Viikonloppuna ehtii joskus kaikenlaista – ellei jää reporankana tuleen makaamaan…
Kävin teatterissa – ja kahdesti elokuvissa. Nykyisin se on paljon. Elokuva-arkistoaikoina (ja festivaaleilla) tosin 3-4- elokuvaa päivässä ei ollut paljon mitään.
Talvisota taas kerran…
Masi Eskolinin vierailuohjaus Joensuun kaupunginteatterissa – ”SUOMEN TALVISOTA –uuden ajan iltamat” – oli pienoinen pettymys: turhaan hajoitettu, paloiteltu ja päällekkäistoteutettu. Ideana oli saada katsojat kulkemaan talvisodan eri näyttämöillä, osallistumaan ja kuulemaan mahdollisimman monipuolisia monologeja, dialogeja ja erillisiä kohtauksia rintamaltakin: musiikkia, päiväkirjoja, runoja, sotilashuumoria, tanssia jne jne. Ei onnistunut – katsoja ei millään pystynyt muodostamaan vähäisintäkään kokonaisuutta eri areenoilla tapahtuneista pienoisnäytelmistä. Ainoastaan joukkokohtaukset päälavalla ja loppupuheenvuoro, monologi ”Minä olen talvisodan henki”, kohottivat sodanvastaistakin tunnelmaa edes vähän…
Sukunsa viimeinen
Aina vilkkaan teatterielämän ohella myös Joensuun elokuvatarjonta on 2000-luvulla selvästi monipuolistunut. Pikkukaupungin kulttuurielämässä usein yksikin mies tai nainen saa paljon aikaan. Joensuussa tämä mies on Pohjois-Karjalan alueellisen elokuvayhdistyksen toiminnanjohtaja Pekka Sivennoinen. Pekan ansiosta kaupungissa pyörii tänä vuonna 10 vuotta täyttävä antropologisen ja etnografisen elokuvan festivaali, kansainvälistä mainetta saavuttanut VISCULT. Hän on myös ollut takapiruna ja ideoijana eri maita käsitteleville elokuvaviikoille (mm. ”Häivähdys Venäjää”), dokkariklubille ja eläkeläisten omalle elokuvakerholle. Monet erikoisnäytökset, keskustelutilaisuudet ja ohjaajavierailut ovat niin ikään Pekan käsialaa.
Kuluneena viikonloppuna kaupungissa pistäytyi sympaattinen ohjaajakaksikko Anastasia Lapsui ja Markku Lehmuskallio. SUKUNSA VIIMEINEN on heidän uusimpansa – fiktiivinen tarina, jolla on yhtymäkohtia Anastasian omaan elämäänkin Jamalin niemimaalla. Oli ilo tulkata pienikokoista energistä naista ja tämän tarinointia elokuvantekoon liittyvistä vaiheista ja taustoista. Anastasian loppuyhteenveto elämästään ja lapsuudestaan kodassa porojen keskellä kuului:
”Olen yhä onnellisin silloin kun olen riippumaton aamun lehdestä, kännykästä, televisiosta ja sähkövalosta”.
Täältä ikuisuuteen
Joensuun Pakkahuoneesta on tullut intiimi esitystila erilaisille pienryhmille, luentotilaisuuksille, nukketeatterille ja nyttemmin myös elokuvaesityksille. Kun Helsingissä 3000 ihmistä marssi ydinvoimaa vastaan, Pakkahuoneella esitettiin Michael Madsenin INTO ETERNYTY -dokumenttia. Meitä katsojia oli 30-40, arvelisin. Tuo Olkiluodon Onkalossa pääosin kuvattu runollinenkin (?) elokuva on vahva puheenvuoro ydinvoiman arvaamattomuudesta. Siinä kysytään myös tulevaisuuden perään: mitä mahtavat 100 000 – 200 000 vuoden kuluttua alueen asukkaat tuumia onkalovarastosta? Osaavatko lukea vaaran merkit vai ilmestyykö jostakin opas / Stalker, joka kuskaa seikkailijoita maan alle?
INTO ETERNETY itse asiassa muistutti Stalkeria, erityisesti loppukohtauksissa. Myös Arvo Pärtin musiikki, jota siinä käytettiin muun klassisen ohella, pisti mielikuvituksen ja tunteet liikkeelle. Niinpä olikin sitten mukava lukea aamun Suomen Pravdan mielipidesivulta Aki Kaurismäen puheenvuoro ”Itsekkään harkinnan jääkylmässä vedessä”. Käykää kirjastosa, lukekaa! Niin, kirjastossa toki kannattaa käydä muutenkin…, joskus myös elokuvissa.
Joensuun virallinen Öisinajattelija