Poliittisessa kamppailussa otetaan joskus myös taka-askelia. Sellaiset pitää hyväksyä ja nähdä ne siemenenä uudelle voitolle. Kaksi askelta eteen ja yksi taakse. Tilanne on eri, jos askelia on tullut jatkuvasti kaksi taakse ja vain yksi eteen. Kasvattaako silloin tappio siementä uudelle tappiolle?

Eduskuntavaalit Suomessa olivat karvas tappio vasemmistolle. Tästä puhuin viikonloppuna Uudenmaan Vasemmistoliiton piirikokouksessa.

Häviäjiin kuului koko parlamentaarinen työväenliike: Vasemmistoliitto ja sosialidemokraatit. Vasemmiston kokonaiskannatus on nyt alempi kuin koskaan Suomen historiassa. Se ei ole vain vasemmiston, vaan koko Suomen ongelma. Vastarinta vain markkinoiden ehdoilla tapahtuvalle politiikalle on nyt yhä ohuempi.

Tai sitten protesti kääntyi voimille, jotka näkevät suomalaisten ylemmyyden, maahanmuuttajien syyttelyn ja maailman köyhimmiltä leikkaamisen ainoana ratkaisuna. Suomen heikko-osaisten ongelmat eivät valitettavasti ratkea etsimällä syntipukkeja vielä heikompiosaisista.

Näissä tunnelmissa ei olla ensimmäistä kertaa. Vasemmistoliitto on voittanut eduskuntavaalit 25-vuotisen historiansa aikana vain kerran, vuonna 1995. Tuolloin puolue sai 22 kansanedustajaa, nyt 12. Puolet paikoista on kadonnut.

Vuoden 1995 voiton taustalla oli Suomen historian syvin lama, jättityöttömyys, pankkikriisi ja kamppailu Suomen EU-jäsenyydestä. Me arvostelimme silloin tätä voimakkaasti ja esitimme konkreettisia vaihtoehtoja. Politiikka oli vasemmistopopulistista ja EU-vastaista.

Tultaessa tämän kevään vaaleihin taustalla oli historian pitkäkestoisin lama, myös jättityöttömyys ja pankkikriisi, joka on saavuttanut yleiseurooppalaiset mittasuhteet. Miksi politiikkamme oli nyt erilaista? Onko niin, että Vasemmistoliitto kelpaa hallitukseen vain silloin, kun pitää siivota muiden sotkuja?

Minusta Vasemmistoliitossa pitää kysyä nyt ainakin seuraavia kysymyksiä.

* Oliko koko puolueen ehdokasasettelu onnistunut ja lähdimmekö hakemaan ehdokkaita tarpeeksi ajoissa?

* Käytimmekö rajalliset kampanjarahat oikeisiin kohteisiin?

* Oliko meidän elvytystä korostava talouspoliittinen linjamme – tai koko puolueen politiikka – tarpeeksi uskottava tilanteessa, jossa kaikki muut puolueet ja valtamedia monistavat yhtä ja samaa sanomaa leikkaamisen pakosta? (Yritimme sanoa, että Suomi velkaantuu nyt hoitaakseen työttömyyttä. Miksi samaa velkaa ei käytetä aktiiviseen työllistämiseen?)

* Oliko meidän vaihtoehtomme riittävän konkreettinen ja loppuun saakka mietitty?

* Oliko uskottavaa se, että puolueella oli tällä vaalikaudella kaksi talouspoliittista linjaa, yksi hallituksessa ja toinen oppositiossa? Ensin hallituksessa leikattiin ja sitten oppositiossa haluttiinkin jo elvyttää.

* Entä oliko kokoomuksen johtamaan hallitukseen osallistuminen ja sen politiikan kehuminen ylipäätään uskottavaa, kunnes siirryimme oppositioon?

* Onko toimintakulttuurimme vanhentunut? Miksi eduskuntaryhmä käynnistää aina sisäiset erottamiset, kun joku on eri mieltä hallitusyhteistyöstä kokoomuksen kanssa? Pitäisikö myös puolueen sisällä ottaa käteen sateenkaarilippu ja antaa sen koko värikirjon näkyä enemmän myös puolueen sisäisessä luottamuksessa? Vasemmistoliitto perustettiin aikanaan yhteiskunnallisen muutoksen puolesta toimivien ihmisten liitoksi. Samanlaisiin vaatimuksiin voidaan silloin päätyä erilaisista lähtökohdista käsin.

* Ja vielä: onko meillä omaa analyysia, käsitystä ja linjaa asioista, jotka liittyvät ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ja kansainvälisiin asioihin? Vai noudattiko puolue puheenvuoroissaan ja eduskunnan äänestyksissä tällä vaalikaudella liikaa niitä vuorosanoja, jotka on käsikirjoitettu hallituksessa tai jopa maan rajojen ulkopuolella – esimerkiksi Berliinissä, Brysselissä tai Washingtonissa? (Moskovaa ei tarvitse pelätä, koska sinne ei yhteyksiä juuri ole.)

Osaan kysymyksistä vastaus on kyllä, osaan ei.

Virta on viemässä nyt hallitukseen, jonka muodostavat keskusta, perussuomalaiset ja kokoomus. Se tarkoittaa kovaa kyytiä – ei hyvinvointivaltiolle, koska valtio ei ole pointti – vaan niille ihmisille, jotka ovat eniten riippuvaisia sen tarjoamasta suojasta. Silloin puhutaan lääkäriin pääsystä, vanhusten hoivasta, sosiaaliturvasta ja kunnon eläkkeistä.

Kovia leikkauksia on tulossa joka tapauksessa.

Tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa koko vasemmiston on syytä mennä oppositioon ja etsiä kokonaisvaltaista vaihtoehtoa todennäköisen tulevan hallituksen politiikalle. Se tarkoittaa sekä Vasemmistoliittoa että demareita ja myös ammatillista työväenliikettä.

Nyt käsillä olevassa tilanteessa hallitukseen pyrkiminen tarkoittaisi ryhtymistä takuumieheksi kovalle leikkauspolitiikalle. Vasemmisto ei nykyisillä voimilla pysty riittävästi lieventämään saati estämään tulevia leikkauksia.

Tappiosta huolimatta ei ole muuta vaihtoehtoa kuin mennä eteenpäin. Menestykseen vaaleissa ei ole mitään oikotietä tai taikatemppua.

Perussuomalaiset kehuvat olevansa Suomen paras toripuolue.

Me olemme parempia ja olleet muuten toreilla ja kaduilla pidempään kuin he. Sillä tiellä pitää vain jatkaa. Vasemmistoliiton pitää olla läsnä siellä, missä tavalliset suomalaiset työtä tekevät – tai sitä vailla olevat – ihmiset ovat. Vaalien jälkeen, niiden välillä ja niiden edellä.

Vasemmistoliittolaisten pitää olla kaikkein aktiivisimpia valtuutettuja ja kansanedustajia suhteessa muihin puolueisiin. Meidän pitää viedä tavallisten ihmisten viestiä poliittiseen päätöksentekoon. Meidän pitää hoitaa ja ratkaista tavallisten ihmisten asioita. On oltava olla ihmisten käytössä.

Vain sitä kautta otetaan yhden taka-askelen jälkeen kaksi eteen.