Suomen elämäntarina-akatemia ja elämäntarinayhdistys järjestivät 9-11. heinäkuuta Suomen keskipisteessä eli Kärsämäellä perinteisen tarinaseminaarinsa sekä kilpailun tarinaniskennän Suomen mestaruudesta.

Ruotsinsuomalaisuus ennen ja nyt

”Kuka minun haudan hoitaisi” kyseli Kärsämäeltä kotoisin oleva ruotsalaistunut Marjaliisa Lukkarinen Kvist omassa esitelmässään. Sen aihe perustui tohtorinväitöskirjaan, jossa tutkija haastatteli suuren joukon Haapajärveltä Eskilstunaan muuttaneita – ja siellä pysyvästi asuvia – haapajärvisiä. Väitöskirjasta käy ilmi, että lähes kaikki Ruotsin Eskilstunaan 1960-70-luvulla muuttaneet haapajärviset kokevat uuden kotiseutunsa omakseen: juuri kukaan ei halua tulla haudatuksi entiseen kotikaupunkiinsa (jota myös Suomen ”junttilandian” pääkaupungiksi kutsutaan…). Kotoutuminen olisi tämän tutkimuksen mukaan tapahtunut mallikelpoisesti – osin myös haapajärvisten aktiivisen seuratoiminnan myötä.

Toinen ”ruotsalaistunut” tohtori Raija Kangassalo esitteli ruotsinsuomalaista kirjallisuutta,
mutta valitteli samalla sen heikkotasoisuutta. Suuri ”ruotsinsuomalaisepos” odottelee yhä kirjaajaansa, vaikka Antti Jalavan lupaava esikoinen ”Asfalttikukka” ilmestyi jo 30 vuotta sitten. Näyttelijä-ohjaaja ja muusikko Tapio Aarre-Ahtio tuuletti reilusti kertoessaan miten vaivalloisesti ”härmäläismiesten” kotoutuminen on onnistunut Tukholman seudulla. Hän myös toi ilmi ruotsalaisyhteiskunnan kolme ”etnistä” eriarvoista tasoa: ruotsalaiset, suomalaiset ja siirtolaiset. Suomalaiset ovat siis jo voittaneet paikkansa kakkostasolla (40 vuoden kamppailun jälkeen?), vaikka itseriittoinen Svea-mamma ei ”finne igen” -kaverista loppujen lopuksi paljon välitäkään. Aarre-Ahtion mukaan syynä kotoutumisvaikeuksiin on myös suomalaisten ikuisesti tuntema huono itsetunto Ruotsinmaalla.

Jari Rossin ”Mossetreffit”

Tarinaniskennän Suomen mestaruudesta mitteli yhdeksän kilpailijaa, jotka oli valittu maakunnallisissa karsinnoissa ympäri Suomea. Kolme loppukilpailijoista oli naisia. Kerrotun tarinanhan tulee olla 7 minuutin mittainen, itse (tai suvussa) koettu ja aikaisemmin julkaisematon. Myös rekvisiitta, siis näytteleminen on kielletty ja ”iskennän” tulee olla perinteistä tarinankerrontaa. Tämän vuoden aiheet olivat moninaiset: ”Halavasti pantu yövieras”, ”Lintukin ymmärtää…”, ”Vanheneminen”, ”Korvessa suurmiehen kanssa”, ”Hissikomppis”, ”Mökkinaapuri…”, ”Pilkkireissu” jne jne

Kilpailuraati – johon Öisinajattelijakin oli kelpuutettu – oli valinnassaan yksimielinen. Muoniolaisen – ja kilpailun nuorimman, 43-vuotiaanJari Rossin ”Mossetreffit” erottui joukosta ehyenä, jouhevana, kielellisesti herkullisena (Lapin murteella kerrottuna) ja omaperäisenä tarinaniskentänä. Rossilla, joka on siviilissä matkailijoita palveleva yrittäjä ja Lapin ”samaani”, oli sana hallussa loppuun saakka: kun on kiire treffeille ja Mosse hajoaa ensin kaatopaikalla ja sitten tienpäällä, juttuun mahtuu useampikin kliimaksi kun asialla on tarinaniskijä. Juha Rossin ”palkintopuhe” sisälsi oman tarinansa sekin.

PS. Tämän aamun (14.7.) ykköstelevisiossa Jari Rossi kertoi harjoittelevansa suullista tarinointia myös omien lastensa kanssa. Samalla tavalla isäukko ja muut kylänmiehet hänetkin tarinointiin aikoinaan vihkivät. Olisiko tuossa jotakin opittavaa? Taatusti.

Joensuun virallinen Öisinajattelija