Keskustelua kulttuurin arvosta yhteiskunnalle käydään jatkuvasti, ja sillä on taipumus jakaa keskustelijat selvästi oikeistoon ja vasemmistoon. Vasen laita sanoo toistuvasti, että taide kasvattaa ihmisten tietoisuutta niin omasta kulttuuristaan kuin vieraistakin kulttuureista sekä lisää yksilön itsetietoisuutta ja hyvinvointia. Niinpä kulttuuriohjelmien olemassaolo tulisikin aina varmistaa ja niille tulisi raivata tilaa budjetista, sillä ne tuovat yhteisöille kvalitatiivista arvoa sekä hyvinä että niukempina aikoina. Oikealta taas tavallisesti sanotaan, että kulttuuri on toissijaista suhteessa tieteeseen, teknologiaan ja liike-elämään, koska nämä vaurautta tuottavat sektorit ovat kehityksen todelliset moottorit. Siksi konservatiivien mielestä taantumassa ensimmäiset leikkaukset pitäisi tehdä kulttuurista, joka on tuottoisalle taloudelle yhdentekevää. Tämänhetkinen taantuma ei ole tässä suhteessa poikkeus, ja nykyisessä kotikaupungissani Oulussa kaupunginteatterin vuosibudjettiin ehdotetut leikkaukset ovat saaneet kulttuuri-ihmiset takajaloilleen, kun taas Perussuomalaiset kannattavat leikkauksia. Leikkausehdotus saattaa vaikuttaa käytännölliseltä, koska yleisöä on sentään vaikeaa saada teatteriin epidemian aikana. Kuitenkin Italiassa viimeisen vuosikymmenen aikana tehdyt aloitteet muistuttavat siitä, että teatteri on kulttuurin muoto, jolla on pitkät perinteet yhteisöjen yhdistämisessä. Se synnyttää dialogia, edistää monimuotoisuutta ja luo taloudelliset motiivit ylittävää tarkoituksen tuntua.

Ehdotettu lähes puolen miljoonan leikkaus johtaisi lisäleikkauksiin valtionrahoituksesta, jolloin Oulun teatterin olisi vaikeaa pyörittää täyttä ohjelmistoa. Vasemmistoliitto vastusti päätöstä adressilla, joka sulkeutui 6.12. Ehdotetut leikkaukset saatetaan vielä torjua virallisia poliittisia kanavia pitkin. Oli lopputulos mikä hyvänsä, näyttää selvältä, että uusliberaalin kapitalismin voimat ovat päättäneet leikata kulttuurirahoitusta pitkällä tähtäimellä niin paikallisella kuin kansallisellakin tasolla. 

Taiteiden rahoituksen supistamista toivovat tahot voisivat hyötyä katsauksesta luovien vasemmistolaisten kekseliääseen lähestymistapaan maissa, joissa kulttuuria tuetaan vain vähän. Yksi tällaisista maista on Italia. Italiassa pidetään Venetsian biennaali ja Venetsian elokuvajuhlat, ja se järjesti hiljattain kansainvälisen EXPO-tapahtuman sekä Eurooppaa kiertävän Manifesta-biennaalin vuonna 2018. Siitä huolimatta maalla ei ole taidetta rahoittavaa kansallista elintä. Italia on BKT:lla mitattuna maailman kuudenneksi vaurain maa, mutta kulttuuriresurssien puute on synnyttänyt sen suurimpiin kaupunkeihin vallattujen sosiaalisen toiminnan keskusten elinvoimaisen skenen. Nuo keskukset toimivat vasemmistolaisen politiikan ja luovuuden kohtauspaikkoina. Kesällä 2011 Rooman teatteriskene huomasi joutuneensa kaupungin poliittisen ja sosiaalisen elämän keskukseksi, kun teatterityöntekijät valtasivat Rooman vanhimman toiminnassa olevan teatterin Teatro Vallen (joka avattiin 1726). He pelkäsivät, että muuten kaupungin oikeistolainen pormestari Alemanno myisi sen yksityisille sijoittajille. Valtaajat pyörittivät rakennuksessa täyttä kansainvälistä teatteriohjelmaa sekä yhteisöllisiä tukiohjelmia yleisölle maksutta, kunnes heidät häädettiin elokuussa 2014. Kolmen toimintavuotensa aikana Teatro Vallesta tuli luovuuden ja intellektualismin keskus, joka pyrki tarjoamaan kulttuuria yhteiseksi hyväksi ja kaikkien nautittavaksi. 

Valtaus tuotti kaupungin vasemmistolle innostaviakin hetkiä. Esimerkiksi heinäkuussa 2014 valtaajat ottivat haltuunsa Rooman kulttuurisihteerin toimiston – virka oli ollut tyhjillään yli kuukauden, joten kaupungin kulttuuriohjelmaa ei johdettu lainkaan. Valtaus nimettiin “Kesälomaksi”. Noin 50 uimarantavetimiin sonnustautunutta Teatro Vallen valtaajaa julkisti tulevan ohjelmansa ja palasi sitten kotiin teatteriin. Tällaisia politiikkaa ja teatraalista performanssia yhdistäviä spektaakkeleja ei ole Suomessa nähty juuri yhtään, mutta ehkä nyt olisi aika hakea oppia kekseliäiltä tovereilta, jotka ovat tottuneet tuomaan kantansa esille tehokkaasti vähistä resursseista huolimatta. Nämä tempaukset ja teatterin valtaajien pyörittämä päivittäinen ohjelma tavoitti paljon suuremman yleisön kuin useimmat toiminnassa olevat teatterit. 

Tämä viimeinen huomio on tärkeä, koska se alleviivaa erästä epämiellyttävää teatterin, kuvataiteen ja oopperan kaltaiseen korkeakulttuuriin liittyvää seikkaa: nämä taidemuodot houkuttavat enimmäkseen keskiluokkaista yleisöä. Itse asiassa voisi sanoa, että kontekstiin kuuluva kielenkäyttö ja jäykät normit, joita yleisö kulttuurin tiloissa noudattaa, entisestään vaikeuttavat vähävaraisten ja ei-syntyperäisten ihmisten osallistumista kulttuurielämään. Ehkä tästä syystä Perussuomalaisten kaltaisten puolueiden (Isossa-Britanniassa Konservatiivipuolue) on helppoa ehdottaa ja kannattaa taiteiden rahoituksen leikkaamista. Siksi kehotan Vasemmistoliittoa – jonka jäsen ja ehdokas itse olen – tekemään kaksi asiaa puolustaessaan taidebudjetteja. Ensinnäkin puolueen on ajateltava luovasti ja suunniteltava toimintaa, joissa teatterityöntekijät ja muut luovien alojen harjoittajat osallistuvat epätavanomaiseen kampanjointiin ja vastustukseen, aivan kuten Teatro Vallen toverimme tekivät Roomassa kolmen vuoden ajan. Toiseksi puolueen on toteutettava tällaisia toimia yhteistyössä uhattujen organisaatioiden – kuten Oulun teatterin – kanssa kulttuurin tarjoamiseksi kaikille. Meidän on siis kampanjoitava taiteiden rahoituksen säilymisen puolesta, mutta myös sen puolesta, että taideinstituutiot saatettaisiin kaikkien ulottuville tulotasosta, etnisestä taustasta tai ajankohdasta riippumatta. Minä taidealan freelancerina voin vain harvoin maksaa esimerkiksi taidemuseon täyden pääsymaksun, ja minä olen jo valmiiksi halukas osallistumaan kulttuuritoimintaan. 

Mitä tulee museoiden yleisömääriin, kannattaa muistaa, että kun Tony Blairin työväenpuolueen hallitus avasi Isossa-Britanniassa yleisölle vapaan pääsyn valtion laitoksiin, museoiden kasvanut kävijämäärä johtui lähinnä keskiluokkaisen yleisön uusintakäynneistä. Aiemmat kävijät siis vain kävivät museoissa useammin kuin silloin, kun sisäänpääsystä piti maksaa.  Tämä korostaa kulttuurielämän rahallisen tukemisen puolustajien suurta haastetta: suuri osa ihmisistä kokee jäävänsä kulttuurin ulkopuolelle, vaikka osallistuminen ei olisi liian kallista. Tämä ongelma voidaan ratkaista viemällä kulttuuria kansalle, viemällä sitä kaduille kekseliäinä ja uskaliaina tapahtumina niiden innostamiseksi, jotka eivät ehkä tulisi maksaneeksi teatterin tai taidemuseon pääsymaksua eivätkä ehkä tulisi paikalle, vaikka tapahtumat olisivat maksuttomia. Monille innoitus kulttuurin tukemiseen syntyy vain, jos kulttuurin tuottajat näkevät vaivaa tavoittaakseen heidät. Vasemmistoliitolla, jonka jäsenistön taiteilijaprosentti on varmasti Suomen puolueiden joukossa suurin, on hyvät valmiudet käynnistää “kulttuurillisia tukiohjelmia” niiden eri muodoissa.   

Olen muuten luonut meemitilin vaalikampanjaani varten. Seuraa minua Instagramissa: @mikewatson2021 

Lahjoitukset: https://www.mikewatson.fi/

 

ENGLISH:

The value of culture to society is an ongoing discussion that tends to divide the left and right wings very clearly. The left argue perennially that art helps to promote awareness of one’s own culture as well as that of others, while increasing individual self awareness and wellbeing. As such culture programming should always be assured and budgeted for, due the qualitative value it brings to communities both in times of prosperity and of relative lack. The right wing, on the other hand, tends to argue that culture has a secondary value in comparison to science, technology commerce, which as wealth generating fields are the real engines of progress. As such, say conservatives, culture should be the first area to receive funding cuts during economic downturns as it is superfluous to the running of a profitable economy. The current economic downturn is no exception and here in Oulu, where I am currently living, proposed cuts to the annual operating Budget of the city’s theatre have caused alarm among supporters of culture, while being supported by the Finns Party. Such a move might appear wholly practical given the difficulty in attracting theatre audiences during an ongoing epidemic,yet initiatives in italy over the last decade have served as a reminder that theater is a cultural form with a strong tradition of bringing communities together to create dialogue, promote diversity, and create a sense of purpose that transcends the profit motive.

The proposed cuts of nearly half a million euros would precipitate further cuts to state funding leaving Oulun Teatteri with difficulties running a full program. This move was opposed by a petition proposed by the Left Alliance, which closed on December 6th. Following this, the proposed cuts to funding are liable to still be countered via official political channels. Whatever the outcome it seems clear that the forces of neoliberal capitalism are determined to cut local and national level cultural funding in the long term. 

Those wishing to oppose funding cuts to the arts could benefit from looking to the imaginative approach of creative leftists in countries with low cultural funding provisions. One such country is Italy, which despite being host to the Venice Biennale, Venice Film Festival and recently hosting the international EXPO and Europe’s touring biennial, ‘Manifesta’ in 2018 — has no national arts funding body. The lack of cultural resources in the world’s 6th wealthiest nation by GDP has contributed to a vibrant scene of occupied social centers in its major cities that act as hubs for left wing politics to meet with creativity. In the summer of 2011 Rome’s theater scene found itself at the center of the Italian capital’s political and social scene as theater workers occupied its oldest functioning theatre Teatro Valle (opened in 1726), fearful that it would otherwise be sold off by the cities’ right wing mayor Alemanno to private investors. Occupants then ran a full international theater program coupled with community outreach initiatives, free of charge to the public, prior to their eviction in August 2014. In the three years that it operated,Teatro Valle became a hub for creatine and intellectual activity, that sought to offer culture as a ‘common good’, to be enjoyed by all. 

The occupation brought some inspirational moments to the city’s leftists, such as when, in July 2014, the occupants took over the offices of Rome’s assessor of culture – a post that had been vacant for over a month, leaving the city’s cultural programme leaderless. Calling the occupation a ‘happening’ entitled ‘Summer Holidays’, around fifty occupants of Teatro Valle unveiled their future programme dressed in beach gear, before heading home to the theatre. Such spectacles, mixing politics with theatrical performance, are practically unheard of in Finland, yet perhaps it is time to learn from the resourcefulness of  colleagues who are habituated to maximising their scant resources in order to make a point. Both these actions and the daily program run by the theater’s occupants managed to reach an audience much larger than that catered for by most operating theaters. 

This last point is important because it points to an uncomfortable fact about high cultural activities such as theater, fine art and Opera.Namely, these cultural forms appeal largely to middle class people. In fact,it might be said that the coded language and rigid normals that audiences adhere to in cultural spaces actually deter poor and non indigenous people from attending cultural activities. It is perhaps this point that makes it easy for parties like the Finns Party (in the UK the Conservatives) to propose and support cuts to arts funding.for this reasoning I would urge Vasemmisto — of which I am a member and candidate — to do two things when defending budgets for the arts. The first is to think outside the box and plan activities that involve theater workers and other creative practitioners in unconventional forms of campaigning and protest, just as our colleagues in Teatro Valle did for three years in Rome. Secondly, the party needs to use these activities in alliance with threatened organisations such as Oulun Teatteri to offer a culture for everyone. By that I mean we need to not only campaign for funding to be maintained for the arts, but to campaign for arts institutions to be made accessible to people of all income levels and ethnicities, all of the time. Consider that I myself, as a freelance arts professional, can rarely afford to pay full price to enter an art museum and I am already fully incentivized to take part in cultural activities. 

With regard to the issue of museum attendance it is worth bearing in mind that the increase in new museum attendees that followed a policy of free entry to state institutions in the UK under Blair’s New Labour government was largely caused by repeat visits made by existing middle-class attendees, simply visiting more often than they had when they were charged an entrance fee. This highlights the major challenge we face in arguing for financial support for cultural activities: namely, many people feel excluded from cultural spaces even when they are affordable to enter. To address this problem we need to take culture to the people, to the streets with imaginative and bold interventions which inspire those who perhaps would not think to pay the entrance fee to the theater or art museum, and may not even enter those spaces if they were free. For many people, the inspiration to support culture may only come if cultural practitioners make the effort to visit them. Vasemmisto, a party that surely has a higher percentage of artists among its members than any other in Finland, is well placed to start engaging in forms of ‘cultural community outreach’.   

In other news I have started my meme account for my election campaign. Please follow me on insta: @mikewatson2021 

Donate: https://www.mikewatson.fi/