Kun Suomessa on enää runsaat neljä kuukautta jäljellä eduskuntavaaleihin, aletaan gallupeihin suhtautua puolueissa jo asiaankuuluvalla hermostuneisuudella. Tavaksi on tullut hokea, että mielipidemittaukset eivät ratkaise vaaleja, mutta samalla tiedetään, että ne kertovat suunnan.
Kahdessa viimeisessä puoluemittauksessa (Yle 5.12. ja Iltalehti 8.12.2014) viesti on ollut sama. Keskusta on vetänyt ylivoimaisen kaulan muihin. Kokoomus on romahtanut, samalla kun SDP ja Perussuomalaiset ovat suunnilleen tasoissa demareiden kuitenkin johtaessa. Oman puolueeni Vasemmistoliiton tilanne ei myöskään näytä huonolta.
Keskustan menestystä on selitetty yksinkertaisella reseptillä. Jos ei kovin paljon sano tai tee, ei tee paljon virheitäkään.
Se ei silti ole aivan totta, sillä kyllä keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on jotain sanonutkin. Hän on esittänyt isoja kasvurahastoja, valtion omaisuuden pois myymistä ja jättimäisiä irtisanomisia julkisella sektorilla. Lisäksi hän haluaa, että ihmiset ryhtyisivät ilmiantamaan hänelle julkisen sektorin turhia töitä.
Tällainen vasikoiminen kuulostaa öklöttävältä. Kun terveyskeskukseen joutuu jonottamaan, vanhuksille ei löydy laitoksissa hoitoa tai lastensuojelu on retuperällä, ongelma tuskin on julkisen sektorinliikakansoitus – pikemminkin päinvastoin.
Minusta keskustan vaihtoehto on huono, mutta moni suomalainen kokee sen realistiseksi, maltilliseksi ja mietityksi. Keskustan nousu kertoo myös suomalaisten täydellisestä kyllästymisestä nykyiseen ja edelliseen hallitukseen. Tästä päästäänkin pääministeripuolue kokoomuksen ongelmiin.
Alexander Stubb on onnistunut romahduttamaan pääministerin arvovallan. Keskisuomalaisen, Etelä-Suomen Sanomien ja Karjalaisen teettämän mielipidemittauksen mukaan näin uskoo jopa 55 prosenttia suomalaisista. Kokoomuksen gallup-romahduksen syitä ei tarvitse tämän kauempaa etsiä.
Suomalaiset näkevät, että pelkällä some- ja selfie-narsismilla ei voi johtaa maata. Jos politiikan ainoa sisältö on omasta julkisuuskuvasta huolehtiminen, se on silloin ainoa sisältö.
Lisäksi moni rauhaa rakastava, maan itsenäisyydestä huolta kantava suomalainen on huolissaan siitä, mihin Stubbin Nato-into, Yhdysvaltain kumartaminen ja täydellinen EU:n talutusnuorassa kulkeminen johtavat. Juuri Euroopan nykyisen kriisin oloissa Suomen pitäisi välttää tiukkaa ryhmittäytymistä vain konfliktin yhdelle puolelle.
Mutta ei Perussuomalaistenkaan alamäki yllätä. SMP:n kolmas nousu alkaa näyttää taittumisen merkkejä. Tyhjien tynnyrien kolina alkaa kyllästyttää. Möläyttely, höläyttely ja sukkeluudet eivät riitä poliittiseksi linjaksi. Perussuomalaiset eivät ole kyenneet tarjoamaan politiikassa juuri mitään omaa.
Samalla on silmiinpistävää, miten Timo Soini on ryhtynyt siivoamaan puheitaan ja tekemään puolueestaan hovikelpoista ennen kuin ovi sinne on edes auennut. Stubb ei olekaan ainoa puoluejohtaja, joka on hidastanut puhenopeuttaan.
SDP:n hienoinen nousu on puolestaan toivoa herättävää. Se kertoo, että Antti Rinteen johdolla puolue on onnistunut reivaamaan kurssiaan lähemmäs perusarvojaan ja peruskannattajakuntaansa, ehkä jopa hiukan vasemmalle. Unelmapuoluehöttö on nyt taaksejäänyttä elämää.
Eivätkä Vasemmistoliiton gallup-tuloksetkaan herätä toivottomuutta, vaikka parempaankin pitäisi pystyä.
Tällä vaalikaudella Vasemmistoliitolla on ollut kolme selvästi havaittavaa gallup-piikkiä. Yksi oli heti kevään 2012 presidentinvaalien jälkeen, toinen kevään 2013 suuren osinkoverokiistan jälkeen ja kolmas sen jälkeen, kun puolue lähti hallituksesta maaliskuussa 2014.
Toisin sanoen, kun puolueella on paljon näkyvyyttä ja se pääsee tuomaan esiin näyttävästi omat näkemyksensä, tämä näkyy myös kannatuksessa. Kun näkyvyyttä ei ole, puolue unohtuu.
Kuherruskuukausi hallituksesta lähdön jälkeen on vietetty jo pitkän aikaa sitten. Nyt pitää saada uutta häkää pönttöön. Juha Sipilän ja Timo Soinin takaa profiloituminen ei ole helppoa, mutta ei se ollut helppoa Jyrki Kataisen ja Jutta Urpilaisenkaan selän takaa. Silti silloinkin yritettiin ja joskus jopa onnistuttiin.
Vasemmistoliiton on oltava aloitteellinen ja äänekäs. Vain sitä kautta on mahdollista päästä esiin.
Vihreät näyttävät sitä vastoin juuttuneen potentiaalisen kannatuksensa alarajoille. Viesti ei oikein tunnu kantavan, ja varmaan hyvä niin.
Puolue on viime aikoina meuhkannut erityisesti venäläisen ydinvoiman vastustamisella. Pääpaino on ollut venäläisyydessä, ei ydinvoimassa.
Yksi keskeisistä syistä, jonka takia itse aikanaan lähdin mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan, oli ydinvoiman vastustaminen – kaikenmaalaisen ydinvoiman, sillä atomit halkeavat reaktorissa samalla tavoin riippumatta siitä, kuka voimalan on rakentanut. Eikä atomivoima ei ole rauhan voimaa.
Silti pidän lähinnä limaisena tapaa, jolla vihreät nyt käyttävät venäläisvastaisuutta hyväksi Fennovoiman arvostelussa. Se ei ole enää kaukana kansallisuusvihan lietsonnasta. Onkin mielenkiintoista, miten vihreistä on hiljalleen kehittynyt Suomen venäläisvastaisin puolue.
Mutta kuten tiedämme, tässä vaiheessa vaalikautta gallupit ovat vielä viihdettä. Vaaleissa sitävastoin jokainen ääni lasketaan.