Selma Vilhusen ohjaama iloluontoinen dokumenttielokuva Keppihevosten vallankumous (Hobbyhorse Revolution, 2017) voitti Tampereen 47. elokuvajuhlien yli 30-minuuttisen sarjan pääpalkinnon. Lisäksi se kahmi myös arvostetun Risto Jarva -palkinnon.

 

Keppihevosten vallankumous
Kansainvälinen tuomaristo luonnehti Keppihevosia “ajankohtaiseksi kasvukertomukseksi nuorten naisten intohimosta ainutlaatuiseen harrastukseen”. Ja vielä: “Tänä kovuuden ja kyynisyyden aikana elokuvan humaani ja positiivinen viesti on kannustavuudessaan Risto Jarva -palkinnon arvoinen ja hengen mukainen”.
Tätä nykyä Keppihevosten vallankumous kiertää Suomea ja kohta kaiketi muutakin maailmaa. Se on herättänyt suurta huomiota kaikkialla. Mikäpä siinä, näinä ennakkoluulojen, jatkuvien sotien, ns. täsmäiskujen ja terrorismin vuosina iloa on harvoin näkyvillä yhtä paljon kuin siinä innossa, millä teini-ikäiset tytöt keppihevosiaan rakentavat ja kuljettavat kevyessä laukassa yli esteiden. Harrastus on kestänyt jo yllättävän monta vuotta ja tyttöjen maailmaa ennenkin komeasti kuvannut Selma Vilhunen löysi aiheensa internetistä. Hänellä on todellista naisellista silmää tunkeutua kuin vaivihkaa nuorten tyttöjen maailmaan.
Elokuva-arvostelija Hannu Poutiainen kirjoitti (Karjalainen 7.4.2017) ”kepparisteista” osuvasti:
”On epätavallista ratsastaa keppihevosella ja emuloida hevosten haastavaa liikekieltä. Samaan aikaan on tuiki tavallista luistella kehässä ja lyödä kumipalaa puukapulalla.Ei ole mitään syytä, miksi jälkimmäinen olisi edellistä arvokkaampaa…”
(Kansainvälisen kilpailun varsinaisen pääpalkinnon eli Grand Prix’n voitti tänä vuonna Tampereella romanialaisen Adrian Silisteanun fiktio Scris/Nescris (2016). Sekin valaa iloa ja optimismia ja oli tuomariston mielestä ”kaunis tarina hellyydestä”.)

 

Tampere: kotimaiset erikoispalkinnot

 

Nuorisotuomaristolla oli silti Tampereella omat näkemyksensä. Pääpalkinto meni Katariina Lillqvistin vakavalle animaatiolle Radio Dolores (2016), ja lisäksi kunniamaininta J. J. Vanhasen fiktiolle Kukista ja mehiläisistä (2016).
Tampereella jaettiin nyt myös kaksi uutta palkintoa. Kirkon mediasäätiön palkinnon sai Elina Hirvosen Kiehumispiste (2017). Se oli yksi suosikkejani: rasistisia ennakkoluuloja, pelkoa ja vihaa tutkiskeleva 90-minuuttinen dokumentti, jossa maahanmuuttokriitikko ja fasismitutkija keskustelevat. Uusi Kino -palkinnon puolestaan ratkaisi Yle Areenan yleisöäänestys, jossa voittajaksi tuli Ilona Hiltusen ja Juulia Kalavaisen tragikomedia Mulkku-Ulf (2016). Mainittakoon vielä erikseen perinteinen kotimainen yleisöpalkinto, jonka sai Katja Gauriloffin pitkä dokumentti kolttasaamelaisista, Kuun metsän Kaisa (2016).

 

Tampere: Itä-Euroopan kansallisia erityispiirteitä

 

Omat Tampereen herkkupalani löysin itäeurooppalaisista elokuvista. Tonislav Hristovin Hyvä postimies (2017) kuvaa komeasti bulgarialaisen rajakylän ristiriitoja ja suhtautumista Turkista rajan yli tuleviin turvapaikanhakijoihin. Se on suomalaistuotanto, joka sai kotimaisen kilpailun yli 30-minuuttisten elokuvien erikoispalkinnon.
Puolan nykypolitiikkaa valottava Poloneesi (2016) oli todellinen pieni helmi. Agniezka Elbanowskan dokumentissa puolalainen kylä julistaa kilpailun siitä, kuka keksii parhaan tavan esittää isänmaallista asennetta taiteen tavoin. ”Ykköspatriootti” valitaan itsenäisyyspäivänä, mutta yleisöä saapuu vain kourallinen. Voittajaksi rankataan, kuinkas muuten, vanhan veteraanin yltiöisänmaallinen puhe… Loppukuvassa veteraani laahustaa tyhjän kylän läpi palkintotelevisio kainalossa.
Nikola Ilicin Rakijada (2016) esittelee serbialaisen omalaatuisen kyläjuhlan, jossa kilpaillaan siitä kuka kestää eniten paikallista pontikkaa, luumuviinaa – ja pystyy vielä erilaisiin kilpailusuorituksiin. Vahva ja itseriittoinen kansallistunne on läsnä, vaikka ”chetnikit” tuskin jaloillaan pysyvät.
Etelä (2015) oli kaiketi ainut venäläiselokuva Tampereella 2017 (?). Se on aivan turhan löysä ja mitäänsanomaton tarina nuorten matkasta Mustalle merelle. Ihmettelen hieman valintoja, koskapa esimerkiksi Kino Lokakuun sarjassa helmikuussa Helsingissä todella uutta modernia elokuvakieltä edusti seitsemän ohjaajan näyttävä kooste Pietari, vain rakkaudella (2016). Sen aiheet (itsemurhaa hautova ”selfienarkomaani”-nainen, kuuromykkää teeskentelevä rakastunut nuorimies, hämmentynyt turistiopas Anitskovin sillalla ja poikakuoroon pakotettu pikkutyttö jne) koskettivat. Kaikkia lyhytfilmejä yhdisti taidokas käsikirjoitus ja muutamia hieman kiero huumorikin. Kino Lokakuussa esitetty vakava dokumentti Ystäväni, Boris Nemtsov, henkilökuva 2015 murhatusta oppositiojohtajasta, olisi myös ansainnut tulla nähdyksi Tampereellakin.
Öisinajattelija