Tämä, kuten edellinenkin blogini, on kirja-arvio (mukana myös tekijähaastattelu).

Lukuisia televisiodokumentteja Venäjästä tehnyt YLE-toimittaja Arvo Tuominen on pistänyt hienot Karjalankannaksen ja Laatokan kierroksen kokemuksensa myös kirjan kansien väliin. Tuloksena on erilainen matkakirja, jossa parikymmentä paikkakuntaa saa persoonallisen, ”kaleidoskooppimaisen” käsittelyn. Mukana on aina ripaus historiaa, paljon ihmiskohtaloita, nykyaikaa ja uusia näkökulmia.

 

Tuominen, Arvo. Kannaksen kaleidoskooppi. Reuna Oy 2017, 213 s.

 

Kannaksen kaleidoskooppi ei ole mikään yksi yhteen -tuote televisiodokumenteista, vaan se sisältää uutta ja mielenkiintoista faktaa ja detaljia matkalla Viipurista Koiviston, Terijoen, Kuokkalan, Kivennavan, Käkisalmen ja Antrean kautta takaisin Viipurin länsipuolelle, Säkkijärvelle. Moni mielenkiintoinen pikkupaikka saa siinä sivussa aivan uutta hohtoa Tuomisen lennokkaissa lauseissa. Lukija ymmärtää, että Karjalankannas (Tuominen kirjoittaa sanat yhteen) onkin kulttuurisesti mitä rikkainta ja värikkäintä aluetta Euroopassa.

Uutta kerrottavaa Tuomisella on esimerkiksi Inon linnoituksista, jotka olivat (ehkä?) mukana salaperäisenä ”vyöhykkeenä” Andrei Tarkovskin elokuvassa Stalker (Tosin Tarkovskin aikoinaan tavannut elokuvatutkija VP Makkonen on sitä mieltä, että Tarkovski ei sittenkään kuvannut mitään Inon linnoituksilla, vaan Stalkerin erikoinen, ”maailmanlopun” kuvamaisema syntyi lähellä Tallinnaa, Virossa…).

 

Karjalankannas – kulttuurin ja vallankumousten kehto

 

Myös Vammelsuu ja Vammeljärvi tulevat Kannaksen kaleidoskoopissa esiin kulttuurin ja vallankumoustenkin kehtona: Vammeljärvellä lepäili Lenin ennen Lokakuuta 1917 – ja siellä myös ”ryöstökapitalismin” teoreetikot Jegor Gaidar ja Anatoli Tshubais suunnittelivat yksityistämisohjelmaansa Neuvostoliiton kuolinkouristuksissa. Viipurin ohella Terijoki ja Rajajoki saavat uutta näkökulmaa. Harvapa tietää, että juuri Terijoella murhattiin venäläinen liberaalipoliitikko Mihail Herzenstein 1906 ja siellä vaikuttivat O.W.Kuusisen nukkehallitusta ennen muun muassa Tito Colliander, Emmi Jurkka, Ilmari Kianto, Johannes Linnankoski, Toivo Pekkanen ja Olavi Paavolainen.
Rajajoen ”Suomen kaunein” asemarakennus oli aikoinaan nähtävyys, mutta nyt jo mennyttä kulttuurihistoriaa; se tuhoutui talvisodassa.

 

Venäläisen intelligentsian, Anna Ahmatovan, Ilja Repinin, Dimitri Shostakovitsin ja Aleksander Solzhenitsynin kesänviettopaikkoja taas olivat Kellomäki ja Kuokkala. Kellomäen (Komarovo) hautausmaalla lepää peräti 40 venäläistä akateemikkoa ja yli 50 kirjailijaa ja runoilijaa. Karjalankannas ja Terijoen hiekat olivat jo neuvostoajan loppupuolella eräänlainen vapaa-ajattelun saareke, jonne tultiin kesäisin mieluusti byrokratiaa pakoon ja keskustelemaan arkaluontoisistakin tabu-aiheista.

Oma lukunsa Kannaksen kaleidoskoopissa on tarina ”Kirjasalon tasavallasta”. Paikka sijaitsee Raudun ja Kivennavan välimaastossa. Kirjasalon kylän inkeriläiset perustivat tuon lyhytikäisen tasavallan (1919-20) Suomen tuella. Tasavallalla oli oma lippu, postilaitos, armeija ja lehti. Päämiehenä toimi ”Terijoen pyöveli”, ristiriitainen everstiluutnantti George Elfengren, jolla oli Tuomisen mukaan monta roolia: tappaja, runoilija, filatelisti. Nykyisin Kirjasalon alue on Arvo Tuomisen mielestä kenties ”…maailman ekologisin tasavalta, siellä ei asu kukaan ja harva edes piipahtaa”.

 

Arvo Tuomisen Venäjä- ja Karjala

 

Kannaksen kaleidoskooppi on sivistävää luettavaa pikku paikoista, joissa karjalaisuus, suomalaisuus ja venäläisyys lyövät kättä, vielä näkyvät ja historian havina on kuultavissa. Mistä Arvo Tuominen sitten ammentaa tietonsa ja miksi? Sitä piti kysyä tekijältä itseltään.

 

1) Olet tehnyt monta upeata dokumenttia Karjalaan ja Venäjään liittyen.
Mistä innostuksesi on peräisin?

 
Se lähti liikkeelle 1990-luvun puolivälissä, jolloin ryhdyin ihmettelemään sitä kuilua mikä vallitsi Venäjällä kokemani todellisuuden ja suomalaisen median siitä välittävän kuvan kesken. Ryhdyin sen tähden opiskelemaan venäjää ja tekemään sieltä juttuja, joissa pyrin tavoittamaan sitä omaa itse havainnoimaani todellisuutta. Tietenkään Venäjää ei enää esitetä sellaisena rikollisvaltiona kuin tuolloin, eikä venäläisiä ali-ihmisinä, kuten tuolloin, mutta mielestäni kuva on edelleenkin vino.

 
2) Mikä Sinua viehättää Karjalankannaksen pikkukylissä ja kaupungeissa,
ovatko maisemat geeneissä, karjalaisvertako suonissa?

 
Minulla on vakaat hämäläiset ja stadilaiset sukujuuret, joten geeneissä ei karjalaisuutta pitäisi olla, vaikka mistä sitä tietää josko laukkuryssä olisi joku sukupolvi aiemmin asialla ollut? Minua viehättää pikkukylissä niiden mutkaton meininki, kiva porukka ja kauniisti rakennettu, sopivasti rappiolla oleva ympäristö. Ajan hopean harmaiksi patinoimat vanhat puurakennukset ovat ilo silmille. Toivottavasti Tikkurilan maalitehtaan myyntitykit epäonnistuvat niiden pilaamisyrityksissään.

 
3) Miten saat ihmiset kertomaan suht vapaasti dokumenteissasi,  itsestään, pienistä detaljeista ja ikävistäkin asioista?

 
Kun venäläisten kanssa ensin juttelee ihan niitä näitä, sinä syntyy jonkinlainen sanaton luottamussopimus, joka aukaisee kaikki padot. Ihan sama onko kyseessä herra tai renttu. Kuunteleminen on Venäjällä vähintään yhtä tärkeätä kuin puhuminen. Jos menee isännän elein suunnilleen työntämään mikrofonin haastateltavan kurkkuun, niin ei siitä kovin hääppöistä jälkeä synny.

 
4) Teet myös matkanjohtajan hommia ja tarinasi ovat suosittuja.  Mistä ammennat lähteitä, tietoa ja jaksamista?

 

Matkanjohtajan hommat ovat mukavia, sillä siinäkin tiedon virta on kaksipuolista. Aina löytyy bussista ihmisiä, jotka kertovat uusia tarinoita ja uusia näkökulmia. Se on tavattoman mukavaa ja motivoivaa. Itselläni on myös aika paljon kontaktipintaa venäläiseen yhteiskuntaan ja minulla on ollut mahdollisuus tutustua arkistoihin, joten olen pystynyt tarjoamaan uutta tietoa. Matkanjohtajan hommassa on myös se hyvä puoli, että voi paasata omaa näkemystään bussilastilliselle ihmisiä, jotka eivät pääse karkuun. Kun työ on leikkiä, niin silloin ei tylsisty eikä väsähdä.

 

5) Luulisin että Sinulle Venäjä ei ole uhka vaan mahdollisuus. Miksi?

 
Minulle Venäjä on antanut vain hyvää. Mielessä ei ole yhtään negatiivista kokemusta. Tai sitten olen ne vodkalla pois huuhdellut. Venäjällä on kiva hengailla, ihmiset ovat positiivisia, kukaan ei valita, kaveria jeesataan ja elämästä ainakin yritetään nauttia. Eikä Suomea kestä, ellei pääse välillä Venäjälle latautumaan.

 

(Kirja-arvio ja haastattelu on julkaistu agricola-listalla 8.8.2017 – mukana siellä myös valokuvia)

Öisinajattelija