työllistä. Ne vievät työpaikat digitalisaation lisääntyessä muiltakin aloilta.

Luoko elektroniikkateollisuus uusia työpaikkoja? Vaikka sähkö- ja elektroniikkateollisuuden tuotannon ja viennin arvo on Suomessa viidessä vuodessa reilusti kaksinkertaistunut, alan työpaikat ja sitä kautta ostovoima eivät ole kovin merkittävästi lisääntyneet.

Suomen atk-yritysten työntekijämäärä oli vajaat 26 000 vuonna 1989. Silloin se oli vain yksi prosentti valtakunnan koko työllisestä työvoimasta. Elektroniikkateollisuuden räjähdysmäisestä kasvusta huolimatta alan väki väheni vuoteen 1993 mennessä 23 000 työntekijää).

Melkein kaikki suuret elektroniikkayritykset maailmalla ovat kilvan vähentäneet väkeä, vaikka elektroniikkateollisuuden kasvuvauhti on ollut teollisuudenaloista ylivoimaisesti parhain. Vasta vuosina 1994 ja 1996 kasvu toi Suomessa alalle 5 000 uutta työpakkaa vuodessa, vaikka ala oli viidessä vuodessa kasvanut lähes kolminkertaiseksi.

: Nokia työllisti hetken hyväpalkkaisia it-osaajia ja sitten se on työvoiman kokonaismäärän kannalta pysynyt pienenä.

Esimerkki vaikka Kaliforniasta: Silicon Valleyssä työpaikat ovat pysyneet lähes vakiona, vaikka siellä olevien ohjelmisto- ja tuotantolaitosten liikevaihto on kolminkertaistunut viimeisten kahdeksan vuoden aikana (tuotanto tehdään alihankintana orjatyönä Kiinassa)

Ei edes Yhdysvallat, joka on johtava elektronilkkateollisuusmaa, ole pystynyt luomaan elektroniikkateollisuuteen uusia työpaikkoja. Vuonna 1984 elektroniikkateollisuus työllisti 2,59 miljoonaa henkeä. Vaikka Yhdysvalloissa elektroniikkateollisuus on kasvanut keskimäärin kolme kertaa nopeammin kuin muu teollisuus, niin vuonna 1989, kun alan työpaikat olivat huipussaan, ne olivat kasvaneet vain 2,6 miljoonaan henkeen. Se jälkeen ala on vain vähentänyt *työpaikkoja. Vuonna 1992 niitä oli enää 2,35 miljoonaa.

Ohjelmistopuolella väki on toki lisääntynyt. Mutta tuotantopuolella vähentynyt sitten sitäkin vinhemmin. Esimerkiksi Suomessa valmistettujen tietokoneitten, Mikro-Mikkojen palkkakustannusten osuus on enää pari prosenttia tuotteen tehdashinnasta.

Automaation aikaansaama massatyöttömyys kurjistaa työsuhteiden laatua ja palkkatasoa. Koska työmarkkinoilla on pysyvä ylitarjontatilanne, työpaikoista käydään ankaraa taistoa. Jotta työntekijät eivät kokonaan tipahtaisi työmarkkinoilta, he ovat yhä valmiimpia polkemaan hintoja sekä tyytymään määräaikaisiin, osa-aikaisiin ja muihin tilapäistyösuhteisiin. Nuorista on tullut uutta halpatyövoimaa.

Ylitarjontatilanteissa nuoret joutuvat joustamaan palkoista – myös Suomessa.

Lieveilmiönä Euroopassa on kasvanut pimeä talous. Italiassa se on saavuttanut jo hälyttävät mittasuhteet ja saanut kansalaisten sosiaalisen hyväksynnän. Osa-aikatyö, määräaikaiset työsuhteet, etätyö ja itsensä työllistäminen eli uusyrittäjyys on lisääntynyt, kun muutakaan ei ole tarjolla. Kaikki nämä työelämän uutuudet vaikuttavat negatiivisesti ostovoimaan. Niissä maissa, joissa työttömyysturva on heikko, rikollisuus ja muut ikävät lieveilmiöt ovat lisääntyneet.

Yhdysvaltoja on peräänkuulutettu Euroopassa malliksi myös työelämän joustoissa, jotta palvelusektorille saataisiin uutta yrittäjyyttä ja työpaikkoja. Seurauksena on ollut työelämän ”aavikoituminen”. Kaikenlaiset osa-aika-, hantti- ja muut tilapäistyöt ovat pitäneet työttömyystilastot (ja työllisyystilastot) siedettävinä.

Yhdysvaltojen työministeri Robert Reich on todennut, että USA:n n. 6 prosentin työttömyysluvut voitaisiin hyvin kaksinkertaistaa, jos siellä käytettäisiin samoja tilastointikriteerejä kuin Euroopassa. Uusilla palvelualoilla palkkataso on hänen mukaansa kolmasosa teollisuustyöntekijöiden palkasta. Siitä johtuu, että 18 prosenttia kokopäivätöissä olevista työntekijöistä ansaitsee alle sikäläisen köyhyysrajan.

Talousoppineet ja Hesari ovat luvanneet, että uudet työpaikat ovat parempia ja korkeampipalkkaisia.

 

Joustoillako uusia työpaikkoja? Suomessakin on peräänkuulutettu työelämän joustoja, jotta saataisiin uusia työpaikkoja. Työnantaja ei ota koskaan työntekijää palkkalistoilleen hyvänhyvyyttään, oli työ sitten määräaikainen tai vakituinen.

Työnantaja palkkaa työntekijän vain, jos hän uskoo tuotteelleen löytyvän maksukykyisen ja -haluisen ostajan. Totta kai hän palkkaa aina sellaisen työntekijän, josta koituu vähiten velvoitteita. Tällöin joustava, osa- tai määräaikainen työntekijä syrjäyttää kokopäivätyöntekijän.

Nyt peräänkuulutetaan takaisin joustavia ”päivätyöläisen” työsuhteita torppariajalta. Mallihan toimii loistavasti Etelä-Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Modernimpana sovellus (verkostotalous) toimii Japanissa (nyt Kiinassa), jossa kilpailukyky revitään tilapäisissä työsuhteissa elävältä alihankkijaportaalta.

Jo nyt on jäänyt huomaamatta, että Suomi on valitettavasti siirtynyt joustaviin työsuhteisiin. Vuonna 1993 kaikista uusista solmituista työsuhteista 80 prosenttia oli jo määräaikaisia. Yleensä puolen vuoden tai vuoden mittaisia. Pyritäänkö siihen, että työsuhteet pitäisi saada vielä joustavammiksi? Päivän vai peräti tunnin mittaisiksi?

Kahdesta miljoonasta työntekijästä ainoastaan 700 000:lla on enää pitkäaikainen, kiinteä, vakinainen työsuhde Suomessa. Loput 1 300 000 työntekijää ovat jo joustavia, tilapäisiä, määräaikaisia, osa-aikaisia tai vajaatyöllistettyjä. Näissä ryhmissä palkkataso on useilla aloilla, työvoiman ylitarjonnan johdosta, pienentynyt reilusti. Jos vanhan työntekijän saa potkittua pihalle, uuden ja nuoremman saa aina halvemmalla.

Varsinkin palvelualoilla ilmaista työvoimaa käytetään hyväksi ja samalla työttömyystilastoja manipuloidaan.

 

Teknologia on kyseenalaistanut talouden oppirakenteet. Poliitikkojen tulisi tiedostaa, että teknologia on tuonut markkinatalouden mekanismiin uuden, uhkaavan tekijän. Markkinatalous ei toimi enää entisillä pelisäännöillä.

Eivät edes taloustieteilijät ole tiedostaneet teknologian vaikutuksia. Siksi valitettavasti kaikki taloustieteilijät antavat yleensä niin toisistaan poikkeavia työttömyyden parannusehdotuksia.

Adam Smithistä alkaen ovat erilaiset Keynesin, Friedmanin ja monetarismin opit yrittäneet ratkoa markkinatalouden lainalaisuuksia. Nämä heidän esittämänsä markkinatalouden ohjailukeinot ovat toistensa kanssa pahasti ristiriitaisia ja toisiaan korville lyöviä.

Useimmat talouden päättäjät uskovat vielä 200 vuotta vanhaan, ranskalaisen Jean Baptiste Sayn talousteoriaan, Sayn lakiin. Sen mukaan tarjonta luo oman kysyntänsä (Juhana Vartiainen ja Roope Uusitalo), joten liikatuotanto ei ole mahdollista. Siitä huolimatta, vaikka esimerkiksi ruokaa on tuotettu huomattavasti yli markkinoiden tarpeen jo kymmeniä vuosia.

Ylitarjontaa on niin paljon, että ruokaa kärrätään kaatopaikoille, eläinten rehuksi ja viiniä kaadetaan viemäreihin, vaikka nälkäisiä suita ja kysyntää on maailma pullollaan. Heiltä on vain jäänyt huomaamatta, että kysynnän lisäksi on oltava myös ostokykyä.

Monet taas näyttävät olevan englantilaisen, 1800-luvulla eläneen talousteoreetikko David Ricardon pauloissa. Hänen mukaansa teknologian avulla aikaansaatu tuottavuuden nousu lisää tavaroiden tarjontaa, alentaa niiden hintoja ja lisää työläisten mahdollisuuksia ostaa niitä. Kun niitä ostetaan enemmän, niitä tuotetaan enemmän ja positiivinen kasvukierre on valmis.

Ostovoiman puuttuessa maailman BKT per capita ei ole kasvanut.

Vaikka teknologia, tehtaitten ja koneiden lukumäärä sekä automaatioaste ovat lisääntyneet eksponentiaalisesti sitten kehruujennyjen aikakauden, maailman teollisen tuotannon kasvuvauhti on taantunut lähes nollasummamarkkinoiksi.

Tuotantokykyä on kaikilla aloilla liikaa, koska markkinat ja ostokyky ovat jostain käsittämättömästä syystä hiipuneet (ostovoiman puuttuessa yritysmaailma keskittyy sen ostaessa markkinaosuuksia). Siitäkin huolimatta, vaikka markkinointi-ihmisten toimesta maailmalla käytetään satoja miljardeja dollareita tuon ostohalun herättämiseen.

 

Tämä tuotantokyvyn ja ostovoiman välinen ristiriita voitaisiin itse asiassa kirjoittaa uudelleen näin: Ennen tehtaat olivat mustanaan mutterinvääntäjää. Heille oli pakko maksaa palkkaa. Seurauksena työntekijälle muodostui ostovoimaa.

Nyt mutterinvääntäjät joutuvat tuottavuuden tehostamisen seurauksena kortistoon. Heidän ostovoimansa hiipuu. Ostovoiman hiipuessa tuotanto hiipuu. Tuotannon hiipuessa työttömyys lisääntyy. Negatiivinen kasvukierre on valmis.

Näin Ricardon teorian tilalle on tullut käänteinen teoria. Vanhat teoriat lähtevät siitä epärealistisesta oletuksesta, että kaikille löytyy tuotantokoneistossa aina töitä ja jonkin asteista palkkaa (työtä).

Lisääkö halpeneva hinta markkinoita? Taloustieteilijät ovat esittäneet myös usein toistetun väitteen, että teknologian käyttöönotto vähentää tuotteen hintaa ja sitä kautta kasvattaa markkinoita. Se ei kuitenkaan ole tapahtunut tavaratuotannon kaikkien tuotteitten kohdalla automaatiosta huolimatta.

Tosin joissakin yksittäisissä elektroniikka-alan tuotteissa, kuten televisioissa, tietokoneissa ja matkapuhelimissa, tuotteen reaalihintaa on saatu laskettua merkittävästi automaation avulla. Mutta yleispätevä kehityslinja se ei ole (asuntojen-, vuokrien-, lainojen-, ruoan- ja vakuutusten hinnat jne.).

Automaatiota alettiin esimerkiksi Suomessa ottaa laajamittaisesti käyttöön teollisessa tuotannossa vasta 1980-luvulla. Tavaroiden hintaindeksi ei yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta ole viime vuosina laskenut. Indeksi oli 100 vuonna 1981. Vuoteen 1994 mennessä indeksi oli lähes kaksinkertaistunut (182).

Kuluttajanhintaindeksi ei ole kääntynyt laskuun elektroniikan halpenemisesta huolimatta.

Automaation vaikutus työllisyyteen näkyy sitäkin selvemmin. Teollisuustuotanto kasvoi ja teollisuuden volyymi-indeksi nousi 1980-luvulla Suomessa 100:sta 132:een. Silti teollisuudesta katosi 100 000 työpaikkaa ja tavaroiden ostajaa. Kun teollisuustuotanto ei enää 1990-luvun alussa kasvanut, teollisuudesta katosi lisää 130 000 työntekijää.

Vaikka automaatiolla saatu tuottavuuden lisäys olisikin saatu siirrettyä tuotteiden aleneviin hintoihin, olisi siitä silti tullut ongelma nykyisillä pysähtyneillä markkinoilla. Tavaran valmistajan kannalta puolta halvempaa tuotetta on myytävä kaksinkertainen määrä, jotta yritys saisi entisen tuoton.

Esimerkiksi matkapuhelimen hinnan aleneminen 2 000 dollarin tasolta 400 dollarin tasolle, aiheuttaa valmistajalle melkoisia ongelmia markkinoiden kovasta kasvuvauhdista huolimatta.

Suurimpienkin alan yritysten taistelua alenevien katteiden kanssa on verrattu jumbojetillä ajeluun puiden latvojen tasalla. Pienikin notkahdus voi olla kohtalokas, kun tappio kertautuu volyymin mukaan. Ja kääntäen. Saadakseen alentuneella katteella entisen kokoisen tuoton, on tavaraa myytävä hirveän paljon enemmän.

Yhteiskunnankaan kannalta ei ole merkitystä myytävällä kappalemäärällä, vaan liikevaihdolla. Sen perusteella yrityksessä määräytyvät niin tuotot, palkat kuin verot. Palkansaajan kannalta halpenevalla tuotteella on merkitystä vain, jos ostajalla on työtä ja sitä kautta ostovoimaa.

Jo 2000-luvun vaihteessa BKT per Capita (henkeä kohden) oli miinusmerkkinen.

Pysähtyneillä markkinoilla toisen voitto on toisen kuolema
Tuottavuuden kasvun vaikutuksia työllisyyteen on tutkittu myös tieteellisesti. Saksassa on tutkittu robottien määrää ja niiden vaikutuksia työllisyyteen. Siellä oli vuonna 1980 vain 1 250 robottia. Vuonna 1991 jo 34 140 robottia.

Tuolloin robotit olivat syrjäyttäneet jo n. 45 000 työntekijää. Vuoteen 2 000 mennessä robottien arvioidaan lisääntyvän lähes 90 000 kappaleeseen. Silloin niiden on laskettu syrjäyttävän 180 000 työntekijää.

Tällaisiin tuloksiin ovat tulleet tutkijat Dietmar Edler ja Tatjana Rybakova Berliinissä. He ovat tutkineet paitsi robottien työttömyyttä lisääviä vaikutuksia, myös niiden mahdollisia uutta kysyntää lisääviä vaikutuksia.

He ovat tutkimusprojektissaan tutkineet kahta vaihtoehtoista mallia. Ensimmäisessä he ovat estimoineet vaihtoehdon, jossa roboteilla aikaansaatu tuotto on siirretty halpeneviin tuotteen hintoihin, jolloin teoriassa saadaan lisäkysyntää. Tulos oli, että näin tapahtuukin, mutta lisäkysyntä lieventää perusmallin työttömyystasoa vain kolmasosalla.

Toisessa tutkimusmallissa he olettivat, että robotilla saatua tuottoa ei ohjata halpeneviin lopputuotteen hintoihin vaan omistajan taskuihin. Siinä vaihtoehdossa robotoinnin negatiivisen työllisyysvaikutuksen oletetaan korvautuvan sillä, että omistaja sijoittaa tuoton toiminnan laajentamiseen ja luovan sitä kautta uusia työpaikkoja. Tulokseksi tuli, että lisäinvestoinneilla ei ole juuri mitään vaikutusta työttömyyden perustasoon.

Japania on käytetty paljon esimerkkinä siitä, että automaatiolla ei olisi työttömyyden kanssa mitään tekemistä. Japanissa on yli 70 prosenttia maailman robottikannasta. Niiden lukumäärän ja alhaisen työttömyystason esimerkki on aika absurdi.

Japanilaisten menestys on tietysti perustunut teknologian avulla parantuneeseen kilpailukykyyn, mutta se on tapahtunut USA:n ja Euroopan markkinaosuuksien kustannuksella. Jos kaikki teollisuusmaanmaat turvautuvat samean konseptiin, niin se ei vaan kaikille onnistu.

Enää n. 60 prosenttia tekee jatkuvaa kokoaikatyötä. Loput pendelöivät epätyypillisissä ja epävarmoissa työsuhteissa.

Teknologia on tehnyt talouden ohjailun mahdottomaksi perinteisin talouspoliittisin keinoin. Nykyinen, kiihtyvä teknologinen kehitys on jo muuttanut markkinatalouden mahdollisuuksia ohjata talouden kehitystä perinteisin finanssipoliittisin keinoin.

Perinteisillä rahatalouden ohjailu- ja vaikutusmekanismeilla teollisuusmaissa ei enää kyetä saamaan työttömyyttä takaisin kitkatyöttömyyden tasolle (sitä on jo yritetty 30 vuotta – onnistumatta).

Nyt työttömyyttä on yritetty vähentää tuloksetta investoinneilla, jotta tuotanto kasvaisi. Tuotannon kasvun kiihdyttämisen on toivottu ja uskottu luovan uusia työpaikkoja. Kilpailukykyä on kuitenkin samanaikaisesti haettu kasvattamalla tuottavuutta automaation, koulutuksen, verkottumisen ja teknologian avulla.

Koska tuottavuuden kasvattaminen automaatiolla syö työpaikkoja, tuotannon kasvun pitäisi olla monin verroin suurempaa kuin aikaisemmin. Jotta edes nykyiset työpaikat säilyisivät, saati sitten kasvaisivat.

Ostokyvyn samanaikainen häviäminen markkinoilta aikaansaa sen, että tuotannon kasvu tuottavuutta kohottamalla (nollasummamarkkinoilla) on pitemmän päälle mahdoton.

Työn määrä (tehdyt työtunnit) ei ole kasvanut väestömäärän (400 000 henkeä) lisäyksestä huolimatta.

LÄÄKKEET TYÖTTÖMYYDEN HELPOTTAMISEKSI: Kaikki tunnustavat nykyään, että työttömyys on teollisuusmaiden vakavin yhteiskunnallinen ongelma. Suomessakin on 1990-luvulla etsitty lukuisalla joukolla ratkaisua tähän vakavaan ongelmaan. Relanderin yhdenmiehen toimikunnasta filosofien työryhmiin asti.

Jo Ahon hallituksen aikana Pekkasen työryhmä teki oman esityksensä. Nyt Lipposen hallituksen toimeksiannosta Pertti Sorsan toimikunta on tehnyt puolestaan omansa.

Miksi näiden toimikuntien ehdotukset eivät ole tuottaneet toivottua tulosta? Yksinkertaisesti siksi, että niistä puuttuu tieto ja visio teknologian yhteiskuntaa syvästi mullistavista vaikutuksista.

Sekä Pekkasen että Sorsan uudet työpaikat perustuvat pääosin tuotannon kasvuun. Kahdella perättäisellä devalvaatiolla on vapaaehtoisesti kurjistuttu ja parannettu suhteellista hintakilpailukykyä. Niiden avulla teollisuustuotanto on saatu huippuvauhtiin syömällä muiden markkinaosuuksia. Silti työttömyys, kaikista toiveista ja uskomuksista huolimatta, on pysynyt lähes puolen miljoonan tasolla.

Pari vuotta koneet ovat käyneet punaisina, teollisuustuotannon vuosittainen kasvu on ollut myös pari vuotta hurjalla kymmenen prosentin tasolla, mutta työttömyysluvut eivät vain ota pienentyäkseen kuten aina ennen.

Jos näin jättimäisen noususuhdanteen aikana ei Suomessa ole onnistuttu merkittävästi työttömyyttä vähentämään, niin mitenkä sitten laskusuhdanteen aikana?

On täysin mahdollista, että seuraavan laskusuhdanteen aikana saamme ehkä muutama satatuhatta työtöntä lisää. Varsinkin, jos olemme EMU:n rahaliiton jäseniä. Emme voi silloin edes devalvaation avulla kurjistua ja saada sen avulla hintakilpailukykyä.

Ainoaksi kilpailukyvyn parannuskeinoksi jää tuottavuuden lisäys ja työntekijöitten saneeraus. Sekä kaikenlaisten työelämän joustojen, osa- ja määräaikaisten työsuhteitten lisääminen eli työelämän ”aavikoituminen”.

Kun digitalisaatio ”vapauttaa” työvoimaa , poliitikot yrittävät ”työllistää” työttömiä erilaisilla vippaskonsteilla.

Jotta teknologialla aikaansaatu tuottavuuden kasvu kompensoituisi, teollisuustuotannon kasvuvauhdin pitäisi olla melkein kaksinumeroinen, jotta syntyisi uusia työpaikkoja. Nykyisillä nollasummamarkkinoilla tuollainen kasvu on epärealistinen ja ekologiankin kannalta mahdoton.

Teoriassa noinkin suuri kasvu yhden maan kohdalla on toki mahdollinen. Se edellyttäisi palkansaajien nykyisen kyykytyskierteen jatkamista. Alentuneen palkkatason ja alemman sosiaaliturvan suomalla kilpailukyvyllä voisimme rohmuta muiden markkinaosuuksia edelleen.

Kilpailukyvyn parantaminen tällä tavalla on kuitenkin järjetön, koska työttömyys siirtyisi vain muualle ja tuhoaisimme vientimaittemme ostovoiman.

Toinen vaihtoehto on tehdä niin kuin japanilaiset. Lisäisimme automaatiota Suomessa vieläkin korkeammalle tasolle kuin Japanissa. Ja toivoa, että siinä hevosenleikissä päihittäisimme heidät.

Yksi maa kuten Japani (nyt Kiina), on voinut täystyöllistää työvoimansa, mutta se on tapahtunut valitettavasti syömällä muiden teollisuusmaiden markkinaosuuksia. Tähän malliin yrittävät turvautua niin Pekkasen kuin Sorsan työryhmät. Samoin kaikki muutkin teollisuusvaltiot.

Sekin kilpailukeino on pitemmän päälle kestämätön. Nykyisillä nollasummamarkkinoilla voittajiksi selviytyy enää kovin harva. Häviäjien joukossa on taas tungosta.

Vaikka työttömyyden poistamisehdotuksia on jo esitetty jo kymmenittäin, niin esitettäköön vielä yksi. Sorsan ehdotuksiin nähden sitä voidaan pitää epärealistisena, koska ehdotukseni toteutuminen edellyttää markkinatalouden nykyisiin toimintamalleihin merkittäviä globaaleja muutoksia.

Realistisempi se on siksi, että jos se saataisiin toteutettua, vaikeudestaan huolimatta, se antaisi työttömyyden poistamiseen kestävämmän toimintamallin. Ainakin se antaa VISION siitä suunnasta mihin kaikkien teollisuusmaiden on pakko pidemmällä aikavälillä kuitenkin edetä. Nykyiset kasvuun perustuvat mallit kiihdyttävät vain markkinoiden lopulliseen umpikujaan joutumista.

Yhteisöveroa on ”kilpailukykysyistä” koko ajan pienennetty.

Verotukseen kohdistuvat muutokset. Koska ihmistyön osuus tuotannon komponenteista (pääoma, raaka-aine, energia ja työ) on koko ajan laskeva, siihen kohdistuvia veroja ja sosiaalimaksuja on kevennettävä.

Työn verottamisen sijasta olisi verotuksen ja sosiaalimaksujen painopistettä siirrettävä tuotannon jalostusarvon (=myyntikate) verottamiseen. Siten taattaisiin, että tuotannon kasvaessa yhteiskunnan pottiin kertyisi jaettavaa jatkossakin tuotannon kasvun suhteessa.

Nykyisillä verotusperusteilla automaation hyväksikäyttö on laillistettua veronkiertoa. Tuotto ei enää kierry massojen ostovoimaksi, vaan yhä harvempiin taskuihin ja sieltä nopeita tuottoja metsästäviin kasinopeleihin tai veroparatiiseihin.

On jatkettava jo aloitettua saaste- ja energiaverojen lisäämistä globaalilla tasolla. Se pakottaa yritykset kehittämään vähemmän saastuttavaa teknologiaa.

Matalapalkkaisilta (esim. alle. 5 000mk/kk) palvelualan työntekijöiltä kunnallisvero ja valtion tulovero kokonaan pois. Sillä helpotettaisiin työllistävien palveluelinkeinojen syntyä ja varmistettaisiin palvelujen hintatason pysyvän riittävän alhaalla, jotta niitä olisi varaa myös käyttää.

Jos näinkään alhaisella palkkatasolla ei löydy kysyntää, otetaan käyttöön negatiivinen tulovero, jolloin yhteiskunta maksaa erotuksen (palkkatuki), vaikka se käytännössä merkitseekin uuden, modernimman torpparijärjestelmän takaisintuloa. Vain työelämän huippupalkkaisilla olisi käytännössä varaa kuluttaa näitä yhteiskunnan subventoimia uusia yksityisiä palveluita.

Verottajan saamista veroista vain valtion tuloverot ovat progressiivisia (alle 10%)

Valtion ja kunnan työntekijöitten verorasitus puolta pienemmäksi kuin yksityisen sektorin työntekijöitten. Silloin heitä voidaan palkata yhteiskunnan varoilla lisää alentamalla heidän palkkatasoaan, nettoansioiden pysyessä kuitenkin samana.

Nyt on aika järjetön tilanne, kun yhteiskunnan palveluarmeijan (n. 600 000 henkeä) verotulot ovat yhteiskunnan tulonmuodostuksen kannalta paljon merkittävämmät kuin teollisuustyöntekijöitten (n. 400 000 henkeä) verotulot. Yhteiskunta verottaa itse itseään.

Globaalisti tuotannon verotus on harmonisoitava ja asetettava riittävän korkealle tasolle. Nyt teollisuusmaissa on surkuhupaisa tilanne. Saadakseen yhä harvemmaksi käyviä työpaikkoja omiin maihinsa, poliitikot tarjoavat pääomalle mitä erilaisimpia verotuksellisia erikoistarjouksia ja verovapauksia. Tarjotaan ilmaisia tuotantotiloja ja ilmaista työvoiman koulutusta.

Poliitikot kilpailevat ymmärtämättömyyttään itse asiassa siitä, mikä maa suostuu vähiten hyötymään teollisesta tuotannostaan.

Digitalisaation tuottavuushyödyistä (osingoista) ei makseta juuri veroja.

Työvoiman käyttöön kohdistuvat muutokset.
Teknologia ja automaatio on jo aikaansaanut sen peruuttamattoman yhteiskunnallisen muutoksen, että kaikille ei enää tavara- ja palvelutuotannossa riitä perinteistä palkkatyötä.

Jotta kaikille riittäisi työtä, nykyistä työtä pitäisi jakaa siirtymällä kuuden tunnin työpäivään. Useimmissa työn jakamista koskevissa ehdotuksissa on lähdetty siitä, että palkkaakin maksettaisiin vain kuudelta tunnilta. Sehän olisi vain kurjuuden jakamista useamman kesken ja ostovoima pysyisi ennallaan (siinäkin tapauksessa, että työnantaja palkkaisi lisäväkeä).

Ostovoiman parantuminen on kuitenkin tuotannon kasvun ja työpaikkojen kasvun (tai jos ei enää kasvun, niin edes nykyisten säilymisen) edellytys. Siksi tuotannon jalostusarvon verottamisella (=automaation verottamisella) saatu tuotto voitaisiin jakaa työntekijöitten ostovoimaksi vaikkapa ns. ”kansalais-bonuksen” nimikkeellä.

Sitä voitaisiin käyttää porkkanana niille työntekijöille, jotka vapaaehtoisesti vähentävät työaikansa kahdeksasta tunnista kuuteen tuntiin. Tämän bonusrahan suuruuden ei tarvitsisi olla täydet 100 prosenttia kahden tunnin tulonmenetyksestä. Jotta ostovoima säilyisi, se voisi verotus huomioiden olla n. 60 – 70 prosenttia palkanmenetyksestä.

Perusturvalle pudonneiden määrä kovassa kasvussa finanssikriisin jälkeen.

Niille, joille ei tämänkään järjestelyn jälkeen löydy töitä, yhteiskunnan tulisi taata n. 4 000 markan perustoimeentulo tai ”kansalaispalkka”. Sen jälkeen voitaisiin lopettaa muut harkinnanvaraiset ”köyhäinavustukset” ja luukulta toiselle juoksemiset.

Näille syrjäytyneille yhteiskunnan olisi annettava mahdollisuus vapaaehtoiseen yleishyödylliseen puuhasteluun ja pieniin lisäansioihin, ilman että menettävät kansalaispalkkaansa. Vasta tuhannen markan lisäansioista alettaisiin verottaa normaalisti.

Yrityksiä, jotka kykenevät kasvuun, pitäisi rohkaista tai velvoittaa siirtymään ”Seppäsen mallin” mukaiseen kaksivuorotyöhön. Kaksi kuuden tunnin työrupeamaa ilman että palkkaa pienennetään ja ostovoimaa vähennetään.

Halpatyövoiman tuottaminen maahan on lailla kiellettävä. Kaikille jo maassa oleville työntekijöille (ml. siirtotyöläiset) maksettava maan palkkatason mukaista palkkaa ja sosiaalietuuksia.

Köyhyyden ja syrjäytymisen lisääntyessä digitalisaation hedelmät rajussa kasvussa.

Markkinatalouden vapauteen kohdistuvat muutokset. Pörssikaupalle pitäisi asettaa tuntuvat leimaverot. Mitä lyhytaikaisempi sijoitus, sen suurempi leimavero. Sijoitustoiminta on muuttunut yhä lyhytjänteisemmäksi nopeitten voittojen metsästykseksi. Se on saanut suhdannevaihtelut yhä jyrkemmiksi ja on kaiken poliittisen kontrollin ulkopuolella.

Tämän vastuuttoman keinottelun seurauksena markkinatalous on nyt yhtä vuoristorataa. Vuoden parin sisällä voivat niin valuuttojen, pörssikurssien kuin raaka-aineitten arvot ja hinnat heittelehtiä kaksin tai jopa kolminkertaisilla vaihteluväleillä.

Se tekee kaiken taloudellisen suunnittelun mahdottomaksi. Palkat esimerkiksi eivät kykene silloin joustamaan muuten kuin saneerausten kautta.
Veroparatiisit ja postilaatikkofirmat on globaalisti kriminalisoitava. EU:n on tarvittaessa laitettava nämä verokeitaat kauppasaartoon ja tietoliikenneyhteydet niihin on katkaistava.

Poliitikot eivät ole 30 vuodessa saaneet veroparatiiseja kuriin

Verottajalle pitäisi antaa oikeus puuttua pankkisalaisuuteen. Myös ulkomailla olevat salaiset pankkitilit kriminalisoitava.

Pääomaverot on nostettava vähintäänkin työn verotuksen tasalle. On käsittämätöntä, että Suomessa osinkotuloja nauttiva voi yhtiöveron hyvitysjärjestelmän avulla selvitä lähes nollaverolla pääomatuloistaan.

Monikansallisilta jättiyrityksiltä pitäisi vaatia kovempia verotuksellisia ”velvotteita” kuin pienyrityksiltä. Teknologia mahdollistaa ja pakottaa yritykset fuusioitumaan ja keskittymään yhä isommiksi maailmanlaajuisiksi jättiyrityksiksi. Maailman 500 suurinta yritystä hallitsee kahta kolmasosaa maailmankaupasta. Niiden liikevaihto voi olla isompi kuin monen maan koko bruttokansantuote.

Käytännössä valta on jo siirtynyt poliitikoilta näille monikansallisille jättiyhtiöille eli markkinavoimille. Mitä isompia ne ovat, sitä vähemmän ne työllistävät suhteessa liikevaihtoonsa. Monilla aloilla nämä megayhtiöt ovat jo oligo- tai monopoliasemassa. Kilpailun säilymiseksi niihin pitäisi alkaa soveltaa maailmanlaajuista ”trustilainsäädäntöä” .

Pankeilta pitäisi lopettaa ”rahan taikominen” ja johdannaismarkkinat.

Markkinatalous ajan tasalle. Näiden toimenpiteiden toteuduttua globaalisti olisi pientä toivoa, että työttömyys vähenisi. Näitä ehdotuksia voi luonnollisesti syyttää epärealistisiksi, koska ne edellyttävät globaaleja päätöksiä. Niille kuitenkin pitäisi olla maailmanlaajuista kysyntää, koska massatyöttömyys on kaikkien teollisuusmaiden ongelma.

Nyt työttömyyden ongelma yritetään ratkaista vähintäänkin yhtä epärealistisilla lääkkeillä. Utopistisilla teollisuuden kasvutoiveilla, loputtomilla joustovaatimuksilla työntekijöille, palkan alennuksilla, määrä- ja osa-aikaisilla työsuhteilla.

Devalvaatiokierteillä, jotka merkitsevät käytännössä vielä työssä olevienkin palkan ja ostovoiman pienentymistä. Tähän kilpailijamaa joutuu vastaamaan taas omalla devalvaatiollaan. Köyhyyden, ostovoiman katoamisen, markkinoiden katoamisen ja työpaikkojen katoamisen kierre on karmeaa todellisuutta.

: Ostovoiman puuttuessa kaupan kasvu on ollut olematonta finanssikriisin jälkeen.

Juuri kun sosialismi on romahtanut ja on opittu vannomaan markkinatalouden kaikenlaisen vapautumisen nimeen, pitäisi markkinatalous laittaa uudelleen liekanaruun. Pitäisi EU:n puitteissa pitää huolta siitä, että tuotannosta syntyy jotain jaettavaa yhteisölle, jossa se toimii. EU edustaa jo sellaista markkinavoimaa, että se voi jo painostaa Japania ja Yhdysvaltoja samoihin verotuksellisiin pelisääntöihin.

Markkinatalous on hyvä renki mutta huono isäntä. EU olisi teoriassa hyvä mahdollisuus saada muutoksia aikaan. Sitä ei ole rakennettu suinkaan vapauden ideologian pohjalle, vaan tullimuuriksi japanilaisia ja amerikkalaisia monikansallisia jättiyrityksiä vastaan.

Valitettavasti EU:n harmonisointi on lähtenyt ensisijaisesti siitä, että liike-elämän ja yritysten kilpailukykyä on parannettu harmonisoimalla niiden etuudet ja helpotukset. Se on tapahtunut kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä.

Kun poliitikot eivät ole huolehtineet kansalaisten ostovoimasta, niin pankit ovat huolehtineet kansalaisten velkataakan kasvusta ja pankkien riskeistä.

Periaatteessa EU:n olisi pitänyt huolehtia siitä, että tuotannosta saataisiin kasvun suhteessa ostovoimaa yhteiskunnalle niin palkkapotin kuin verotuottojen muodossa. EU:n verokomissaari Mario Monti on niitä harvoja korkean tason poliitikkoja, joka on kiinnittänyt julkisuudessa huomiota tähän ongelmaan.

Valtioiden sosiaalisiin etuuksiin ja työttömyyteen ei ole EU:n puitteissa puututtu. Jokainen valtio saa hoitaa ne parhaaksi katsomallaan tavalla. Jos sosiaalipalveluihin jää enää yhteiskunnalle rahaa, kun liike-elämän etuudet ja helpotukset on harmonisoitu.

Kun digitalisaatio on vienyt yhteiskunnan verotulot, nykyisiä palveluita on pidetty yllä ottamalla lisää velkaa.

Ei tunnu jäävän päätellen kehityksestä, joka parhaillaan tapahtuu sosiaaliturvallekin niin Suomessa kuin kaikissa eurooppalaisissa teollisuusmaissa. Kaikkialla ne tuntuvat olevan ylimitoitettuja yhteiskunnan hiipuviin verotuloihin nähden (keltaliivit).

(Tämä teksti kirjoitettu (AO) vuonna 1996 eli reilu neljännesvuosisata sitten).

 

Tästä neljännesvuosisata sitten kirjoitetusta visiosta voitte näiden myöhemmin toteutuneiden graafien valossa päätellä ovatko visioni menneet ”pahasti pieleen”.

Väitän, että yksikään suomalainen talousprofessori, ekonomisti, työelämän professori tai tulevaisuudentutkija ei ole päässyt lähellekään kirjani ja tämän kirjoituksen ennusteita (otan vastaan ehdotuksia paremmasta).

Silti näillä Suomen virallisilla akateemisilla ”talousviisailla” oli otsaa 90-luvun uusliberalismin ”kulta-aikoina” nimitellä minua seuraavilla lempinimillä: ”räyhäävä tyhjäntoimittaja”, ”populisti”, ”demagogi”, ”kiihkoilija”, ”diletantti”, ”kylähullu” ja ”suunsoittaja”.

Vieläkö joku taloustieteilijä väittää edellisen kirjoituksen valossa, että Suomessa ei kukaan ole osannut ennakoida tulevaa. Silloin pitää olla rohkeutta myös julkiseen debattiin ja esittää esimerkki paremmasta ennustuksesta. Kirjoitin tämän ”Työttömyyden elvytysohjelman” Kansan Uutisissa jo vuonna 2002 otsikolla: ”Työttömyys poistettavissa”.

Kansan Uutisten toimittaja Toivo Haimi teki juuri haastattelun ekonomisti ja Kreikan parlamentin jäsen Gianis Varoufakisista. Jutun otsikko oli provosoivasti: ”Hyödytön vasemmisto”. Jutussa kiteytyi erinomaisesti digitalisaation vaikutus markkinatalouteen eli nykyiseen uusliberalistiseen kapitalismiin.

Hän toi talouskeskusteluun uuden sanan ja käsitteen: ”Teknofeodalismi”. Varoufakis avasi kapitalismin muutoksen ja murroksen hyvin ymmärrettävään muotoon historian kertauksella:

”Feodalismissa suurin osa taloudellisesta toiminnasta oli markkinoiden ulkopuolella (kuten maan omistus ja viljelijät ilman palkkaa). Kaikki maa oli kuninkaiden ja ruhtinaiden omistuksessa.

Voitontavoittelu ja markkinat ovat siis elinehtoja kapitalismille. Vuodesta 2008 olen kuitenkin havainnut, että nämä molemmat tukipilarit (kilpailu) on otettu pois ilman että olemme edes huomanneet sitä.

Länsimaisen kapitalismin pääasiallinen moottori ei enää ole toiminnan kannattavuus. Erinomaisesti pärjäävät suuret yhtiöt, kuten Uber, Spotify tai Amazon, eivät tee juuri lainkaan voittoa, vaan jopa tappiota (niillä vain spekuloidaan mahdollisista tulevaisuuden voitoista).

Järjestelmää ajaa voittojen sijaan keskuspankkien luoma raha. Tätä ei ole tapahtunut koskaan aikaisemmin. Se ei ole myöskään kapitalismin ominaisuus.

Sitten puhutaan markkinoista. Mainitsin Amazonin, mutta minun pitää mainita myös Google. Kun mennään Amazonin alustalle, ei olla enää markkinaympäristössä. Ollaan hyvin omituisessa digitaalisessa ympäristössä, jossa on paljon ostajia ja myyjiä.

Mutta sen, mitä siellä ostetaan, miten se myydään, mitä kuluttaja näkee, on kaikki algoritmin (tekoälyn) päättämää. Ja tuon algoritmin omistaa yksi mies: Jeff Bezos.

Kuvittele, että lähtisit nyt ulos rakennuksesta jossa olet, katselisit ympärillesi ja havaitsisit, että jokainen rakennus ja jokainen katu kuuluvat yhdelle ainoalle ihmiselle. Kaikki kaupankäynti kaupungissa menisi tuon yhden ihmisen kautta. Kaikki mitä voit nähdä, on yhden ihmisen päättämää.

Se ei ole digitaalinen markkinapaikka. Kyseessä on digitaalinen läänitys, joka muistuttaa feodalismia. Feodalismissa koko maaherran omistamalla maalla sijainnut kylä kuului tuolle herralle. Se on siis digitaalinen feodalismin muoto, eli teknofeodalismi, jota myös ajaa valtion raha (keskuspankkien velkavipu). Siitä oli paljolti kyse myös feodalismissa, jossa kuningas löi rahaa.

Feodalismi perustui omistamiselle: vuokraa maksettiin maasta, ja maan omistus antoi maaherroille valtaa ja rikkautta. Nyt kyse ei ole enää omistamisesta tai pääomasta. Uber ei tarvitse fyysisiä pääomia: sen ei tarvitse omistaa takseja eikä palkata työvoimaa. AirBnb ei tarvitse taloja, se käyttää sinun taloasi.

Toisin kuin feodalismi, teknofeodalismi on syntynyt pääoman riemuvoiton kautta. Järjestelmä ei kuitenkaan ole enää kapitalismia: se on jotain pahempaa. Teknofeodalismi on siis muokannut markkinoista pienen miljardööriporukan omiksi läänityksiksi, jossa he hallitsevat kaikkivaltiaina.

Mikä on meidän kaikkien muiden osa tässä uudessa järjestyksessä? Olemme täysin pulassa. Kahdesta syystä: ensinnäkin tavattoman keskittyneestä vallasta on tullut vielä enemmän keskittynyttä, ja se tarkoittaa myös demokratian loppua. Lisäksi se tarkoittaa pysähtyneisyyttä, koska vallan keskittyminen tarkoittaa myös vaurauden keskittymistä ja suurta eriarvoisuutta.

Olkaamme myös rehellisiä: suurin osa meistä työskentelee teknofeodalisteille silloinkin, kun vaikkapa teemme videon TikTokiin. Kun kannamme puhelintamme ympäriinsä, Google Map tietää sijaintimme, ja se taas hyödyttää Googlen pääomaa. Mutta me emme saa siitä mitään.

Tämä on vielä yksi ero teknofeodalismin ja kapitalismin välillä: kapitalismissa voittoa tuotettiin palkkaamalla ihminen tekemään työtä ja muuttamalla työn tuottama arvo voitoksi. Nyt me kaikki olemme palkatonta työvoimaa teknofeodaaliselle yläluokalle.

Sen seurauksena meillä ei ole ostovoimaa. Tuotamme pääomaa erittäin harvoille, mutta emme saa siitä ostovoimaa itsellemme. Se luo pysähtyneisyyttä ja kriisin. Tuota kriisiä poliittinen järjestelmä ei voi lievittää, sillä politiikka itsessään on finanssijärjestelmän vallan ja teknofeodalistien välissä. Poliitikot ovat joko voimattomia tai täysin riippuvaisia teknofeodaaliherroista.

Tämä järjestelmä, jossa pääoma on voittanut niin perinpohjaisesti, että se on tappanut kapitalismin, on altis suuremmille kriiseille, Ajatus liberaalista demokratiasta on vitsi!”, varoittelee Varoufakis.

Sitten Varoufakis ottaa silmätikukseen keskuspankit ja niiden demokratian. Hän tarjoaa ratkaisuksi kaikille kansalaisille keskuspankkiin digitaalista lompakkoa ja perustuloa jotta kansalaisen ostovoima säilyisi. Nyt keskuspankit painaisivat rahaa vain rahoittaakseen teknofeodalisteja ja poliittiset päättäjät ovat täysin ”pihalla”.

Teidän hallituksenne Suomessa ja meidän hallituksemme Kreikassa ovat oikeastaan vähän hienompia kunnanhallituksia. Ne voivat toki vastata jätehuollosta, tienhoidosta ja julkisesta liikenteestä, mutta ne eivät voi tehdä juurikaan enempää.

Ne eivät voi tehdä sitä, mitä Roosevelt teki vuonna 1933, kun hän sulki pankit ja jakoi varallisuutta uudelleen köyhille. Yksikään hallitus ei voi enää tehdä samaa. Tämä ei ole mikään vahinko. EU ja euroalue suunniteltiin siten, ettei yksikään hallitus voisi halutessaan jakaa valtaa, varallisuutta tai tuloja ylhäältä alaspäin”. Näin siis Varoufakis.

Suomenkaan eduskunta ja sen tulevaisuusvaliokunta eivät vieläkään ymmärrä että digitalisaatio on jo vienyt heiltä vallan. Esimerkkinä Eduskunnan tulevaisuusvaliokunta piti vuonna 2018 seminaarin kansanedustaja Ville Vähämäen johdolla, jossa julkaistiin uusin lähes 600-sivuinen tulevaisuusraportti: ”Suomen sata uutta mahdollisuutta”2018-2037.

Hän kirjoitti sen esipuheessa seuraavasti: ”Tämä on kirja, jonka haluan lukea nyt, jotta näkisin tulevaisuuteen, ymmärtäisin mitä liiketoimintamahdollisuuksia teknologiat tuovat, miten ammatit ja niissä vaadittava osaaminen muuttuu.
Jos haluamme ymmärtää tulevaisuutta, meidän on ymmärrettävä, miten teknologiat sitä muuttavat. Näin voimme yhteiskuntana olla omalta osaltamme tekemässä maailmaa paremmaksi paikaksi”.

Kun kritisoin voimakkaasti Linturin tulevaisuusraporttia tällä blogilla, tulevaisuusvaliokunnan jäsen, kansanedustaja Anna Kontula lähestyi minua sähköpostitse ja paheksui minun ”dissaamistani” Risto Linturin raporttia kohtaan.

Puolustauduin ja kritisoin, että raportin tuottamisessa ei ollut ainoatakaan teknologiakriitikkoa, joka olisi tuonut esille digitalisaation yhteiskunnallisen kääntöpuolen. Kontula väitti kuitenkin, että kriitikkojakin oli ollut mukana. Kun kysyin kriitikkojen nimiä ja näkemyksiä, hän kieltäytyi nimeämästä heitä joihinkin salassapitovelvollisuuksiin vedoten. En ole saanut pyynnöistäni huolimatta vastausta vieläkään.

Vaikka Varoufakis ei usko poliittisiin päättäjiin ja KU:n otsikko julisti: ”Hyödytön vasemmisto”, olen aivan päinvastaista mieltä mieltä. Nyt vasta vasemmistoa todella tarvitaan! Vai luuleeko joku, että verotuksen pelisääntöjä muutetaan köyhien ihmisten eduksi Petteri Orpon tai Ben Zyskowiczin uusliberalististen uskomusten mukaan?