Vantaalla pidettiin viikolla keskustelu Ukrainan tilanteesta otsikolla ”Onko Eurooppa sodan kynnyksellä?” Ohessa muutama ajatus siihen liittyen.
Itse kysymykseen vastaukseni on ”ei”. Sellainen ei voi olla kenenkään intresseissä, vaikka historiassa on esimerkkejä hyvinkin nopeasti ja varoittamatta syttyneistä suursodista.
Itä-Ukrainan tilanne on edelleen paha. Taistelut, erityisesti Donetskin lentokentän hallinnasta, jatkuvat tulitauosta huolimatta. YK:n tiedot kertovat noin 300 kuolleesta. Myönteistä on kuitenkin se, että aselepo on julistettu ja se on muualla pääosin pitänyt.
Pitkästä aikaa ilmassa on toivoa myös siitä, että seuraaviakin askelia on mahdollista ottaa. Venäjä on vetänyt joukkojaan Ukrainan rajalta. Samalla presidentit Vladimir Putin ja Petro Poroshenko tapaavat Italiassa ja yrittävät avata Ukrainan umpisolmua.
Samalla kuitenkin maan sisäinen tilanne on erittäin huolestuttava. Tällä viikolla maan äärioikeisto (hallituspuolue Svoboda ja puolisotilaallinen Oikea sektori) järjesti eri puolilla maata suuria mellakoita, joissa vaatimuksena oli 2. maailmansodassa Natsi-Saksan puolella taistelleen Ukrainan ns. kapinallisarmeijan UPA:n julistamiseksi kansallissankareiksi sekä ”kommunistisen ideologian kieltäminen”.
Tämä porukka ei käy kylmää sotaa, sen poterot ovat toisessa maailmansodassa, siellä häviäjien puolella.
Samalla nykyisen hallituksen vastustajiin kohdistuvat terrori ja pelottelu jatkuvat. Oppositiossa olevan kommunistisen puolueen ryhmä parlamentissa on kielletty, puolueen puheenjohtaja on yritetty murhata ja Ukrainan oikeusministeriö ajaa edelleen kannetta, jonka mukaan koko puolue pitää kieltää. Kyseessä on kuitenkin laillinen puolue, joka sai yli 13 prosentin kannatuksen parlamenttivaaleissa 2012. Sillä ei näytä olevan merkitystä, sillä Ukrainassa luetaan nyt Lapuan lakia.
Lisäksi Ukrainassa on hyväksytty ns. lustraatiolainsäädäntö, joka tarkoittaa virkakieltoa kaikille edellisessä hallinnossa työskennelleille. Tämän ohella käynnissä on ns. roskislustraatio, jossa äärioikeiston (pääosin Oikean sektorin katutappelijat) käyvät pieksemässä entisiä Janukovitshin kannattajia ja heittävät heitä fyysisesti roskasäiliöihin. Tämän terrorin kohteeksi on joutunut virkamiehiä, kansanedustajia, jopa lääkäreitä.
Näissä oloissa pitää kysyä, voivatko lokakuun 26. päiväksi määrätyt parlamenttivaalit olla vapaat ja rehelliset?
* * *
Euroopan unionin roolia on harva kehunut Ukrainan kriisin ratkaisemisessa. Ja miksi kehua, sillä EU on ollut keskeinen syyllinen koko kriisin syntyyn ja kärjistymiseen. Poliittisista intresseistään lähtien se pakotti Ukrainan viime joulukuussa valitsemaan idän ja lännen välillä, ikään kuin maa voisi tehdä tällaisia valintoja. Ukraina tarvitsee kumpaakin.
Kun presidentti Viktor Janukovitsh viime vuoden lopulla ilmoitti haluavansa lykätä EU:n kanssa tehtävien assosiaatio- ja vapaakauppasopimusten allekirjoittamista, protestit Maidanilla alkoivat. Nythän Janukovitshin alkuperäinen tavoite lykätä EU-sopimusten allekirjoittamista on toteutunut.
Samaan aikaan, kun mielenosoitukset lähtivät käyntiin, Maidanilla kävi joukko eurooppalaisia ja amerikkalaisia poliitikkoja tukemassa mielenosoittajia ja maan laillisen hallituksen kaatamista.
Sen jälkeen, kun kriisi kärjistyi sodaksi Donbassin alueella, EU:n suunnasta ei ole kuulunut yhtään ratkaisumallia Ukrainan tilanteen avaamiseksi. On ainoastaan puuhailtu erilaisia Venäjän vastaisia pakotteita ja asetettu uhkavaatimuksia. Yrittämällä ajaa nurkkaan suurvaltaa, ei voi juuri odottaa tuloksia.
Osaltaan sotaa Itä-Ukrainassa on pidentänyt se, että Kiovan hallitus on kokenut voivansa tehdä mitä vain, koska sillä on ns. lännen ehdoton tuki takanaan.
Ongelma onkin se, että Ukrainan asioista päätetään nyt Moskovassa, Brysselissä ja Washingtonissa. Ratkaisuvalta pitäisi olla Kiovassa.
* * *
Suomessa järjestettiin tasan 20 vuotta sitten kansanäänestys Suomen EU-jäsenyydestä. Itse olin (hyvin nuorena) töissä ei-kampanjassa ja näin ollen häviäjien puolella.
Melkoinen osa kritiikistä, jota silloin esitimme, osui kuitenkin kohdalleen. Unioni on kehittynyt kohti liittovaltiota, jolla on yhteinen raha ja puolustuspolitiikka. Lisäksi me varoitimme siitä, että EU:ssa Suomi voi ajautua osaksi suurvaltojen välistä konfliktia, joissa vastakkain ovat meille vieraat intressit. Tältä tämä nyt näyttää.
Suomi ei valtiona ole mitenkään osallinen Ukrainan konfliktissa, ei millään lailla. Meidät on vedetty siihen mukaan ainoastaan osana Euroopan unionia. Ja siinä rytäkässä jylläävät kyllä meille kokonaan vieraat intohimot. Niihin liittyvät EU:n suurten jäsenmaiden valtapoliittiset kuviot sekä entisten sosialistimaiden tietty – voi jopa sanoa – kostonhimo Venäjää kohtaan.
Omien intressiemme unohtamisesta osoituksena on se, miten Suomen talous kärsii talouspakotteista. Valitettavasti vuosikymmeniä rakennettua hyvien naapurisuhteiden perintöä ollaan nyt tärvelemässä hyvää vauhtia. Naapurisuhteiden rakentaminen on aina paljon vaikeampaa kuin niiden sotkeminen.