Kävin Kontiorannan varuskunnassa – siinä, joka ajetaan alas vuoden 2013 loppuun mennessä.
Pohjois-Karjalan prikaati järjesti lauantaina 25.2. omaisille perinteisen ”kotiväkipäivän”, jonka päätteeksi uudet alokkaat vannoivat sotilasvalansa tai antoivat juhlallisen vakuutuksensa. Yli 600-päisessä joukossa oli ehkä kymmenkunta naista. Vakuutuksen antajia oli kolmisekymmentä, siinä porukassa nuorin poikanikin. Yleensä vakuutuksen antajat ovat kirkkoon kuulumattomia nuoria.

Hernerokkaa ja vanikkaa

Kasarmielämä ei ole kummoisesti muuttunut sitten 1970-luvun. Ankeissa ja kaikista turhista mööpeleistä riisutuissa tuvissa on edelleen kalseat kerrossängyt ja lukittavat kaapit tusinalle kasarmielämää opettelevalle. Jopa vuodevaatteet ja päiväpeitteet näyttivät samasta kuosista tehdyiltä kuin ennen muinoin. Ainut näkyvä ero oli siinä, että henkilökohtaiset aseet säilytetään nykyisin käytävillä lukituissa kaapeissa, ei huoneissa. Ilta- ja viikonloppulomat sekä vapaampi liikkuminen vaikkapa ”Sotkuun” ovat silti lisääntyneet samalla kun alokkaiden kunto on laskenut vuosi vuodelta. Yhä harvempi juoksee 12 minuutin Cooper-testissä yli 2500 metriä.

Meille siviileille tarjottu ruoka – hernerokka – muistutti vanikkapalan kanssa myös menneestä enkä äkseerauksessa eli komentosanoissakaan muutosta huomannut. ”Korohoro”-porukan spesiaaliaseistus – kranaatinheittimet – ja niihin liittyvä tekniikka oli sentään tietokonetasoista, mutta kyllä se silti yllättävän alkeelliselta vaikutti. Niin, siis verrattuna niihin mielikuviin, joita televisio tuottaa nato- ja jenkkisotilaita ”tositoimissa” kuvatessaan.

Kontiolahden kisat ja kuntatalous

En aikaisemmin tajunnutkaan kuinka lähellä Kontiolahden ampumahiihtokeskus sijaitsee varuskunta-aluetta. Kontiolahtihan sai järjestettäväkseen vuoden 2015 ampumahiihdon MM-kilpailut – ja nuorten kisat siellä pidettiin juuri kuluneena viikonloppuna. Kontiolahti on satsannut kovasti hiihtostadioniin ja vain harva päättäjä on poikkipuolisen sanan näistä rahasummista lausunut. Varuskunta-alue ja hiihtostadion ovat ikään kuin tukeneet toisiaan, tottakai, vaikka huippu-urheilu on ehkä vienyt kunnan resursseja muulta liikunnalta ja peruspalveluilta.

”Kisat käyvät kalliiksi kuntalaisille” otsikoi toimittaja Matti Ronkainen MM-kilpailuja ja hiihtokeskusta käsittelevän mainion juttunsa KU Viikkolehdessä (24.2.). Siinä liikuntasosiologi Hannu Itkonen toteaa muun muassa kunnan peruspalvelujen saattavan jäädä huippu-urheilun jalkoihin kun resursseja pitää vetää samasta pussista. Huippu-urheilua varten rakennettavien kalliiden tilojen ”… tulisi olla monikäyttöisiä, jolloin niitä voitaisiin perustella myös kansanterveydellisistä ja kansalaisten hyvinvoinnin näkökulmasta”, toteaa Itkonen.

Olen samaa mieltä ja voisin väittää, että samasta asiasta on kysymys silloin kun varusmiespalveluksen ja maanpuolustuksen kohdalla unohdetaan alueellisuuden ja tasa-arvon periaate. Itäsuomalaisen on vaikea käsittää keskittymistä ”eliittimaanpuolustukseen” (= lue eliitin puolustukseen) vain eteläisen Suomen rannikkoseuduilla…, siis niin kauan kuin armeija ylipäätään elää ja porskuttaa.

Öisinajattelija

”Alas armeija ja militarismi!”
”Ruokaa, ei aseita!”
”Työtä työttömille, verorahat pois varuskunnista!”

Miksi vasemmisto ei keskustele asevelvollisuudesta? Varuskuntien lakkauttamisesta? Kenttä on jätetty avoimeksi perussuomalaiselle protestille ja asevelvollisuus / siviilipalvelus / maanpuolustus koskee vuosittain tuhansia nuoria ympäri Suomea (?!).

Mielestäni punavihreä vasemmisto nosti kätensä ylös ja hyrisi hiljaa tyytyväisyyttä kuultuaan varuskuntien lakkauttamisesta helmikuun alussa. Ja jos RKP:n Jan-Erik Enestamin väite pitää paikkansa, vihreät ja vasurit olivat jo kevään 2011 hallitusneuvotteluissa myös hiljaa hyväksymässä ruotsinkielisen Dragsvikin säilyttämisen (ja siinä samalla esimerkiksi Pohjois-Karjalan prikaatin / Kontiorannan varuskunnan likvidoimisen).

Kuinka ei edes mietitty vaihtoehtoa, jossa vaikka Santahamina, Upinnniemi ja Dragsvik olisi tavalla tai toisella yhdistetty ja säästetty siinä sen verran, että tasa-arvo & alueellinen maanpuolustus olisi yhä jatkunut itärajallakin. Kuinka vain muutamat vasemmistoliiton naiskansanedustajat ottivat esille vaikka Santahaminan?

Lyhyen ja pitkän ajan tavoitteet maanpuolustuksessa

Suomessa on suht helppo julistautua pasifistiksi ja osoittaa mieltä militarismia & armeijaa vastaan. (Olen itsekin armeijan käynyt upseeri ja sittemmin siviilipalvelusmieheksi kurssittautunut.)

Kuten monet meistä erilaisiin puoluetoimintoihin ja kansalaisliikkeisiin osallistuneina hyvin tiedämme, TOIVEEMME ja pitkän tähtäimen TAVOITTEEMME eivät jatkuvalla EiEiEi-julistamisella silti paljon etene. Sinne aitoon antimilitaristiseen rauhan maailmaan, vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoon on kovasti vielä matkaa. Armeijaakaan ei kumota ainoastaan rauhanmarssein, vaikka ne ovatkin mitä suositeltavin kannanotto sodan uhkia vastaan.

Niinpä määrittelen suhteeni armeijainstituutioon, yleiseen asepalvelukseen ja vaikkapa varuskuntien lakkauttamispäätöksiinkin lyhyen tähtäimen (punavihreän?) maanpuolustuspolitiikan taktiselta tasolta. Joitakin esimerkkejä:

-Yleistä maanpuolustus- / asevelvollisuutta pitää “puolustaa” nimenomaan Suomeenkin suunniteltavaa (Nato?-) palkka-armeijaa vastaan. YK:lle ja rauhanturvaamiselle – kyllä! Nato-joukoille – ei!

- Aseetonta siviilipalvelusta tulee suosia ja kehittää ja sen pituus määrittää tätä nykyä 6 kuukaudeksi, mikä on rivisotilaankin lyhin palvelusaika.

-Naisten TASA-ARVOISEEN asemaan armeijan riveissä (hlö-kunta, varusnaiset) on kiinnitettävä jatkuvaa huomiota (mm. seksuaalinen häirintä).

-”Maanpuolustus” on muutakin kuin “asevelvollisuutta”:
armeija-aikana pitää kouluttaa varusmiehiä ja naisia entistä enemmän VÄESTÖNSUOJELU- ja ENSIAPU-tehtäviin, VIRKA-APU-tehtäviin, LUONNONKATASTROFIEN varalle (metsäpalot, tulvat, tulipalopakkaset, lumivyöryt, helteet, myrskyt, suuronnettomuudet, kadonneiden etsinnät, tietoyhteiskunnan erilaiset katkokset jne jne)

-Maanpuolustamisen tasa-arvoa tulee vaalia myös aluepoliittisin keinoin, mm. varuskuntien sijoittamisella ympäri Suomea (vrt. keskustelu Dragsvikista ja P-K-prikaatista).

-Termi YLEINEN ASEVELVOLLISUUS voitaisiin korvata vaikkapa tyyliin MAANPUOLUSTUSVELVOLLISUUS ja VÄESTÖNSUOJELU… (?)

Kunhan nyt ensin päästäisiin edes tämäntyylisissä kysymyksissä rauhanomaisempaan ja tasa-arvoisempaan yleiseen “maanpuolustusvelvollisuuteen”,
voisimme sitten – ihmiskunnan ja Suomen kansankin viisastumisen myötä – lähivuosikymmeninä takoa miekat auroiksi ja haudata kalashnikovit ihan oikeasti.

Öisinajattelija

Ohjaaja-kirjailija Juha Hurme (s.1959) aloitti ohjaajauransa ylioppilasteatterissa ja oli perustamassa monia kokeellisia ryhmiä muuallekin. Vuodesta 1994 hän ohjannut eri puolilla Suomea (Rauma, Lahti, Kajaani, Jyväskylä, Joensuu…) kymmeniä näytelmiä – ison osan myös käsikirjoittanut. Hurmeen tyyli on lähes aina herättänyt keskustelua teatterientusiastien parissa. Itse olen tavannut hänet 6-7 vuotta sitten Haapavesi-folkissa, jonka yhteydessä järjestettiin hieno Pentti Haanpää-seminaari. Mieleen jäivät juuri Hurmeen ja Haanpää-tuntija Vesa Karosen vakavat puheenvuorot…

Viimeisin Juha Hurmeen ohjaus – Maiju Lassilan LIIKA VIISAS , jonka Hurme on myös dramatisoinut – sai ensi-iltansa helmikuun alussa Joensuun kaupunginteatterissa. Näytelmä pistäytyi kiertueella myös Lieksassa 15.2. Ilman ohjaajaa, tosin.

En ole teatterikriitikko missään mielessä, joten seuraavat mietteeni ovat amatöörin kynästä…ei kun koneesta. Niin, ja muutenkin olen sitä mieltä, että teatterista voisi enemmän keskustella tavallisen tallaajan tasolla. Vaikkapa ohjaajan, näyttelijöiden ja yleisön vapaamuotoisissa tapaamisissa. Siitä voisi ammattilaisille jopa maksaa, sehän on kansansivistystyötä parhaimmillaan (?).

Liika viisas

Liika viisas on ilmeisen vapaaksi tarkoitettu tulkinta Maiju Lassilan valtaan ja hulluuteen kantaaottavasta kommellus- ja kohellusromaanista. Näyttelijöille – Markku Maasilta, Maria Hannonen, Arto Heikkilä, Suvi-Maaria Virta, Veera Ylöstalo, Jarmo Jämsen – ohjaajan näkemyksen toteutus ja varsinkin moninaiset vaihtuvat roolit ovat olleet taatusti kaikkea muuta kuin helppo homma.

Vain Jämsen saa näytellä yhtä roolia, näytelmän varsinaista julistajaa eli Sakari Kolistajaa. Ai niin,
onhan Veera Ylöstalokin ”vain” kertojan eli ketterännotkean Pudde-koiran osassa. Pudde on keskeinen juonen, Maiju Lassilan aatteiden ja mietteiden välittäjä (kuten tietysti Sakari Kolistajakin), koska muuten yleisö putoaisi kärryiltä jo alkumetreillä. Neljä muuta näyttelijää tulkitsee nimittäin kukin 4-5 roolia. Lavastus on lähinnä aikalaispuvuissa, näyttämöllä on vain pari munia täynnä oleva ämpäriä, 5-6 tuolia ja megafoni. Niillä pärjätään sinänsä hyvin, mutta yleisön on kyllä muuten vaikea seurata jatkuvia ”henkilövaihdoksia”, koska rekvisiitta ja siis puvustus pysyy koko ajan samana. Mutta: eihän suuren taiteen tarvitse aina kaikille ja heti avautua? Hurme ainakin herättää taas kerran mielenkiinnon kansalaissodan jälkinäytöksissä teurastettuun Maiju Lassilaan.

Ensimmäinen puoliaika menee todella hurjaa vauhtia, joka tiivistyy ja rauhoittuu jatkossa hulluuden ja vallankäytön fyysiseksi ”analyysiksi”. Mitä on hulluus – tai liikaviisaus / liikavarvas aivoissa? – ja miten pienissä piireissä valta jaetaan, huippuvirat sovitaan? Hurme viittaa välillä selvästi nykyaikaan – jopa terveydenhoidon ja koulutuksen leikkaukset tulevat näyttämölle. Myös miehiset ja naisiset intriigit vallankäytössä eritellään.

Vaikka Liika viisas jää episodimaiseksi, se puhuttelee monella tavalla. Hulluuden esittämisen keinot muistuttavat välillä vaikka Forman-elokuvan Yksi lensi yli käenpesän tunnelmista. Intiimikohtauksissa ja naisnäyttelijöiden kungfu-taistoissa tullaan ehkä liikaakin nykyaikaan… mutta mitäpä teatteri ei tekisi välillä viihdyttääkseenkin. Jotenkin jäi mieleen Liika viisaan ELÄIMELLINEN ÄÄNIMAAILMA. Äänisuunnittelija Paavo Juntunen ansaitsee erityiskiitoksen. On koiraa, kissaa, kanoja, possuja, hiiriä…, jotka ovat olennainen osa hulluuskuvia. Myös Maiju Lassilan maalaismaisemaa.

Öisinajattelija

Asustelin vähän yli 30 vuotta sitten 3-4 vuotta Kristianinkadulla Hgin Siltavuoressa, YLE-toimittaja Juha Virkkusen alivuokralaisena. Enpä voisi parempaa ja kulttuuritietoisempaa vuokraisäntää kuvitella – kävi tuuri. Terveiset sinne pilvien päälle, Juha!

Juha Virkkusella oli radiotoimittajana uskomaton kirjasto, joka täytti hänen asuntonsa, kaksi asuntoa eli meidänkin puolen, siinä määrin ettei pesukoneelle juurin tilaa löytynyt edes kylpyhuoneessa. Kun Juha muutti, kirjoja kuskattiin ison kuorma-auton kuutiolavalla, olin niissäkin talkoissa…

Juhan luona (juuri Pietarista kotiutuneena) opettelin kunnolla lukemista, josta on sittemmin tullut lempiharrastus. Juhan kirjastoa hyödyntäen luin läpi mm. keskeiset suomenruotsalaiset kirjailijat:

Christer Kihlman

Henrik Tikkanen

Jörn Donner

Claes Andersson

Eilen ja tänään luin Claes Anderssonin viimeisimmän (toivotttavasti ei viimeistä!) romaanin OTON ELÄMÄ (2011). Se on Anderssonin parhaimpia, tuo mieliin jopa IHMINEN, SIELUNSA KALTAINEN-teoksen (kenties päätyö?) 30 vuoden takaa. Siinä välissä Andersson teki politiikkaa ja kirjoitti pääsääntöisesti runoja, nekin loistavia!

Oton elämässä liikutaan elämän päätepisteessä, kuoleman odotus ja menneen kiteytys ovat keskeisiä teemoja. Oton elämä on vanhenevan miehen kutistuvan elämänpiirin – ja silti sitä piiriä ja tuntoja loisteliaasti kommentoiva – kuvaus. Rivien välistä kurkistaa sydänleikkauksista ja infarkteista toipuva Andersson itse.

Ministeriurastaan Anderssonilla on aika vähän hyvää sanottavaa, pelkkiä pitkäpiimäisiä kokouksia, joissa aikaa tuhraantui kaikkeen turhaan muttei tekemiseen. Pakko sanoa: kyllä Andersson teki ministerinä sellaisia tekoja, joista Arhinmäellä olisi opittavaa! Jos ja kun vasurit nyt hallituksiin pyrkivät hinnalla millä hyvänsä…

Anderssonin siivellä mainostan myös paria muuta suositeltavaa kirjailijaa ja kirjaa:

Kihlman – IHMINEN JOKA JÄRKKYI, KALLIS PRINSSI

Donner – JAKOB JA KYLMÄ RAUHA jne (Donner on parempi kirjoittaja kuin ohjaaja, huom!)

Tikkanen – ns. osoite- tai juoppokirjat / suomenruotsalaisELIITTIhistoriaa parhaasta päästä: Kulosaarentie 8 (1975), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977). Myöhemmin sarjaa jatkoivat vielä teokset Yrjönkatu (1980) ja Henrikinkatu (1982).

Erityisesti kuusikymppisenä viinaan kuollutta Henrik Tikkasta suosittelen, miksei vaimoansa myös eli Märta Tikkanen: MIESTÄ EI VOI RAISKATA….

Öisinajattelija

En ole militaristi. Päinvastoin, sotilaspassini palauttanut upseeri. Rauhan mies ja erilaisiin ”Rauhaa rajoille”-tilaisuuksiin osallistunut kansalaisaktivisti. Mainitsen esimerkkinä Varparannan rauhanakatemian, jota olin perustamassa 10 vuotta sitten – ja sille ”akatemia”-nimeä vaatimassa.

Olen kuitenkin yleisen asevelvollisuuden kannalla niin kauan kuin armeijalaitos on olemassa. Ja jos armeija on olemassa, sen pitänee puolustaa maata joka puolella tasapuolisesti. Tasapuolisesti pitää myös isänmaata palvella, eri puolilla, eri olosuhteissa.

Kontiorannan varuskunta saapuu tiensä päähän ensi vuoden lopussa. Sitä ennen nuorin poikani vielä ehtii siellä isänmaallis-sotilaallis-palvelunsa suorittaa, koska aloitti sen kuukausi sitten eli 9.1.2012.
(Vasta tänään 9.1. Kontiorannan alokkaat muuten saivat infoa asiasta, eilen palelivat Jaamankankaan “luontoleirillä”, uutispimennossa…). Kaikki kolme poikaani – kuten isänsäkin – ovat armeijan käyneet.

Olen hieman yllättynyt siksi että varuskunnista eivät vasemmisto eivätkä vihreät ole kovinkaan huolissaan. Kaiketi pasifisteja, anarkisteja, siviilimiehiä ja aseistakieltäytyjiä kun ollaan.
On hämmästyttävää, että ”ruotsalaisministerimme” sai kielipelin seurauksena tahtonsa läpi Dragsvikin suhteen, …ja että esimerkiksi SANTAHAMINA (jonka Saharan hiekkaan tutustuin aikoinani antaumuksella…) saa kukoistaa militaarialueena keskellä Helsinkiä. Monissa muissa maissa nämä suurkaupunkien keskusten armeija-alueet on ajat sitten likvidoitu!
Jos pikkasenkin ajatellaan maanpuolustamista aluepolitiikkana, juuri Santahamina voisi olla lakkautuslistan kärjessä…kuten ruotsalaisvaruskunta Dragsvik.

Santahaminan varuskuntana on ns. nykysodankäynnin suhteen aivan tarpeeton sijaintinsa psta esimerkiksi sotilasteknologian vuoksi. Suurkaupunkien alueella olevista sotilasalueista on luovuttu, kaikkialla maailmassa. Santahamina sijaitsee lähimain keskellä Helsinkiä. Se olisi vallan mainio kohde asuntorakentamiseen tai virkistysalueeksi ja juuri siksi mitä sopivin alue, jolla ns. sotatoimet ja se kuuluisa ”Santahaminan Sahara” , missä öisinajattelijakin ryömiskeli asevelvollisena reilut 30 vuotta sitten, siirtyisivät siviilikäyttöön.

Santahaminalla ei ole minkään valtakunnan sotahistoriaperinteitä. Pohjois-Karjalan prikaatilla on. Kontioranta on paitsi alueellisen maanpuolustuksen linnake, myös tunnekysymys, jolla on kansalaisten ja karjalaisten mielissä rajaseutua puolustavat vahvat perinteet. Niiden alasajolla tuhotaan alueellinen maanpuolustus ja halveksitaan sitä nostalgiaa, joka rauhantahtoista pohjoiskarjalaista – idästä ja lännestä ylikäveltyä – itsetietoista ihmistä elähdyttää.

Pohjanmaalta Pohjois-Karjalaan kotiutuneena olen syvästi loukkaantunut nykyisten kanssaeläjieni puolesta.

Öisinajattelija

Vaalihurmos jäi viikonloppuna vähäiseksi, sillä olimme aivan muissa puuhissa ja maisemissa. Ahvensalmella. (Oma vaaliennuste meni muutenkin pieleen, sillä uskoin Pekka Haaviston yltävän yli 40 prosentin kannatukseen. Kolarin kunta Lapissa näytti tosin näissä vaaleissa tietä tulevalle kehitykselle; terveiset kolarilaisille! Kävin siellä vastarintamies-seminaarissa joskus 30 vuotta sitten…)

Sen verran vaaleista, että tottakai pitää pitää mielessä se kansalastoiminta ja innostus mikä syntyi Haaviston ja Arhinmäen kampanjoiden ympärille. Kysymys oli pitkälti “suvaitsevaiston” nuorekkaasta vastaiskusta. Toivottavasti into kantaa syksyn kunnallisvaaleihin ja aktivoi nuoret mukaan. Maailmaa muuttamaan.

Tarkovskin lumo

Viikonloppu kului Savonlinnan ja Varkauden välimaastossa. Ahvensalmelle muuttaneet vanhat kulttuuriradikaalitutut (Helsingin Kruununhaan ja Kristianinkadun ajoiltani) Anneli ja Kaj ovat innostuneet järjestämään kotikylässään kirjallisuuspiirejä ja elokuvailtamia. Kokoonnuimme pienellä joukolla ikivanhassa ja satumaisessa hirsitalossa katselemaan (pääosin) Andrei Tarkovskin tuotantoa. Dvd ja videotykki tekivät elokuvaviikonlopusta nautittavan. Tekniikka toimi ja keskustelu oli vilkasta.

Olen joskus kirjoittanut, että Andrei Tarkovskia (1932-1986) on aina ymmärretty parhaiten elokuvamaailman ulkopuolisissa piireissä. Sen huomaa esimerkiksi siitä, että yhä uudelleen yllättävät ihmiset löytävät Tarkovskinsa, vangitun ajan lumoavan taiteilijan. Tarkovskin elokuvakieli ei ole perinteistä juonielokuvaa tai toimintaa: se liikkuu runouden ja musiikin välimaastossa. Äärimmäisen kulttuuritietoinen ohjaaja veistelee kuvia ajasta, joiden tarkoitus ei ole viihdyttää, vaan ajatteluttaa ja ”kiusata”. Sanoma kuuluu: vakavan taiteen vastaanottamisen tulee olla yhtä kivulias ja vaativa prosessi kuin sen tekeminenkin. Muistan erityisen hyvin sen tunnelman, joka vallitsi Heinäveden Valamon luostarissa, yli 20 vuoden takaa. Moskovan Tarkovski-museon johtaja Paola Volkova luennoi mm. Tarkovskin uskonnollis-mystisestä maailmankatsomuksesta sellaisella innolla, jota harvoin kokee. Olin tulkkina ja vain vaivoin pysyin Volkovan kielikuvissa mukana…

Myös Ahvensalmella oli tunnelmaa. Sitä ei paukkupakkanen pilannut. Päinvastoin, kuvien lumo sulki tietoisuudesta pois niin vaalihumun kuin ulkomaailman. Lämpimien keittojen valikoima piti kehon kunnossa, mielen kirkkaana. Kiitos Anneli & Kaj!

Tarkovski-elokuvat (pitkät): EI PALUUTA, ANDREI RUBLEV, SOLARIS, PEILI, STALKER, NOSTALGIA, UHRI

Tarkovski, Andrei: VANGITTU AIKA. Love Kirjat. Hki, 1989 (suom. VP Makkonen & Risto Mäenpää & Antti Alanen)

PS. VANGITTU AIKA on elokuvallisella asiantuntemuksella suomennettu perusteos ja johdatus Tarkovskin elokuvamaailmaan. Elokuvakirjojen aatelia!

Öisinajattelija

Entinen vasemmistomeppi ja EU-kriitikko, markkinatalouden, virtuaalipääoman ja hötörahan arvostelija, etevä talousasiantuntija Esko Seppänen on päättänyt äänestää presidentinvaaleissa Sauli Niinistöä.

Hän on sanonut, että äänestää henkilöä, ei kokoomusta. Olisikin outoa, jos hän ei olisi tätä sanonut.

Hän on selittänyt valintaansa suunnilleen niin, että Niinistön varhainen EU-kriisikritiikki on ollut tässä henkilövalinnassa keskeinen tekijä. Esko Seppänen itse on osunut monissa EU-talousarvioissaan naulan kantaan ja siitä hänelle kymmenen pistettä. Hän on niitä harvoja meppejä, jotka ovat hyvissä ajoin varoittaneet tulevasta, nyt olevasta kriisistä – pankkiirien / pääoman vallasta ja valuuttakeinottelusta.

Henkilö- ja arvovaalit

Mikäpä siinä, siis Seppäsen kallistumisessa Niinistön joukkoihin. Vaalit ovat henkilövaalit ja antipatiat ja sympatiat merkitsevät silloin aina aika paljon, jos ehdokkaissa ei nähdä merkittäviä eroja. En silti voi olla miettimättä erilaisia painotuksia presidenttiehdokkaiden arvomaailmassa. Kuinka voi olla havaitsematta sitä, että Haavisto ja Niinistö edustavat myös HENKILÖINÄ, TOIMIJOINA aivan erilaisia kansalaispiirejä, erilaista elämäntapaa, erilaista moraalia ja joskus jopa erilaista ihmisoikeuskäsitystä. Myös taustajoukoissa ja eritoten taustajoukkojen talousmietteissä sekä finanssien kahmimisen mahdollisuuksissa, jo saavutetuissa eduisssa on merkittäviä eroja. Niin, vaikka tuleva presidentti Pekka tai Sauli ei paljon talouselämään pysty vaikuttamaankaan…

Tuleva presidenttihän on korostetusti arvojohtaja. Muu valta – paitsi ehkä ulkopoliittinen? – häneltä on demokraattisesti karsittu. Mutta entä ARVOJOHTAJA? Olisiko arvoilla sittenkin merkitystä? Elämäntapasimerkillä, protokollan noudattamistyylillä, siitä poikkeamisella, humanismilla, ihmiskäsityksellä?

Seppänen Viinasen vietävänä

Minusta Esko Seppänen on (ehkäpä?) jumittunut Iiro Viinas-kumppanuuteensa ja yhteisen kirjan tuomiin tunnelmiin. Hänellä on utopistinen näkemys Niinistön talouspolitiikan toimivuudesta ja rehtiydestä, markkinamielisen kokoomuksen vaikutusvallan ylittävästä ”moniarvoisuudesta”. Myös eläkeläismiesten nostalgialla on tässä kenties nostetta? Minä en millään usko Sauli Niinistön “talousnerouteen”, verrattuna vaikkapa Esko Seppäsen omaan ”pääomaan” eli tietopankkiin EU-taloudesta, kriisin syistä.

Lisäksi on muistettava,
1) että Suomen tuleva presidentti ei vaikutusvallallaan EU-taloutta ja EU-kriisiä ratkaise, ei edes Suomen omaa työttömyysongelmaa, mutta arvomaailmaan ja kansakunnan atmosfääriin hän voi vaikuttaa;
2) että punavihreän laajan ja uudenlaisen KANSALAISrintaman rakennus voi alkaa vaikka pressanvaaleista saadusta kokemuksesta, yhteistoiminnasta. Sosiaalinen tilaus on olemassa.
3) että aito KANSALAISliike (jopa ilman suuria rahoja!) on juuri nyt selvemmin Pekka HAAVISTON kuin Sauli Niinistön TAKANA: uusi sukupolvi kenties astumassa politiikan näyttämölle – se sukupolvi jota nykymeno ja talouden & markkinoiden ylivalta vituttaa jo riivatusti. Myös tuhlaus, ydinvoima, globaalit kriisit ja ”natottaminen” sekä ympäristön raiskaaminen.
Uusi punavihreä yhteistyö katutasolla on jo hyvässä vauhdissa – KIITOS PAAVO ARHINMÄEN ja PEKKA HAAVISTON VAALITYÖN ! INNOKASTA NUORISOA ON OLLUT ILO KATSELLA. Tässä rintamassa voi olla myös vasemmiston Tulevaisuus.

Vasemmiston vaihtoehto

Esko Seppäsen mielestä vasemmistolla ei ole vaihtoehtoa presidentinvaalin toisella kierroksella. Vaihtoehdottomuudella hän tarkoittanee EU-kriisiä ja vasemmiston omaa kriisiä, mitä en kiellä. Kyllä on vasemmalla laidalla mietintämyssyn aika kun katsoo Paavojen saamia äänimääriäkin – vaikka kysymys vain pressanvaalista.

Silti! Kuinka niin ei ole vaihtoehtoa? Tottakai vasemmistolla on vaihtoehto. Ehdokkaita on kaksi, jopa toisin kuin joskus poikkeuslain Kekkoslovakiassa, eivätkä he ole ollenkaan kuin kaksi marjaa. Vasemmisto voi tehdä mielestäni valinnan joko menneen maailman ja rahavallan hyväksi – tai tulevaisuuteen ja kohtuulliseen elämäntapaan kurkottaen. Juuri ehdokkaiden arvomaailmaa puntaroiden. Ei Haavisto ole Pekkaa pahempi eikä varsinkaan hänen ulkopoliittinen kokemuksensa tai Venäjä-tietonsa jää jälkeen Niinistön osaamisesta. Kielitaitoa saisi olla molemmilla vähän reippaammin kuin vain suomi-ruotsi-englanti.

Jos haluaa tutkailla mitä ehdokkaat edustavat, näinkin voi ajatella:

ISO RAHA ja KABINETIT = NIINISTÖ
KOHTUUS ja KANSANLIIKE = HAAVISTO
KONSERVATISMI, MENNYT MAAILMA = NIINISTÖ
IHMISARVO, TULEVAISUUS = HAAVISTO

Myös humanismi, tietty idealismi, suvaitsevaisuus, kohtuuden vaatimus elämäntyylissä, punavihreät arvot luonnon suhteen ja kulutuksessa jne jne –
siinä on vaihtoehtoa vasemmalla laidalla äänestää pressaksi Pekka Haavistoa, henkilönä, tottakai! Vaikka ei kaikessa samaa mieltä olisikaan.

EU-kriisiä ei kumpikaan ehdokas voi presidenttinä hoitaa sen kummemmin kuin muukaan poliittinen eliitti Suomessa. Globaalit ongelmat ovat pienen maan taloudelle ylittämättömiä eikä markkinatalous kuuntele Esko Seppäsen logiikkaa – vaikka se olisi tismalleen kohdallaan.

Naton suhteen Haavisto on ilman muuta Niinistöä varovaisempi ja kuuntelee kansaa paremmin!

Esko Seppäsellä olisi ollut sanottavaa EU-talouspolitiikan suhteen, jos häntä olisi meppinä kuunneltu. Kiitettävästi hän myös jaksoi tiedottaa ”natottamisesta”. Meppi-ajoista kaikki kunnia Eskolle, ilman muuta. Puumerkki on merkittävä! Häntä olen mepiksi äänestänyt, mutta enpä olisi Niinistö-korttia häneltä juuri tällä hetkellä odottanut, en tottavie!

Tunnen suht paljon (erilaisten töitteni ja 6 lapseni ystäväpiirienkin vuoksi) nuoria ja nuorten äänestäjien mietteitä. Olen hyvin vakuuttunut siitä, että vanhat puoluerakenteet lähivuosina nitisevät, perussuomalaisten jytky sulaa ja uutta toiminnallisuutta, KANSALAISRINTAMAA
on syntymässä. MARGINAALEISSA tosin aluksi, mutta silti. Myös kulttuuriväen huikea esiintulo POLITIIKASSA luo uusille rintamalinjoille edellytyksiä. Näen avoimissa kannanotoissa jopa tiettyjä yhtymäkohtia siihen 60-lukulaisuuteen, kulttuuriradikalismiin, joka pöllytti pöhöttyneitä konservatiivisia arvoja miltei puoli vuosisataa sitten. Uusien aatteiden ja ideoiden aika – uusien rintamien aika!

Nyt on tuhannen taalan paikka jatkaa yhteisiä punavihreitä kansalaistoimintoja presidentinvaalin jälkeenkin. ARHINMÄKI & HAAVISTO edustavat tässä mielessä selkeästi vaihtoehtoisia poliittisen toiminnan malleja ja kuuntelevat käsittääkseni aidosti ihmisiä, jopa nuoria…
Siksi(kin) äänestän Haavistoa tällä kertaa.

Öisinajattelija