Lukija ja muisti
Tervehdys! Pohdin tässä blogissani aloittelevana kirjoittamistyöläisenä muun muassa muistin merkitystä kirjoittamistyössä. Kirjoittaminenhan on muistin virkistämistä siinä missä lukeminen. Usein hyvään romaaniin uppoutuessa kokee ihmeellisiä ahaa-elämyksiä, jotka palauttavat mieleen muistikuvia menneestä, koetusta, ihmissuhteista tai muuten vain jo unohduksiin jääneistä sattumuksista. Minulle kävi viimeksi näin, kun luin kesällä unohdetun amerikkalaisen klassikon, Teksasin maaseudulta kotoisin olleen John Williamsin (1922-1994) pääteoksen Stoner (1965, suom. 2015). Aloin elää uudestaan lapsuuttani Pohjanmaalla, muistella opiskeluvuosia ja katkonaista yliopistouraanikin. Joskus joku kirja voi vaikuttaa näinkin suoraan.
Kirjoittaja ja muisti
Kirjoittaessa muisti toimii toisin, mutta aktivoituu aivan kuten lukiessakin. Usein kyllä pitää pinnistellä, jos haluaa muistaa jonkun yksityiskohdan elämästään tai kertoa vaikka kirjeessä miksi ja miten juhannus tai uusi vuosi 2000 meni aivan perseelleen.
(Tämä lause palautti mieleeni ”kirjeet”, oikeat käsinkirjoitetut kirjeet. Harvapa kirjoittelee enää tosissaan kirjeitä, joissa oikeasti ja vakavasti pohtisi ihmisasioita, elämää, mennyttä, tätä päivää… tai harkitsisi sanottavaansa. Netin naamakirjat ja muut s-postihölötykset eivät mielestäni yllä aidon kirjeen tasolle. Kirje on kirje – se on kirje jollekulle hlökohtaisesti , se on muistutus elämästä, elävästä ihmissuhteesta! )
Entäpä ammatti-ihmiset ja oman tarinansa elämäkerturit? Muistiaan kai hekin pinnistelevät? Kysyessäni kerran tutulta kirjailijalta mitä aineistoja ja lähteitä hän on käyttänyt omaelämäkerrallisten novelliensa ja romaaniensa pohjana, hän vastasi hetken mietittyään, että ”vain omaa muistiani” ja jatkoi:
”Kirjoitan ylös sen minkä muistan, mutta kun muisti ei riitä, alan sepittää sinne muistin mustiin aukkoihin tarinoita ja yksityiskohtia. Kun sepittää, saattaa muistaa oikeitakin asioita. Sillä tavalla ne muistumat muuttuvat todeksi ja tositapahtumat samalla fiktioksi”.
Muistat sen minkä tahtoisit kernaasti unohtaa
Otapa tuosta selvää. Mitä pieni ihminen sitten muistaa elämästään? Hän muistaa usein parhaiten sen, minkä eniten tahtoisi unohtaa – esimerkiksi häpeän, pelon, pahat tekonsa. Kukapa niistä kirjoittaisi? Toisinaan muisti toki pelastaa sillä tavalla, että muokkaa menneestä meille mieluisan tarinan, johon alamme uskoa. Tämähän on todistettu muun muassa hurjien henkirikosten tekijöiden sielunelämää tutkimalla. Ehkä kannattaisi tutkia myös sujuvasanaisten suurmiesten tai siloteltujen elämäkertojen sepittäjien sisimpää? Sujuvasanaiset elämäkerturit tai haamukirjoittajat ovat aidon elämäntarinan suurimpia vääristäjiä, tottavie.
Virkistä muistiasi!
Kirjoittamisen ja lukemisen ohella on lukuisia muitakin keinoja muistin virkistämiseksi. Ammatti-ihmiset puhuvat usein ”muistojen kutsumisesta”. Kerronpa lopuksi omat vinkkini siitä miten kirjoittaja voi yrittää laskeutua luotettavasti menneisyyteensä. Kannattaa käväistä menneessä luonnossa, konkreettisilla paikoilla, jos ne vielä jostakin löytyvät (vrt. Venäjän Karjalan matkailu). Tavata menneen maailman ja elämäntarinasi ihmisiä (vrt. luokka- ja sukukokoukset) – tai haistella, maistella, katsella edes kuvia, lukea kirjeitä (vrt. varasto- tai ullakkoretket). Vanhat valokuvat ja kellastuneet kirjeet ovat kullanarvoisia aarteita muistin kannalta. Kaitafilmejä ja videoitakin on saattanut säilyä. Menneisyys alkaa elää, jos uskallat sinne palata.
Sitä paitsi, muistin virkistäminen on virkistävää puuhaa!
Pentti Stranius
Susirajan Öisinajattelija