Tänään Vantaan mielenterveysseuran paneelissa puhuttiin mielenterveyspalveluista sekä julkisen vallan ja vapaaehtoistyön vastuista. Myös näistä asioita tehdään linjavalintoja kevään eduskuntavaaleissa. Ohessa oma puheenvuoroni.

Erilaiset mielenterveyden häiriöt ovat suuria ja varsin yleisiä kansan sairauksia. Siksi niitä pitäisi myös käsitellä sellaisina, ilman häpeän tunteita tai leimautumisen pelkoa.

Kokonaisuutena mielenterveyden ongelmat ovat suurin sairauksien ryhmä, jos katsotaan työkyvyttömyyseläkkeiden syitä. Mielen sairauksissa ikävin puoli on, että niihin sairastutaan usein nuorina ja niillä on taipumus kroonistua. Näin on varsinkin, jos ongelmia ei tunnisteta ja hoideta ajoissa.

Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n tietojen mukaan nuorista aikuisista eli 20 – 35-vuotiaista vajaa viidennes törmää jossain vaiheessa elämäänsä masennukseen, vajaa kuudesosa ahdistuneisuushäiriöihin ja hiukan suurempi osa päihdeongelmiin.

Samalla esimerkiksi masennuslääkkeiden käyttö on lisääntynyt voimakkaasti kaikissa ikäryhmissä. Se ei ole vain huono asia. Trendi viestii myös siitä, että ongelmia tunnistetaan aiempaa enemmän ja niitä kyetään hoitamaan. On hyvä, että ihmisten ongelmia lääkitään. On paljon ihmisiä, joille masennuslääkkeet ovat tuoneet reaalista apua elämään ja siinä selviämiseen.

Ongelmia silti on. Joka kymmenennen lukiolaisen ja ammatillisen oppilaitoksen opiskelijan arvioidaan kärsivän keskivaikeasta tai vaikeasta masennuksesta. Suomessa jää joka päivä viisi alle 30-vuotiasta nuorta työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyden ongelmien, usein kroonisen masennuksen takia. Se merkitsee valtavia taloudellisia, mutta ennen muuta inhimillisiä menetyksiä.

Silloin menetetään mahdollisesti ihmisen koko elinikäinen työpanos. Jos Suomessa halutaan oikeasti pidentää ihmisten työuria, pitäisi puuttua ennen muuttua mielenterveyden ongelmiin sekä niihin yhteiskunnan rakenteisiin, jotka tuottavat mielen rikkoutumista. Tämä olisi paljon inhimillisempi ja tehokkaampi tapa kuin se, että ihmisiä roikotetaan väkisin yhä pidempään työelämässä.

En pidä silti sellaisesta puhetavasta tai ajattelumallista, jossa kaikkea mitataan vain kustannusten kautta. Mielenterveysongelmat ovat ennen muuta inhimillinen murhenäytelmä, ennen kaikkea ihmisen itsensä kannalta. Siksi mielenterveyspalveluihin on ohjattava riittävät resurssit. Ihmisten terveydestä huolehtiminen kuuluu hyvinvointivaltion ytimeen.

Mielenterveysongelmista kärsiviä ihmisiä ei pidä nähdä vain kustannuseränä. Puoluetoverini, kansanedustaja Anna Kontula sanoi viisaasti: me kaikki elämme jollain tavoilla toistemme siivelle. Sellaista kutsutaan yhteiskunnaksi.

* * *

Mikä on sitten terveydenhoitojärjestelmän – eli valtion ja kuntien – yhtäältä sekä vapaaehtoistoiminnan rooli toisaalta?

Mielenterveysongelmat ovat lääketieteellisiä, pahimmillaan tappavia sairauksia. Siksi niitä pitää hoitaa lääketieteellisesti. Suomalaisessa hyvinvointivaltiossa – tai mitä siitä on vielä jäljellä – julkisella vallalla on vastuu terveyspalveluiden järjestämisestä. Sitä ei voi eikä pidä ulkoistaa yksityisille yrityksille tai järjestöille.

Valitettavasti terveydenhoitojärjestelmä on Suomessa pantu ahtaalle, kuten koko hyvinvointivaltio. Suomessa marssijärjestys on ollut se, että hallitus leikkaa, kunnat panevat täytäntöön ja tavalliset ihmiset maksavat. Näin hallituksen politiikkaa pääsivät maksamaan köyhät, sairaat, vammaiset ja päihdeongelmaiset.

Silti järjestöillä ja vapaaehtoistyöllä on tärkeä rooli.

Ihmisen mielen järkkymiseen liittyy yhä paljon häpeän sävyttämiä leimoja, stigmoja. Mielenterveyden ongelmiin pitäisi suhtautua kuten mihin tahansa sairauksiin. Ne eivät saa olla peruste ihmisen leimaamiseen. Elämään kuuluu elämän maku.

Tästä huolimatta häpeän taakkaa edelleen on. Mielenterveysjärjestöjen tärkein työ onkin tarjota sairastuneille vertaistukea sekä lobata mielenterveysongelmaisten asiaa päätöksenteossa ja julkisuudessa. Juuri niillä pitäisi olla tärkeä rooli häpeän ja leimojen purkamisessa.

Vastuu terveyspalveluista on kuitenkin julkisella vallalla. Tulevissa eduskuntavaaleissa on kyse myös tästä. Vahvistammeko hyvinvointivaltiota vai valitsemmeko luihin saakka menevän leikkauslinjan vastuuttoman ”lapset maksavat velkaa” – populismin varjolla. Mitä iloa mielenterveysongelmaiselle nuorelle on velattomasta valtiosta tulevaisuudessa, jos velan nimissä palvelut raunioitetaan tässä ja nyt?

Kyse on poliittisista valinnoista.