VIIKONLOPPUNA 10-12. syyskuuta pohjoiskarjalainen pikkukaupunki Nurmes keplotteli itsensä kerralla elokuvafestivaalien maailmankartalle. Rento festari, ihkaensimmäiset NURMEKSEN ELOKUVAJUHLAT keräsi 7000 kävijää. Tavoite oli puolet enemmän, mutta tapahtuma näkyi mediamaailmassakin kiitettävästi. Niin – medianäkyvyys? – sillähän kaikkea tietysti arvotetaan, eikö vain? Kukapa sisällöstä välittäisi…

Nurmeksen juhlien taiteelliseksi johtajaksi on saatu näyttelijä Kai Lehtinen, viimeksi tuttu Havukka-ahon ajattelijana eli Konsta Pylkkäsenä. Kai, ja Pekka ”itsekehu” Räty olivat edukseen lauantain paneelikeskustelussa, jossa pohdittiin itärajaa elokuvan kannalta ja asemoitiin myös Pohjois-Karjalaa elokuvaseutuna. Muut panelistit olivatkin enemmän tai vähemmän liikuttuneessa tilassa. No, ei se nyt paljon haitannut menoa, kukaan ei nukahtanut kesken tarinaansa – ja Heikki Turunen julistautui tällä kertaa vaatimattomasti vain Pohjois-Karjalan ”sieluksi”…tai ainakin sen simpauttaja-peiliksi. Onneksi muutkin saivat olla äänessä, jopa venäläiset Pietarin elokuva-ja televisioinstituutin nuoret opiskelijat ja heidän ohjaajansa.

Käväisin paikanpäällä. Minua kiinnostivat erityisesti uudet venäläiset elokuvat.

Venäjä – elokuvan suurvalta

Venäjä on elokuvan suurvalta. Tämä näkyi Nurmeksessa, aseman varastorakennukseen värkätyssä filmikahvilassa. Katsoin lauantaina 4 venäläistä lyhytelokuvaa, joista ensimmäinen Artjom Antonovin ohjaus ”Pääkaupungin pikajuna” (Stolitshnyi skoryi pojezd, 2003) oli esillä jo aikoinaan Tampereen festivaaleilla. Se on huomioitu myös Hollywoodissa, jopa. Hempeä ja moniulotteinen kuvaus nuorten tyttöjen seksuaalisesta heräämisestä ja sen nolaamisesta…

Arina Ohlopkovan ”Äitienpäivä” (Den materi, 2009) oli myös ammattilaistyötä, vaikka kyseessä onkin Pietarin elokuva- ja televisioinstituutin kolmaskurssilainen. Äitienpäivän teemana on Kostromassa sijaitseva nuorten vankileiri, jonka asukit ovat pääsääntöisesti 15-17 -vuotiaita – aika moni taposta tai muusta väkivallanteosta tuomittu. Äitienpäivänä poikien äidit saavat luvan tavata vankeja – ja nämä esittävät heille myös ohjelmaa. Liikuttava kuvaus, upea elokuvakieli. Haastattelin lyhyesti ohjaajaa näytöksen jälkeen. Ohlopkova on itsekin kasvanut leirin lähistöllä ja isä työskennellyt vankien parissa. Elokuvasta näkee, että ohjaaja on lähellä kuvattaviaan: se paljonpuhuttu LUOTTAMUS löytyy! Kun kysyin tekijän mieliohjaajista, yllätyin: PierPaolo Pasolini, Federico Fellini…ja tietenkin venäläisistä Sokurov ja Tarkovski.

Koivusalon Pohjantähti

Timo Koivusalo petraa joka elokuvallaan! Ei voi mitään. ”Täällä Pohjantähden alla” -elokuvan kakkososa on komeaa katsottavaa . Akselin ja Elinan perheen vaiheet Lapualais-Suomessa on saanut Koivusalossa arvoisensa elokuvallisen tulkin. Näyttelijäohjaus pistää silmään ladullaan, erityisesti. Ohjaaja osaa antaa näyttelijöille tilaa, rauhoittaa draamaa miltei slaavilaisen elokuvakielen hitaaseen tapaan. Ilkka Koivula on aivan uskomaton Akselina ja koko ”elokuva mainio aikakone” tässäkin tapauksessa. Punakapinan häpeä Koskelan perheessä, Lapuan liikkeen julmuudet ja Mäntsälän naurettavaksi jäänyt ”kansannousu” on miltei vakavampaakin kuvallista luokka-analyysia Koivusalon käsissä. Aika yllättävää, itse asiassa.

Tottakai, voidaan olla montaa mieltä siitä, onko filmatisointi sittenkin liian ”kiltti” ja sota-ajan kuvissa jotakin konsensusta rakentavaa ylitulkintaa talvisota-yhtenäisyys-myytin entisöimiseksi. Voi ollakin. Mutta näen Koivusalon rauhanrakentajana tämän pv sotahullussa maailmassa. Siksi Pohjantähti II on vastavirran elokuvaa – kuten muuten Arto Halosen ”Prinsessakin”. Näitä elokuvia hullu maailmamme tarvitsee.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Lueskelen Antti Eskolan kirjaa MIKÄ HENKI MEITÄ KANTAA (2009), jossa emeritus ja suomalaisen sosiologian merkkimies muistelee menneitä töitään, työtapojaan, kirjojaan ja niitä ”henkiä”, joiden vallassa on hommiaan hoitanut. Kirjassa on myös pitkä osio nimeltä ”Vasen laita lavea”, Eskolan muinaisen kirjan otsikko.

Antti Eskola oli ajan hermolla, nykykielellä ”online”, erityisesti 60-luvun kulttuuriradikaalina ja 70-luvun tamperelaisena sosiologi-oppi-isänä monelle vasemmistolaiselle älykölle. Nyt tuo ärhäkkä vastarannan kiiski väittää elelevänsä ilman sähköpostia ja verkkoyhteyttä; kännykkä on, mutta sitä hän pitää kiinni ja soittaa joskus itse, pääosin vain ollessaan matkoilla. Kotona hänelle riittää lankapuhelin, joka yhä soi silloin tällöin. Silti maineikas sosiologi näyttää viimeisimmästä kirjastaan päätellen olevan hyvinkin ajan hermolla. Miten se on mahdollista, kysyn vain?

Online, NO LIFE?

Olen itse ollut tietokone-, sähköposti-, netti- ja kännykkäriippuvainen kohta 15 vuotta. Tosin minulla on vasta toinen oma tietokone ja ensimmäinen itse ostamani kännykkä: ihan ensimmäisen painavan mötikän taisi lahjoittaa vanhin poikani…(?), joka totesi että minun pitäisi alkaa elää nykyaikaa…

Addikti virtuaalimaailmaan, eritoten sähköpostiin, on ollut välillä pahakin, mutta usein helpottanut ottaessani kiltisti kirjan käteeni. Osaan jopa sulkea television. Vietän mieluusti nykyisin myös sähköpostittomia ja netittömiä päiviä. Kun kuitenkin kirjoitan jotakin lähes päivittäin, tietokone tulee aukaistua usein.

Online-elämä ei ole terveellistä ellei ole muistanut hankkia muuta elämää. Siitä vieroittumiseenhan on jo monenlaisia terapioita, liekö lääkkeitäkin. Amerikkalaiset kielitieteilijät Deboraha Tannen ja Naomi Baron varoittelevat tämän päivän nuoria online-elämästä, erityisesti kännykkäriippuvuudesta. Aika moni amerikkalainen kuten suomalainenkin istuskelee pitkiä tovia kännykkäänsä näpräillen, hyppii sähköposteihinsa tai nettiin vähän väliä seuraten samalla radiota tai televisiota ja ”muka”seurustellen läheistensä kanssa. Tällainen puolittainen läsnäolo ja monien hommien hoitaminen yhtä aikaa laskee amerikkalaistutkijoiden mukaan yleistä suoritustasoa, vaikuttaa keskittymiseen ja lisää lyhytjännitteisyyttä kaikessa toiminnassa. ”On parasta tehdä yksi asia kerrallaan…, ani harva on monisuorittamisen mestari”, toteaa Naomi Baron (HS 9.9.2010). Niin, tämänhän pitäisi olla ”hevosellekin selvää” – kuten asian ilmaisevat venäläiset. Mutta ei vain ole: olen huomannut venäläistenkin hankkivan kännyaddiktia pikavauhtia!

NOKIA voisi kehittää jo PUHELIMEN

Olen sitä mieltä, että yhä kehityskelpoinen Nokia voisi kehittää jatkossa puhelinta – ja sen tekstiviestitoimintoja. Monilla kännykkää muistuttavilla laitteillahan on jo hankalampi soitella kenellekään. Vastaamaankin pystyy kohta vain tietokonenero. Vaikka kännykkä kehiteltiin alunperin kaiketi matkapuhelimeksi, se on jo vuosia ollut ihan muuta. En edes keksi nimeä…, no monitoimilaite, jolla ei ihan vielä pääse liikkumaan. Miettikääpä? Kännykkää muistuttava lätyskä on pienoistietokone, kamera, videolaite, levysoitin ja televisio…niin, ja vaikka mitä muuta…,tietysti pelikonekin. Pelithän ne myyvät. Ja yhä nuoremmat, melkein imeväiset näpyttelevät näytölle tihrustellakseen mitä kummallisimpia kuvia ja ”tietoa” siitä missä Michael Jackson nykyisin liikkuu ja kenen kanssa. Kai senkin näytöltä näkee? Taivaaseen…

Minusta on mukavaa kun olohuoneessani on sopivasti riittävän hallittavaa ja ISOKOKOISTAKIN tekniikkaa työntekoon, elokuvien katseluun ja Bachin, Vysotskin tai reggaen kuunteluun. En halua harrastaa näitä työ- tai taidemuotoja kännykän pikkuriikkiseltä ruudulta. Ja jos haluan puhua, haluaisin ihan TOIMIVAN PUHELIMEN.

Kuulkaapa arvoisat Nokian insinöörit!
Voisitteko ystävällisesti KEHITTÄÄ MATKAPUHELINTA vähän enemmän puhelimen kaltaiseksi laitteeksi, jossa on puhelimen ja tekstiviestityksen ominaisuudet ja kätevät käyttömahdollisuudet. Meitä on muitakin dinosauruksia kuin minä, jotka käyttävät kännykkää puhelimen lailla ja tarvitsevat sitä joskus kahdenkeskisiin viesteihinkin. Emme me halua olla koko (virtuaali)maailman kanssa tekemisissä. Vähempikin riittää!

Sitä paitsi, ei kännykkä voi olla se henki mikä meitä kantaa tulevaisuuteen. Emme me ole henkisesti vielä kypsiä edes autoiluun, television töllöttämiseen, saati tihrustelemaan vilkkuvaa pikkuriikkistä mitätöntä vempainta, joka sisältää vain täydellisen turhuuden valtakunnan.

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Hommasin ensimmäisen autoni (Opel Kadett) kun muutimme Suomen reunalta eli Helsingistä tänne keskemmälle, Joensuuhun 1993. Opelit ovat vaihtuneet – pisin autokeikkani (Opel Omegalla) on ollut perheemme Eurooppa-turnee vajaat 10 vuotta sitten, yhteensä noin 8000 km. Pariisissakin pärjättiin… Nyt on meneillään viides autoni Renault Biarritz, vuosimallia 1997, ostohinta 550 euroa. Siinä ei toimi kuulemma mikään muu kuin tuuletin, kertoi siskoni mies Alain. Hän oli väärässä, autolla on ajettu jo 5000 km, jopa JNS-Sodankylä-Saariselkä-JNS -väli. Etuakseli naksuttaa kurveissa (Rellun perusongelma, pitkän päälle), mutta radio on loistava kuten dvd:kin. Km-korvauksina auto on hintansa haukannut, bensaa ja öljyä kuluu minimi.

Yksityisautoa tarvitsin ensi kerran 1993 Mannerheimin Lastensuojeluliiton nuorisosihteerinä, ajellessani ympäri Pers-Arjalan pikkukyliä – koulukeikoilla, palvelevaa puhelinta pyörittäessäni, rouvashenkilöiden ompeluseuroihin osallistuessani jne jne. Sittemmin ajelin aika paljon Venäjän Karjalan puolelle, Pietariin ja Petroskoihin, työmatkoja. Bensaralliin en silti ole ruvennut.

Huomasin että autolla pääsi sinnekin, minne rajaseudulla bussiliikenne ei kulje. Ja se kulkee yhä huonommin. Sen sijaan Helsingissä, siellä syrjässä, pääsee mihin vain julkisella kulkuneuvolla. Kun nuorimmat lapseni olivat pieniä, matkasimme junalla myös väliä Hki-Kannus. Junaan pakattiin kaksosten rattaat, kaksi pyörää ja muuta tilpehööriä. Taksia tarvittiin myös, mutta auton osto ei käynyt mielessä.

Kenelläkään lapsellani ei ole ajokorttia. Nuorin poikani suorittaa sitä tosin parhaillaan ammattikoulun logistiikkalinjalla. Se on jopa edellytys ammattiin. Pieni pelko on sydämessä… Ajelin joku aika sitten Lieksan suunnalla, Ahvenisen risteyksen ohi – sen missä 6 nuorta kuoli elokuussa. Aivan turhaan ja vahingossa ja vain siksi että kulkuneuvona oli yksityisauto ja matkakumppanina väsymys & ylikuormaa. Rekkakin ajoi liian lujaa…

Autoilusta, bensasta ja veropolitiikasta

Vastustan yksityisautoilua suosivaa liikennekulttuuria. Öljy loppuu ja auto saastuttaa & tuhoaa luontoa pikavauhdilla. Silti asialla on toinenkin puolensa. Kehä kolmosen ulkopulella elävä suomalainen, erityisesti Lapissa, Kainuussa ja itärajalla asuva, on työnsä psta usein autoriippuvainen. Myös silloin kun haluaa liikkua jonnekin päivästä pois…, vaikka marjamaille tai Pohjanmaalle sukulaisiin. Ei täällä ole mitään julkista liikennettä ja pyörän kantomatka on rajattu – Joensuu sentään hieno pyöräilykaupunki!

Ymmärän oikein hyvin ystäväpiirini työttömät, jotka hakevat bensansa Venäjän puolelta. Tarttuu sieltä hihaan ja nivusiin joskus muutakin, mutta mikä minä olen tuomitsemaan.

Bensan hintaa voisi porrastaa viisaalla veropolitiikalla. Menovettä on rajoitetusti ja ennen kuin se loppuu, se voisi olla reilusti kalliimpaa Helsingissä / Uudellamaalla kuin Lapissa tai itärajalla. Samalla tavalla autoveroa – ja erityisesti perheen kakkosauton veroa – voisi nostaa kunnolla pääkaupunkiseudulla. Ymmärrän kyllä, että kontrolli olisi hankalaa ja mustan pörssin kauppa mahdollista! Mutta silti. Yksityisautoista puolet on luultavasti turhia ja pelkkiä elintasosymboleita. Ei kulkuvälineitä. Olen nähnyt – valitettavasti täällä Joensuussa – miehen, joka hakee postinsa 50 metrin päästä Volvollaan. Eikä hän ole liikuntarajoitteinen.

PS. Tämän blogin aiheen antoi sunnuntai-keskusteluni Leila Friisin kanssa, kiitos siitä!

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Sodankylän elokuvajuhlien aamukeskusteluissa Peter von BAGHIN viimeinen kysymys kulloinkin haastateltavana olevalle ohjaajalle kuuluu: Minkä elokuvan ottaisit mukaan autiolle saarelle?

Oma vastaukseni on suht helppo (vaikka kukaan ei minulta kysy, nyyh!(), tietyin varauksin: Andrei Tarkovskin PEILIN kanssa pärjäisi pitkään. Ja jos saisi sen rinnalle vielä saman ohjaajan STALKERIN, mitäpä sitä elokuvakulttuurista muuta kaipaisi. Elokuvakieli ei ole noiden mestariteosten jälkeen paljonkaan kehittynyt. Aleksandr Sokurov olisi Tarkovskista seuraava – ihan mikä Sokurov tahansa!

Entä minkä kirjan ottaisin autiolle saarelle? Tämäkin on helppo. Fjodor Dostojevskin IDIOOTIN tai KARAMAZOVIN VELJESTEN, jopa RIKOKSEN JA RANGAISTUKSEN kanssa voisi viihtyä loputtomiin – venäjän kieltä unohtamatta. Jos joku haluaisi rangaista Öisinajattelijaa, hän pakkaisi aution saren laukkuun Lev Tolstoin SODAN JA RAUHAN. Säästäkää sieluani siltä! Jos taas pitäisi valita joku suomalainen (pois se minusta) – ainakaan Hannu Salaman SIINÄ NÄKIJÄ MISSÄ TEKIJÄ-romaanin kanssa ei pitkästyisi. Tasoja ja näkökulmia löytyy…

Uptown Top Ranking

Entä minkä levyn ottaisin autiolle saarelle? (Tämä kysymys – tai koko tämä blogi! – aktualisoitui, koska hollantilaisvahvistus Joensuun vallankumoukselle eli ystäväni Edo Penning korjasi eilen levysoittimeni, vinyylisoittimen – tietysti..).

Blogini lukijoista tuskin kukaan tietää, että intohimomusiikkini on REGGAE. Ja nimenomaan Kingston Reggae, aito jamaikalainen. Opin kuuntelemaan ja nauttimaan siitä 1970-luvun Pietarissa. Sinne sen toivat latinalaisamerikkalaiset & afrikkalaiset opiskelijat jo paljon ennen kuin kukaan Suomessa oli kuullut edes Bob Marleysta.

Voisin pärjätä autiolla saarella Keith Hudsonin RASTA COMMUNICATION-älppärin parissa monta vuotta. Levytysvuosi on reggaen maineaikaa eli 1978. Englantilaisesta julistavasta reggaesta saattaisin kelpuuttaa Linton Kwesi Johnsonin, tuon historitietoisen rastan kovaa kamaa nimeltä MAKING HISTORY. Siinä on brittiyhteiskuntaa hieman toisesta näkökulmasta: Vat abaut dii vooking Claas, IN JAMAICAN INGLISH! Jos puhutaan Bob Marleysta, voisin ottaa UPRISING-vinyylin. Voi hyvänen aika miten komealta kuulostaa taas pitkän tauon jälkeen ZION TRAIN tai FOREVER LOVING JAH tai COULD YOU BE LOVED. Yhtyeistä menettelevät myös Burning Spear, Aswad ja Black Uhuru, artisteista Johnny Clarke, Jimmy Cliff ja Peter Tosh.

Mutta miksi VALEHTELEN JA KIERTELEN?

Jos nyt ihan oikeasti pitäisi valita yksi levy autiolle saarelle, kyllä se olisi UPTOWN TOP RANKING. Se on NAISREGGAEN ehdoton huippu ja harvinaisuus. Levytys: Virgin ja vuosi 1978, tottakai. Levyn vokalistit ja kannessa poseeraavat ALTHEA FORREST & DONNA REID ovat ainutlaatuisia artisteja miehisen sovinistisessa reggae-maailmassa. He eivät suostu uhreiksi, eivät todella. UPTOWN TOP RANKING -levyllä soittavat tietenkin taustalla reggae-legendat – bassossa Robbie Shakespeare ja rummuissa Sly Dunbar. Jos vähänkin harrastat kyseistä musiikkia, heihin ei voi olla törmäämättä. Alan parhaat ammattilaiset. Naisreggae-levyllä ei ole yhtään vikapistoa (jos oikein haluaa nussia pilkkua, Dunbarin rummut tulevat joskus liikaa esiin…), vaan koko vinyyli on harvinaisen tasapainoinen, ehyt ja munaskuissa tuntuva REGGAE. Siinä on naisen musikaalinen, laulullinen pehmyt ote ja syvällinen sielunelämä mukana, ohessa. Love!

UPTOWN TOP RANKING on myös sisällöllisesti pelkkää NAISvallankumousta MIESreggaen kommentointia, osaltaan: NO MORE FIGHTING – MAKE A TRUCE – THE WEST – THEY WANNA JUST – ja nimikappale UPTOWN…

Reggae oli ja on Jamaikalla erittäin yhteiskunnallista. Kaiken rasta- ja jah-sanomansa takaa siitä paistaa läpi alkuperäiskansojen ja alistettujen etninen herääminen – ei vain Afrikka-nostalgia ja Babylon. Reggae on herättänyt latinalaisessa Amerikassa monesti samalla tavalla porukoita kuin CHE ja FIDEL. RastaMan for ever!

Joensuun virallinen Öisinajattelija

Oho, taisin jo kirjoittaa marjastamisesta ja sen ihanuudesta (?). Ei se mitään, aihe on yhä ajankohtainen. Puolukat kypsyvät juuri nyt Keski-Suomen korkeudella ja mehustuvat kostean syyssään vallitessa hurmaavan herkullisiksi. Ainakin itärajalla. Joensuussa nimittäin sataa tänään (3.9.) ihan maahan asti. Sienikausikin siis alkamassa, vähän myöhässä tosin…

Marjastamisen ennustajaeukot ja -ukot kuten tutkija Kauko Salo Joensuun seuduilta muistavat muistuttaa etupäässä huonoista marjasadoista. Täytynee myöntää, että mustikkaa sai hakemalla hakea, mutta löytyi lopulta talvivarastoonkin sentään litrakaupalla. Muuten, joku neropatti väitti, että huono mustikkavuosi olisi syynä siihen, että karhut hakevat murkinaa kaupunkien ja talojen liepeiltä, roskiksista. En suostu uskomaan. Karhun elintila on kaventunut hakkuiden yms. metsätöiden ja teiden ansiosta niin, että se on muuten tottunut ihmiseen. Se on kyllä tarpeeksi viisas löytääkseen mustikkansa huonoinakin vuosina. Ja korvessa on muutakin syötävää mesikämmenelle.

Nyt on puolukka-aika ja marjaa näyttää riittävän. Aika kummallista, että sitä on myös korkeammilla metsärinteillä, varsinkin siellä missä on jokia, järviä tai lampia lähistöllä. Jos olisin opettaja, veisin koululaiset armotta marjastamaan – sanokoon lastensuojelulaki mitä hyvänsä. Metsässä on mukava vaellella ja sieltä tullessa olo on raukea. Marjastaminen – kuten sienestäminen – on oivaa liikuntaa, melkein voimistelua, vartalotaivutuksia luontokävelyn ohella.

Kotiviiniä kotimaisista marjoista

Puolukka on myös loistava raaka-aine kotiviinin valmistuksessa. Sanotaan vaikka 3-4 kg puolukkaa ja 1-2 kg mustikkaa (väriksi ja mausteeksi) 20 litraan viiniä. Ja tietysti 1 kg rusinoita käymisen edistämiseksi. Periaatteessa ei tarvita muuta kuin 4 kg sokeria lisäksi ja viinihiivaa. Mutta jos olet laiskansitkeä kuten Öisinajattelija ja haluat hieman ”nopeuttaa” valmistusprosessia (ja erityisesti viinin selkiytymistä), kannattaa ostaa vaikka halvin käymisainepakkaus (= n. 5 euroa) eli ”Golden Wine – käymisaineet 25 litralle viiniä” (vaikka tapanani ei ole mainostaa…). Pakkaus sisältää paitsi hiivaa, myös käymisen pysäyttämisen ja viinin kirkastamisen kemikaaleja. Olen laskenut, että sokeri- ja valmispakkauskustannukset huomioiden viinipulloni hinnaksi tulee noin 30 senttiä. Jos siis hommaan raaka-aineet omalla työllä tai ystävien lahjoituksina.

Viinin valmistus pullotusvaiheseen eli juomakelpoiseksi kestää kuukauden. Pari-kolme kuukautta pullossa – ja viinin makukin alkaa muotoutua. Mitään korkkikorkkeja ei tarvita, kierrekorkki kelpaa hyvin. Tärkeintä on hygienia ja puhtaus, ja odottaminen…

Tällä hetkellä Öisinajattelijan pöntössä käy herukkaviini – 3 kg mustaherukkaa ja 2 kg punaista plus rusinakilo. Se on oma suosikkini. Maun vahvistamiseksi liemeen voi lisätä myös mustaherukkapensaan tuoreita lehtiä, jotka kannattaa poimia pakkaseen tosituoreina, alkukesästä. Vadelmasta en ole raaskinut viiniä tehdä, vaikka sitäkin aina löytyy, nytkin on 5 litraa pakkasessa. Metsämansikoista ja mesimarjoista saa nykyisin haaveilla. Ne ovat todellakin kadonneet ainakin itärajan maastosta ja ojanpientareilta. Juolukkaa toki on.

Joensuu on kuitenkin siitä mukava kaupunki, että täällä – ja kaupungin ulkopuolella erityisesti – on paljon autiotaloja ja villiintyneitä herukkapensaita, myös omenapuita. Pyöräilyharrastajana pidän aina syyskesällä mukana muovikassia, johon on helppo poimia punaiseksi lehahtanut herukkapensas tien varresta, autiolta tontilta. Köyhän rikkaus on myös ystävissä, jotka tietävät harrastuksestani. Niinpä omenoita ja esimerkiksi raparperia riittää viinin raaka-aineksi ympäri vuoden.

PS. HUOM! Kotiviinin tekeminen kuuluu laillisiin harrastuksiin!

Joensuun virallinen Öisinajattelija

KU Verkkolehdessä ja vähän muuallakin on pohdiskeltu Ylen Moskova-avustajan Antero Eerolan työsuhteen äkillistä päättymistä. Työsuhde oli määräaikainen, joten siinä mielessä Yle on ”markkinatalouslinjassa” kun se näin säästää kustannuksia kuten muutkin yritykset lama-Suomessa. Mutta mutta…

Esimerkiksi TV I:n pääuutisissa eilen (2.9.) kerrottiin työsuhteen lakkauttamisen syyksi
”Eerolan toiminnasta aiheutunut turvariski…” (?), ” Ylen tärkeää omaisuutta (= 2 tietokonetta) on joutunut asiattomiin käsiin…”

Tuo kuulostakin jo oudommalta. Moskovassa – kuten suurkaupungeissa yleensä – varastellaan paljon ja kohteina ovat usein ulkomaalaiset ja tietokoneiden kaltaiset laitteet. Voisiko tuo olla ns. oikea syy? Kuulostaa vähän samalta kuin naistoimittajan erottamionen ”lesbosuhteen salaamisen” perusteella, eikö vain?

Määräaikaisia työsuhteita lakkaa Suomessa koko ajan. Öisinajattelijakin on joutunut usesamman kerran toimenpiteen kohteeksi. Mutta: SANANVAPAUS on eri asia. Muistan hyvin kuinka blogi-”työsuhteeni” päättyi kuin kanan lento Uuden Suomen verkkolehdessä joku vuosi sitten. Juttuni sensuroitiin, vaikka alunperin oli annettu ymmärtää, että saan kirjoittaa Venäjästä aivan vapaasti. En saanutkaan, Niklas Herlin tms hermostui Mannerheim-näkemyksistäni, oletan. Tein johtopäätökset ja lopetin blogini, koska VAPAA KIRJOITTAMINEN oli tullut mahdottomaksi.

Antero Eerolaa on kaiketi syytetty myös informaation ”vääristelystä” (Konstantin Kosatshevin ja Jyrki Kataisen sananvaihdon suhteen) ja ammattitaitoakin on arvosteltu. Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen ainakin epäilee silti, ettei ”…tapauksesta ole kerrottu vielä kaikkea”. Nieminen toivoo selvitystä siitä, mitä oikeasti on tapahtunut. Onko Yleä painostettu – esimerkiksi kokoomus-puolueen taholta kuten on epäilty – ja onko avustaja syyllistynyt rikkomuksiin, mistä häntä syytetään? Journalistiliitto tarjoaa avustajalle apua, jos tämä ryhtyy toimiin Yle-työnantajaansa vastaan. Olihan Eerolalle jo lupailtu jatkoakin Moskova-pestiin aikaisemmin kesällä.

Journalistiliitto on oikealla asialla. Antero Eerola epäilee itsekin kokoomuksen painostusta (esimerkiksi HS 2.9. – Kotimaa-palstalla), minkä Ylen hallintoneuvoston puhjoht Kimmo Sasi tosin heti kiistää. Toisaalta niinikään Ylen hallintoneuvostossa mukana oleva sosdem Pia Viitanen vaatii asiasta tutkimusta: ”Epäilyt…ovat journalistisen riippumattomuuden kannalta vakavia”.

Olen seurannut Antero Eerolan toimittajatyötä useamman vuoden niin Kansan Uutisissa kuin nyt Ylen leivissä Moskovassa. Mielestäni hän on erittäin ammattitaitoinen ja paneutunut perusteellisesti Venäjä-uutisointiin. Mikään skandaali-toimittaja hän ei ole ollenkaan, vaan liikkuu nimenomaan keskeisten ja vakavien aiheiden parissa. Olen jopa hiljaa mielessäni mietiskellyt, että nuoressa miehessä voisi olla ainesta vaikka Reijo Nikkilän saappaisiin, jos malttaa ja jaksaa ahertaa itänaapurissa tarpeeksi kauan – oppii arkea, ihmis- sekä yhteiskuntasuhteita ja kieltä kunnolla…

Joensuun virallinen Öisinajattelija