Historiallisesti taivasta on koetettu hahmottaa ja jäsentää monella  eri tavalla alkaen aina taivaan koverasta kannesta piistäkin rakentuneena. Eipä taivas ole välttynyt kuvitelmalta jumalain asuinpaikasta monikerroksisena kompleksina, missä ylintä kymmenettä kerrosta majoittaa Jumala, tuo kaikkivaltias kolmiyhteisyys Isänä, Poikana ja Pyhänä henkenä.

Mutta onko taivas varsinaista todellisuutta vai ihmisen illuusio, havaintoharha?

Eihän se tietenkään harhalta näytä, ei päivällä eikä yöllä. Pilvettömän päivän sininen taivaankansi vaikuttaa ihan konkreettiselta, koveralta kuorelta, jossa pilvet tuntuvat seilailevan sinen eri korkeuksissa kadoten näköpiiristä horisontin taa.

Mutta silti tuossa näyssä on jotain pohdintaa aiheuttavaa. Tokihan olemme oppineet satelliittikuvista näkemään ilmakehän Maata ympäröivänä, Auringon valaisemana pallokuoren omaisena kaasukehänä.

Mutta näemmekö tuon tasan tarkkaan samana täältä maanpinnalta katsottuna?

Väitän, että emme näe, vaan näkemämme on vain pieni osa ja omasta paikastamme kaareutuvalta vaikuttava havainto, joka on sidoksissa silmämme ja tajuntamme kykyyn hahmottaa etäisyyksiä puutteellisesti: tuo ”taivaankansi” on juurikin havaintoilluusio, ei todellinen ilmakehä kerroksineen.  Vaikka toki muoto lähestyy palloa, mutta on yleensäkin muodoltaan ikään kuin litistynyt: horisontiin näyttää olevan pidempi matka kuin pystysuoraan zeniittiin yleensä suhteessa 2:1 – 3:1. Geometrisena tarkasteluna havainto on tosin varsin lähellä ilmakehän kuvattuakin todellista muotoa, jos ollaan laajalla tasaisella maankamaralla.

Tämä ”havaintoinvarianssi” vaikuttaa myös öisen tähtitaivaaksi sanotun galaksiavaruutemme aistittuun muotoon: tähdet ja planeetat tuntuvat olevan ripoteltuna liki samalle etäisyydelle johonkin koveraan kuoreen tai kanteen. Tämä öinen todellinen havaintoilluusio on niin vahva, että puhutaan ihan vakavissaan tähtitaivaasta Maan koverana pallokantena tähtikuvioineen. Tähtikartatkin tehdään tähän illuusioon mukautettuina.

Päivätähtemme Aurinko näyttää sinitaivaalla kooltaan suurin piirtein kahdenkymmenen metrin päässä olevalta jalkapallolta. Mutta kuitenkin tiedämme nykyisin, että Aurinko on näkyvän valon avulla katsottuna halkaisijaltaan noin 1,4 miljoonaa kilometriä ja noin 150 miljoonan kilometrin päässä meistä, kun taasen kahdenkymmen metrin etäisyydellä oleva jalkapallo vain noin 20 senttimetriä.  Mutta silti me ikään kuin näemme, että saman kokoisiahan nuo ovat. Mutta miksi näemme näin? Lukijani voi pohtia asiaa myös itsekseen.

Silmäämme tuleva sähkömagneettisen spektrin se osa, joka saa aikaan näköhavainnon, joutuu kulkemaan pupillin kuperan linssin lävitse, joka antaa valo- tai valaistusta kohteesta verkkokalvollemme  ns. todellisen kuvan. Olemme sidottuja tähän aineelliseen ja rakenteelliseen tosiasiaan, minkä avulla havainnoimme maailmaamme. Olemme siis jo elimellisesti linssin luoman tietyn havaintoilluusion armoilla – niin päivin kuin öinkin. Meitä siis ”lyödään linssiin”…

Jos nyt koetamme todentaa Maan taivaan kannen todellisen olemassaolon, on meidän hypättävä satelliitin kyytiin. Riittävällä vauhdilla (esim. 11 km/s) pääsemme irti Maan vetovoiman piiristä ja voimme ryhtyä matkaamaan ”taivaan ääriin”.

Mutta kuinkas sitten havaintojen käykään?

Meidän ei tarvitse nousta juuri muutamaa tuhatta kilometriä korkeammalle, kun tämä sana ”korkealle” alkaa menettää totuttua merkitystään: korkeus muuttuu etäisyydeksi. Alamme kaikota Maasta ja tuo aiemmin nähty Maan kovera taivas ei enää olekaan entisensä: se tuntuu riistäytyvän jollain tavalla mukaamme.

Jo muutaman miljoonan kilometrin päässä Maa alkaa vaikuttaa kappaleelta, joka ikään kuin kiinnittyy avaruusaluksemme omalle taivaalle. Jotenkin siis tuo taivas on nyt kuin kupla, jonka sisässä olemme, olemme sitten Maassa tai muualla kosmoksen piirissä.

Kun sitten etäisyytemme alkaa olla valovuosien mittainen, on Maa kadonnut näköpiiristämme ja Aurinko planeettoineen on tähti miljardien muiden joukossa. Saattaa olla, että itse Linnunrata, tämä tuhansienmiljardien aurinkojen Galaksimme hahmotuu jo eri tavalla, kuin sen näemme maankamaralta. Eikä tämä matka anna meille varmuutta, että Maalla on oma taivaansa: pikemminkin on sanottava, että Maalla on oma ilmakehänsä ja meillä tarkkailijoilla on ”taivaamme” eli tuo havaintoilluusion kupla.

Näin ollen jo näillä ehdoilla, premisseillä, päätelmämme taivaasta todellisena aineellisena ilmiönä on havaintoilluusio. Niinpä taivaan kaikki jumalat ja vastaavat oliot ovat illuusioita illuusiomme maailmassa. Kuitenkaan tämä havaintoilluusio ei estä ihmistä rakentamasta pyhättöjään ja uskonnollisia instuutioitaan pappeineen ja imaameineen julistamaan taivaan totuuksia.

Tieteen kertomus noista asioista voinee olla vain se, että taivaallinen illuusiomme sisältää kulttuurihistoriamme mielikuvitusoliotten lisäksi omia ehkä omituisempiakin mielikuvitusolioita.