Sote-uudistusta markkinoidaan pelastajana, joka ratkaisee terveydenhoidon ja sosiaalipalveluiden ongelmat. Kehittämistä tarvitaan, mutta viekö hallituksen esitys asioita oikeaan suuntaan?

Kuvitellaan nuori, jonka koulumenestys on heikkoa, joka on tunneilla passiivinen ja jolle alkaa kertyä poissaoloja koulusta epämääräisten vatsakipujen vuoksi. Tarkemmassa selvittelyssä ilmenee oppimisvaikeuksia, lievää keskittymisen vaikeutta ja viitteitä masennuksesta. Kotona nuorelle tulee rajuja riitoja vanhempien kanssa.

Tarvitaan sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia, jotka yrittävät yhdessä nuoren ja vanhempien kanssa ymmärtää, miten tilanteesta päästäisiin ulos. Ongelmat tuntuvat sotkuiselta vyyhdiltä, jonka pään löytäminen vaatii paljon pohtimista. Onko nuori masentunut oppimisvaikeuksien takia vai keskittymätön siksi, että riidat vanhempien kanssa ahdistavat? Välillä vastauksia joudutaan etsimään kokeilemalla erilaisia auttamiskeinoja ja seuraamalla, onko niistä apua.

Auttaminen onkin yhteistä ongelmanratkaisua. Siihen voivat kuulua myös näkemyserot eri ammattilaisten välillä. Kun niitä avataan keskustellen, kaikkien ymmärrys tilanteesta kasvaa.

Nykyiset sote-palvelut on jaettu lokeroihin, joista jokainen vastaa yhdestä palasesta nuoren ongelmavyyhtiä. Terveyskeskuksessa tutkitaan nuoren vatsavaivoja, lastensuojelu arvioi vanhemmuutta ja nuorisopsykiatrian poliklinikalla selvitetään mielenterveyden ongelmia. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että nuoren tilanne on yksi kokonaisuus, jossa kaikki palikat vaikuttavat toisiinsa.

Jokainen lääkäri, sosiaalityöntekijä ja psykologi on sidottu oman yksikkönsä määrittämiin tavoitteisiin. Jos lastensuojelullista huolta ei ole, lastensuojelu lopettaa työskentelyn perheen kanssa. Nuorisopsykiatrian poliklinikka ei ota nuorta vastaan, ellei hänen masennustaan arvioida tarpeeksi vakavaksi. Vaikka mikään yksittäinen palanen nuoren elämässä ei oikeuttaisi koulun ulkopuolisiin palveluihin, voi kokonaisvyyhti olla niin hankala, ettei se pelkästään koulun työntekijöiden voimin ratkea.  Onkin lapsia ja nuoria, jotka putoavat palveluiden väliin, kun heidän avun tarpeensa ei oikealla tavalla sovi minkään yksikön tehtävään.

Sote-uudistuksen alkuperäinen tavoite oli integraatio: se, että eri palvelut sovitettaisiin paremmin yhteen. Minä ymmärrän integraation parhaimmillaan tarkoittavan, että vaikkapa esimerkkinuoren tilanteessa lääkäri, lastensuojelun sosiaalityöntekijä ja mielenterveyspalveluiden työntekijät toimivat tiiminä ja laittavat viisaat päänsä yhteen nuoren tilanteen selvittämiseksi. Jäykät raja-aidat yksiköiden väliltä kaadetaan ja nuorelle sopiva apu räätälöidään yhteistyössä eri ammattilaisten kesken.

Hallituksen valinnanvapausmallissa näin ei käy. Sen sijaan, että koottaisiin eri ammattilaiset yhteen paikkaan, hajotetaan vastuu asiakkaan asian hoitamisesta useisiin yhtiöihin. Jos sote-keskuksen apu ei riitä, päätetään maakunnan palvelulaitoksessa, mitä palveluita asiakas tarvitsee. Osan niistä tarjoaa maakunta, osaa varten annetaan asiakasseteli, jolla palvelun voi ostaa valitsemaltaan yhtiöltä.

Maakunnan päätettäväksi jää, mitkä esimerkkinuoren tarvitsemista palveluista tulevat markkinoilla kilpailtaviksi. Äärimmillään nuori saisi nipun asiakasseteleitä, joista yhdellä saa 20 kertaa terapiaa masennukseen, toisella setelillä vatsavaivojen tutkimuksen, kolmannella kymmenen neuvontakäyntiä vanhemmille. Vanhempien ja nuoren tehtäväksi jää etsiä ammattilaiset, jotka antavat myönnetyt palvelut. Kaikki saattavat toimia eri yhtiöissä.

Kokemukseni mukaan yksityisissä yrityksissä toimivien sote-ammattilaisten kanssa yhteistyö ei ole yhtä yksinkertaista kuin julkisen puolen työntekijöiden, vaikka molemminpuolista halua siihen olisikin. Kunnan perheneuvolan tai lastensuojelun työntekijä tulee kouluneuvotteluun silloin, kun katsoo sen lapsen kannalta tarpeelliseksi. Yksityinen terapeutti tarvitsee osallistumiseensa maksusitoumuksen. Jos yhä suurempi osa palveluista ostetaan asiakasseteleillä, on pahimmillaan jokainen yhteistyöneuvottelu jäykän maksusitoumusbyrokratian takana.

Paitsi että työntekijät ovat hajallaan eri yhtiöissä, on heillä entistä vähemmän harkintavaltaa oman työnsä suhteen. Jos asiakasseteli on myönnetty kymmenen kerran jaksoon perheneuvontaa, on työntekijän tarjottava juuri se. Siksi keskinäisestä työnjaosta neuvotteleminen ei ainakaan helpotu. Työskentelyn suuntaa ei noin vain muuteta, kun kuva asiakkaan tarpeista selkiytyy.

Hallituksen esityksessä vastuu näiden ongelmien ratkaisemisesta jää maakunnalle, jonka pitää huolehtia sujuvista palvelukokonaisuuksista. Esimerkiksi maakunta voi suunnitella mallin, miten keskittymisvaikeuksisen nuoren polku yhdeltä ammattilaiselta toiselle etenee. Kun jokainen ammattilainen eri yhtiöissä tietää paikkansa hoitoketjussa ja pystyy seuraamaan asiakkaan etenemistä yhteisestä tietojärjestelmästä, palvelukokonaisuus toimii saumattomasti – vai toimiiko?

On varmasti tilanteita, joissa nuoren avun tarve sopii suunniteltuun hoitoketjuun. Mutta miten käy nuoren, joka ei loksahda kauniisti mihinkään diagnoosiluokkaan vaan jonka auttaminen vaatii yritystä ja erehdystä? Entä nuoren, jolla on monia psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia eikä mitään niistä voi auttaa irrallaan toisistaan?

Jokainen ihminen on ainutkertainen, ja niin on myös jokainen inhimillinen ongelma. Itse en ole vielä koulupsykologina tavannut kahta perhettä, joiden avun tarve olisi ollut täsmälleen samanlainen. Siksi myös ammattilaisten välinen yhteistyö pitää suunnitella jokaisen perheen kohdalla erikseen. Jäykät palvelumallit ja hoitoketjut tuottavat yleensä väliinputoajia.

Sote-palveluissa pitää olla tilaa ihmettelylle ja ihmisen ainutlaatuisuuden kohtaamiselle. Markkinakilpailun ja tuotteistamisen maailmaan tällainen sopii huonosti. Siksi valinnanvapausmallista hallituksen esittämässä muodossa pitää luopua ja ottaa sote-uudistuksen ykköstavoitteeksi työntekijöiden sujuvan yhteistyön vahvistaminen. Oikea valinnanvapaus on sitä, että asiakas tulee kuulluksi ja pääsee suunnittelemaan omia palveluitaan yhdessä ammattilaisten kanssa.