Suomalaisissa koulukodeissa pahoinpideltiin lapsia ja nuoria vuosikymmeniä. Nyt Suomen valtio pyytää näiltä kaltoinkohdelluilta anteeksi. Hyvä niin. Se ei kuitenkaan riitä hyvittämään kokemuksia.
Omasta lähipiiristäni tunnen (nyt jo aikuisen) ”Oskarin”, jota hakattiin pyöränkettingillä kun hänet tavattiin suutelemasta koulukodin tyttöä, naapuriosastolta. Ei Oskari tuota kidutusta unohda eikä myöskään anteeksianna. Olen sitä mieltä, että menneinä vuosikymmeninä kidutuksen ja pahoinpitelyn uhreiksi joutuneet koulukotilapset ja – nuoret ansaisisivat reilun rahallisenkin korvauksen.
Marjo Laitala & Vesa Puuronen ovat kirjoittaneet aiheesta pätevän tutkimuksen: Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset. Vastapaino 2016, 286 s. Kannattaa lukea!
Entisten koulukotinuorten haastatteluihin perustuva Yhteiskunnan tahra? antaa äänen 35 suomalaiselle, jotka viettivät eri aikoja laitoksissa vuosina 1940-85. Teoksessa mennään suoraan asiaan: johdantona on ”Tapanin tarina”, joka rikkoo myytit koulukodin jalostavasta tai pelastavasta vaikutuksesta.
Koulukodit muistuttivat varsinkin aluksi suljettuja työsiirtoloita, joissa opetuksella oli vain nimellinen merkitys. Työn ja kovan kurin uskottiin poistavan ”pahantapaisuus”. Monet kasvatusopit tulivat Saksasta. Niinpä esimerkiksi ruumiilliset rangaistukset kiellettiin Suomessa lailla vasta vuonna 1965. Haastateltavista vain 4 on tyttöjä, muut poikia – tai haastatteluaikana jo usein eläkeläisiä.
Laitalan ja Puurosen tutkimus on uraauurtava. Se tuo jo menneen maailman koulukotiarjen, alistamisen, kurin ja stigman lukijan iholle – suorasukaisemmin kuin laitosmaailmaa sivuavat fiktiiviset elokuvat. Entisille koulukotiasukeille annetaan paljon tilaa, mutta erilaisia kasvatukseen liittyviä teorioita ja käsitteitä myös esitellään. Haastattelututkimus on silti helppolukuinen ja loogisesti etenevä. Ensin pohditaan syitä koulukotiin joutumiselle. Sitten esitellään koulukodin kovaa arkea, ihmissuhteita ja rangaistustapojakin. Lopuksi keskitytään laitoksesta poispääsyyn ja siviilielämään liittyviin ongelmiin.
Haastattelut ovat oikeastaan ainut kelpo lähde tuottaa julki sellaista tietoa, jota ei ole voitu tai haluttu kirjata mihinkään virallisiin papereihin tai dokumentteihin. Muisti voi aina pettää ja varioida yksittäisiä tapahtumia. Silti haastateltujen elämäntarinoiden samankaltaisuus vakuuttaa lukijan. Vain harva asukki hyötyi koulukotien kasvatuksesta, suurimmalle osalle häpeä ja stigma jäivät seuralaisiksi siviilielämässäkin.
Tekijät puhuvat loppuyhteenvedossa myös valtiollisesta ”uusrasismista”, siitä käytännöstä miten juuri alaluokkien lasten ja nuorten ”pahantapaisuutta” hoidettiin. Johdannon Tapanista tuli rikollinen vasta koulukodissa. Se kertoo paljon. Olisiko kunnon rahallinen korvaus ja sen ohella virallinen anteeksipyyntö vielä eläville pahoinpidellyille uhreille tarpeen? Ja toisaalta, uskon että pitkät teemahaastattelut ovat onneksi jo sinänsä olleet mukana olleille puhdistava kokemus.
Öisinajattelija