Ohjaaja-kirjailija Juha Hurme (s.1959) aloitti ohjaajauransa ylioppilasteatterissa ja oli perustamassa monia kokeellisia ryhmiä muuallekin. Vuodesta 1994 hän ohjannut eri puolilla Suomea (Rauma, Lahti, Kajaani, Jyväskylä, Joensuu…) kymmeniä näytelmiä – ison osan myös käsikirjoittanut. Hurmeen tyyli on lähes aina herättänyt keskustelua teatterientusiastien parissa. Itse olen tavannut hänet 6-7 vuotta sitten Haapavesi-folkissa, jonka yhteydessä järjestettiin hieno Pentti Haanpää-seminaari. Mieleen jäivät juuri Hurmeen ja Haanpää-tuntija Vesa Karosen vakavat puheenvuorot…

Viimeisin Juha Hurmeen ohjaus – Maiju Lassilan LIIKA VIISAS , jonka Hurme on myös dramatisoinut – sai ensi-iltansa helmikuun alussa Joensuun kaupunginteatterissa. Näytelmä pistäytyi kiertueella myös Lieksassa 15.2. Ilman ohjaajaa, tosin.

En ole teatterikriitikko missään mielessä, joten seuraavat mietteeni ovat amatöörin kynästä…ei kun koneesta. Niin, ja muutenkin olen sitä mieltä, että teatterista voisi enemmän keskustella tavallisen tallaajan tasolla. Vaikkapa ohjaajan, näyttelijöiden ja yleisön vapaamuotoisissa tapaamisissa. Siitä voisi ammattilaisille jopa maksaa, sehän on kansansivistystyötä parhaimmillaan (?).

Liika viisas

Liika viisas on ilmeisen vapaaksi tarkoitettu tulkinta Maiju Lassilan valtaan ja hulluuteen kantaaottavasta kommellus- ja kohellusromaanista. Näyttelijöille – Markku Maasilta, Maria Hannonen, Arto Heikkilä, Suvi-Maaria Virta, Veera Ylöstalo, Jarmo Jämsen – ohjaajan näkemyksen toteutus ja varsinkin moninaiset vaihtuvat roolit ovat olleet taatusti kaikkea muuta kuin helppo homma.

Vain Jämsen saa näytellä yhtä roolia, näytelmän varsinaista julistajaa eli Sakari Kolistajaa. Ai niin,
onhan Veera Ylöstalokin ”vain” kertojan eli ketterännotkean Pudde-koiran osassa. Pudde on keskeinen juonen, Maiju Lassilan aatteiden ja mietteiden välittäjä (kuten tietysti Sakari Kolistajakin), koska muuten yleisö putoaisi kärryiltä jo alkumetreillä. Neljä muuta näyttelijää tulkitsee nimittäin kukin 4-5 roolia. Lavastus on lähinnä aikalaispuvuissa, näyttämöllä on vain pari munia täynnä oleva ämpäriä, 5-6 tuolia ja megafoni. Niillä pärjätään sinänsä hyvin, mutta yleisön on kyllä muuten vaikea seurata jatkuvia ”henkilövaihdoksia”, koska rekvisiitta ja siis puvustus pysyy koko ajan samana. Mutta: eihän suuren taiteen tarvitse aina kaikille ja heti avautua? Hurme ainakin herättää taas kerran mielenkiinnon kansalaissodan jälkinäytöksissä teurastettuun Maiju Lassilaan.

Ensimmäinen puoliaika menee todella hurjaa vauhtia, joka tiivistyy ja rauhoittuu jatkossa hulluuden ja vallankäytön fyysiseksi ”analyysiksi”. Mitä on hulluus – tai liikaviisaus / liikavarvas aivoissa? – ja miten pienissä piireissä valta jaetaan, huippuvirat sovitaan? Hurme viittaa välillä selvästi nykyaikaan – jopa terveydenhoidon ja koulutuksen leikkaukset tulevat näyttämölle. Myös miehiset ja naisiset intriigit vallankäytössä eritellään.

Vaikka Liika viisas jää episodimaiseksi, se puhuttelee monella tavalla. Hulluuden esittämisen keinot muistuttavat välillä vaikka Forman-elokuvan Yksi lensi yli käenpesän tunnelmista. Intiimikohtauksissa ja naisnäyttelijöiden kungfu-taistoissa tullaan ehkä liikaakin nykyaikaan… mutta mitäpä teatteri ei tekisi välillä viihdyttääkseenkin. Jotenkin jäi mieleen Liika viisaan ELÄIMELLINEN ÄÄNIMAAILMA. Äänisuunnittelija Paavo Juntunen ansaitsee erityiskiitoksen. On koiraa, kissaa, kanoja, possuja, hiiriä…, jotka ovat olennainen osa hulluuskuvia. Myös Maiju Lassilan maalaismaisemaa.

Öisinajattelija

Asustelin vähän yli 30 vuotta sitten 3-4 vuotta Kristianinkadulla Hgin Siltavuoressa, YLE-toimittaja Juha Virkkusen alivuokralaisena. Enpä voisi parempaa ja kulttuuritietoisempaa vuokraisäntää kuvitella – kävi tuuri. Terveiset sinne pilvien päälle, Juha!

Juha Virkkusella oli radiotoimittajana uskomaton kirjasto, joka täytti hänen asuntonsa, kaksi asuntoa eli meidänkin puolen, siinä määrin ettei pesukoneelle juurin tilaa löytynyt edes kylpyhuoneessa. Kun Juha muutti, kirjoja kuskattiin ison kuorma-auton kuutiolavalla, olin niissäkin talkoissa…

Juhan luona (juuri Pietarista kotiutuneena) opettelin kunnolla lukemista, josta on sittemmin tullut lempiharrastus. Juhan kirjastoa hyödyntäen luin läpi mm. keskeiset suomenruotsalaiset kirjailijat:

Christer Kihlman

Henrik Tikkanen

Jörn Donner

Claes Andersson

Eilen ja tänään luin Claes Anderssonin viimeisimmän (toivotttavasti ei viimeistä!) romaanin OTON ELÄMÄ (2011). Se on Anderssonin parhaimpia, tuo mieliin jopa IHMINEN, SIELUNSA KALTAINEN-teoksen (kenties päätyö?) 30 vuoden takaa. Siinä välissä Andersson teki politiikkaa ja kirjoitti pääsääntöisesti runoja, nekin loistavia!

Oton elämässä liikutaan elämän päätepisteessä, kuoleman odotus ja menneen kiteytys ovat keskeisiä teemoja. Oton elämä on vanhenevan miehen kutistuvan elämänpiirin – ja silti sitä piiriä ja tuntoja loisteliaasti kommentoiva – kuvaus. Rivien välistä kurkistaa sydänleikkauksista ja infarkteista toipuva Andersson itse.

Ministeriurastaan Anderssonilla on aika vähän hyvää sanottavaa, pelkkiä pitkäpiimäisiä kokouksia, joissa aikaa tuhraantui kaikkeen turhaan muttei tekemiseen. Pakko sanoa: kyllä Andersson teki ministerinä sellaisia tekoja, joista Arhinmäellä olisi opittavaa! Jos ja kun vasurit nyt hallituksiin pyrkivät hinnalla millä hyvänsä…

Anderssonin siivellä mainostan myös paria muuta suositeltavaa kirjailijaa ja kirjaa:

Kihlman – IHMINEN JOKA JÄRKKYI, KALLIS PRINSSI

Donner – JAKOB JA KYLMÄ RAUHA jne (Donner on parempi kirjoittaja kuin ohjaaja, huom!)

Tikkanen – ns. osoite- tai juoppokirjat / suomenruotsalaisELIITTIhistoriaa parhaasta päästä: Kulosaarentie 8 (1975), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977). Myöhemmin sarjaa jatkoivat vielä teokset Yrjönkatu (1980) ja Henrikinkatu (1982).

Erityisesti kuusikymppisenä viinaan kuollutta Henrik Tikkasta suosittelen, miksei vaimoansa myös eli Märta Tikkanen: MIESTÄ EI VOI RAISKATA….

Öisinajattelija

En ole militaristi. Päinvastoin, sotilaspassini palauttanut upseeri. Rauhan mies ja erilaisiin ”Rauhaa rajoille”-tilaisuuksiin osallistunut kansalaisaktivisti. Mainitsen esimerkkinä Varparannan rauhanakatemian, jota olin perustamassa 10 vuotta sitten – ja sille ”akatemia”-nimeä vaatimassa.

Olen kuitenkin yleisen asevelvollisuuden kannalla niin kauan kuin armeijalaitos on olemassa. Ja jos armeija on olemassa, sen pitänee puolustaa maata joka puolella tasapuolisesti. Tasapuolisesti pitää myös isänmaata palvella, eri puolilla, eri olosuhteissa.

Kontiorannan varuskunta saapuu tiensä päähän ensi vuoden lopussa. Sitä ennen nuorin poikani vielä ehtii siellä isänmaallis-sotilaallis-palvelunsa suorittaa, koska aloitti sen kuukausi sitten eli 9.1.2012.
(Vasta tänään 9.1. Kontiorannan alokkaat muuten saivat infoa asiasta, eilen palelivat Jaamankankaan “luontoleirillä”, uutispimennossa…). Kaikki kolme poikaani – kuten isänsäkin – ovat armeijan käyneet.

Olen hieman yllättynyt siksi että varuskunnista eivät vasemmisto eivätkä vihreät ole kovinkaan huolissaan. Kaiketi pasifisteja, anarkisteja, siviilimiehiä ja aseistakieltäytyjiä kun ollaan.
On hämmästyttävää, että ”ruotsalaisministerimme” sai kielipelin seurauksena tahtonsa läpi Dragsvikin suhteen, …ja että esimerkiksi SANTAHAMINA (jonka Saharan hiekkaan tutustuin aikoinani antaumuksella…) saa kukoistaa militaarialueena keskellä Helsinkiä. Monissa muissa maissa nämä suurkaupunkien keskusten armeija-alueet on ajat sitten likvidoitu!
Jos pikkasenkin ajatellaan maanpuolustamista aluepolitiikkana, juuri Santahamina voisi olla lakkautuslistan kärjessä…kuten ruotsalaisvaruskunta Dragsvik.

Santahaminan varuskuntana on ns. nykysodankäynnin suhteen aivan tarpeeton sijaintinsa psta esimerkiksi sotilasteknologian vuoksi. Suurkaupunkien alueella olevista sotilasalueista on luovuttu, kaikkialla maailmassa. Santahamina sijaitsee lähimain keskellä Helsinkiä. Se olisi vallan mainio kohde asuntorakentamiseen tai virkistysalueeksi ja juuri siksi mitä sopivin alue, jolla ns. sotatoimet ja se kuuluisa ”Santahaminan Sahara” , missä öisinajattelijakin ryömiskeli asevelvollisena reilut 30 vuotta sitten, siirtyisivät siviilikäyttöön.

Santahaminalla ei ole minkään valtakunnan sotahistoriaperinteitä. Pohjois-Karjalan prikaatilla on. Kontioranta on paitsi alueellisen maanpuolustuksen linnake, myös tunnekysymys, jolla on kansalaisten ja karjalaisten mielissä rajaseutua puolustavat vahvat perinteet. Niiden alasajolla tuhotaan alueellinen maanpuolustus ja halveksitaan sitä nostalgiaa, joka rauhantahtoista pohjoiskarjalaista – idästä ja lännestä ylikäveltyä – itsetietoista ihmistä elähdyttää.

Pohjanmaalta Pohjois-Karjalaan kotiutuneena olen syvästi loukkaantunut nykyisten kanssaeläjieni puolesta.

Öisinajattelija

Vaalihurmos jäi viikonloppuna vähäiseksi, sillä olimme aivan muissa puuhissa ja maisemissa. Ahvensalmella. (Oma vaaliennuste meni muutenkin pieleen, sillä uskoin Pekka Haaviston yltävän yli 40 prosentin kannatukseen. Kolarin kunta Lapissa näytti tosin näissä vaaleissa tietä tulevalle kehitykselle; terveiset kolarilaisille! Kävin siellä vastarintamies-seminaarissa joskus 30 vuotta sitten…)

Sen verran vaaleista, että tottakai pitää pitää mielessä se kansalastoiminta ja innostus mikä syntyi Haaviston ja Arhinmäen kampanjoiden ympärille. Kysymys oli pitkälti “suvaitsevaiston” nuorekkaasta vastaiskusta. Toivottavasti into kantaa syksyn kunnallisvaaleihin ja aktivoi nuoret mukaan. Maailmaa muuttamaan.

Tarkovskin lumo

Viikonloppu kului Savonlinnan ja Varkauden välimaastossa. Ahvensalmelle muuttaneet vanhat kulttuuriradikaalitutut (Helsingin Kruununhaan ja Kristianinkadun ajoiltani) Anneli ja Kaj ovat innostuneet järjestämään kotikylässään kirjallisuuspiirejä ja elokuvailtamia. Kokoonnuimme pienellä joukolla ikivanhassa ja satumaisessa hirsitalossa katselemaan (pääosin) Andrei Tarkovskin tuotantoa. Dvd ja videotykki tekivät elokuvaviikonlopusta nautittavan. Tekniikka toimi ja keskustelu oli vilkasta.

Olen joskus kirjoittanut, että Andrei Tarkovskia (1932-1986) on aina ymmärretty parhaiten elokuvamaailman ulkopuolisissa piireissä. Sen huomaa esimerkiksi siitä, että yhä uudelleen yllättävät ihmiset löytävät Tarkovskinsa, vangitun ajan lumoavan taiteilijan. Tarkovskin elokuvakieli ei ole perinteistä juonielokuvaa tai toimintaa: se liikkuu runouden ja musiikin välimaastossa. Äärimmäisen kulttuuritietoinen ohjaaja veistelee kuvia ajasta, joiden tarkoitus ei ole viihdyttää, vaan ajatteluttaa ja ”kiusata”. Sanoma kuuluu: vakavan taiteen vastaanottamisen tulee olla yhtä kivulias ja vaativa prosessi kuin sen tekeminenkin. Muistan erityisen hyvin sen tunnelman, joka vallitsi Heinäveden Valamon luostarissa, yli 20 vuoden takaa. Moskovan Tarkovski-museon johtaja Paola Volkova luennoi mm. Tarkovskin uskonnollis-mystisestä maailmankatsomuksesta sellaisella innolla, jota harvoin kokee. Olin tulkkina ja vain vaivoin pysyin Volkovan kielikuvissa mukana…

Myös Ahvensalmella oli tunnelmaa. Sitä ei paukkupakkanen pilannut. Päinvastoin, kuvien lumo sulki tietoisuudesta pois niin vaalihumun kuin ulkomaailman. Lämpimien keittojen valikoima piti kehon kunnossa, mielen kirkkaana. Kiitos Anneli & Kaj!

Tarkovski-elokuvat (pitkät): EI PALUUTA, ANDREI RUBLEV, SOLARIS, PEILI, STALKER, NOSTALGIA, UHRI

Tarkovski, Andrei: VANGITTU AIKA. Love Kirjat. Hki, 1989 (suom. VP Makkonen & Risto Mäenpää & Antti Alanen)

PS. VANGITTU AIKA on elokuvallisella asiantuntemuksella suomennettu perusteos ja johdatus Tarkovskin elokuvamaailmaan. Elokuvakirjojen aatelia!

Öisinajattelija

Entinen vasemmistomeppi ja EU-kriitikko, markkinatalouden, virtuaalipääoman ja hötörahan arvostelija, etevä talousasiantuntija Esko Seppänen on päättänyt äänestää presidentinvaaleissa Sauli Niinistöä.

Hän on sanonut, että äänestää henkilöä, ei kokoomusta. Olisikin outoa, jos hän ei olisi tätä sanonut.

Hän on selittänyt valintaansa suunnilleen niin, että Niinistön varhainen EU-kriisikritiikki on ollut tässä henkilövalinnassa keskeinen tekijä. Esko Seppänen itse on osunut monissa EU-talousarvioissaan naulan kantaan ja siitä hänelle kymmenen pistettä. Hän on niitä harvoja meppejä, jotka ovat hyvissä ajoin varoittaneet tulevasta, nyt olevasta kriisistä – pankkiirien / pääoman vallasta ja valuuttakeinottelusta.

Henkilö- ja arvovaalit

Mikäpä siinä, siis Seppäsen kallistumisessa Niinistön joukkoihin. Vaalit ovat henkilövaalit ja antipatiat ja sympatiat merkitsevät silloin aina aika paljon, jos ehdokkaissa ei nähdä merkittäviä eroja. En silti voi olla miettimättä erilaisia painotuksia presidenttiehdokkaiden arvomaailmassa. Kuinka voi olla havaitsematta sitä, että Haavisto ja Niinistö edustavat myös HENKILÖINÄ, TOIMIJOINA aivan erilaisia kansalaispiirejä, erilaista elämäntapaa, erilaista moraalia ja joskus jopa erilaista ihmisoikeuskäsitystä. Myös taustajoukoissa ja eritoten taustajoukkojen talousmietteissä sekä finanssien kahmimisen mahdollisuuksissa, jo saavutetuissa eduisssa on merkittäviä eroja. Niin, vaikka tuleva presidentti Pekka tai Sauli ei paljon talouselämään pysty vaikuttamaankaan…

Tuleva presidenttihän on korostetusti arvojohtaja. Muu valta – paitsi ehkä ulkopoliittinen? – häneltä on demokraattisesti karsittu. Mutta entä ARVOJOHTAJA? Olisiko arvoilla sittenkin merkitystä? Elämäntapasimerkillä, protokollan noudattamistyylillä, siitä poikkeamisella, humanismilla, ihmiskäsityksellä?

Seppänen Viinasen vietävänä

Minusta Esko Seppänen on (ehkäpä?) jumittunut Iiro Viinas-kumppanuuteensa ja yhteisen kirjan tuomiin tunnelmiin. Hänellä on utopistinen näkemys Niinistön talouspolitiikan toimivuudesta ja rehtiydestä, markkinamielisen kokoomuksen vaikutusvallan ylittävästä ”moniarvoisuudesta”. Myös eläkeläismiesten nostalgialla on tässä kenties nostetta? Minä en millään usko Sauli Niinistön “talousnerouteen”, verrattuna vaikkapa Esko Seppäsen omaan ”pääomaan” eli tietopankkiin EU-taloudesta, kriisin syistä.

Lisäksi on muistettava,
1) että Suomen tuleva presidentti ei vaikutusvallallaan EU-taloutta ja EU-kriisiä ratkaise, ei edes Suomen omaa työttömyysongelmaa, mutta arvomaailmaan ja kansakunnan atmosfääriin hän voi vaikuttaa;
2) että punavihreän laajan ja uudenlaisen KANSALAISrintaman rakennus voi alkaa vaikka pressanvaaleista saadusta kokemuksesta, yhteistoiminnasta. Sosiaalinen tilaus on olemassa.
3) että aito KANSALAISliike (jopa ilman suuria rahoja!) on juuri nyt selvemmin Pekka HAAVISTON kuin Sauli Niinistön TAKANA: uusi sukupolvi kenties astumassa politiikan näyttämölle – se sukupolvi jota nykymeno ja talouden & markkinoiden ylivalta vituttaa jo riivatusti. Myös tuhlaus, ydinvoima, globaalit kriisit ja ”natottaminen” sekä ympäristön raiskaaminen.
Uusi punavihreä yhteistyö katutasolla on jo hyvässä vauhdissa – KIITOS PAAVO ARHINMÄEN ja PEKKA HAAVISTON VAALITYÖN ! INNOKASTA NUORISOA ON OLLUT ILO KATSELLA. Tässä rintamassa voi olla myös vasemmiston Tulevaisuus.

Vasemmiston vaihtoehto

Esko Seppäsen mielestä vasemmistolla ei ole vaihtoehtoa presidentinvaalin toisella kierroksella. Vaihtoehdottomuudella hän tarkoittanee EU-kriisiä ja vasemmiston omaa kriisiä, mitä en kiellä. Kyllä on vasemmalla laidalla mietintämyssyn aika kun katsoo Paavojen saamia äänimääriäkin – vaikka kysymys vain pressanvaalista.

Silti! Kuinka niin ei ole vaihtoehtoa? Tottakai vasemmistolla on vaihtoehto. Ehdokkaita on kaksi, jopa toisin kuin joskus poikkeuslain Kekkoslovakiassa, eivätkä he ole ollenkaan kuin kaksi marjaa. Vasemmisto voi tehdä mielestäni valinnan joko menneen maailman ja rahavallan hyväksi – tai tulevaisuuteen ja kohtuulliseen elämäntapaan kurkottaen. Juuri ehdokkaiden arvomaailmaa puntaroiden. Ei Haavisto ole Pekkaa pahempi eikä varsinkaan hänen ulkopoliittinen kokemuksensa tai Venäjä-tietonsa jää jälkeen Niinistön osaamisesta. Kielitaitoa saisi olla molemmilla vähän reippaammin kuin vain suomi-ruotsi-englanti.

Jos haluaa tutkailla mitä ehdokkaat edustavat, näinkin voi ajatella:

ISO RAHA ja KABINETIT = NIINISTÖ
KOHTUUS ja KANSANLIIKE = HAAVISTO
KONSERVATISMI, MENNYT MAAILMA = NIINISTÖ
IHMISARVO, TULEVAISUUS = HAAVISTO

Myös humanismi, tietty idealismi, suvaitsevaisuus, kohtuuden vaatimus elämäntyylissä, punavihreät arvot luonnon suhteen ja kulutuksessa jne jne –
siinä on vaihtoehtoa vasemmalla laidalla äänestää pressaksi Pekka Haavistoa, henkilönä, tottakai! Vaikka ei kaikessa samaa mieltä olisikaan.

EU-kriisiä ei kumpikaan ehdokas voi presidenttinä hoitaa sen kummemmin kuin muukaan poliittinen eliitti Suomessa. Globaalit ongelmat ovat pienen maan taloudelle ylittämättömiä eikä markkinatalous kuuntele Esko Seppäsen logiikkaa – vaikka se olisi tismalleen kohdallaan.

Naton suhteen Haavisto on ilman muuta Niinistöä varovaisempi ja kuuntelee kansaa paremmin!

Esko Seppäsellä olisi ollut sanottavaa EU-talouspolitiikan suhteen, jos häntä olisi meppinä kuunneltu. Kiitettävästi hän myös jaksoi tiedottaa ”natottamisesta”. Meppi-ajoista kaikki kunnia Eskolle, ilman muuta. Puumerkki on merkittävä! Häntä olen mepiksi äänestänyt, mutta enpä olisi Niinistö-korttia häneltä juuri tällä hetkellä odottanut, en tottavie!

Tunnen suht paljon (erilaisten töitteni ja 6 lapseni ystäväpiirienkin vuoksi) nuoria ja nuorten äänestäjien mietteitä. Olen hyvin vakuuttunut siitä, että vanhat puoluerakenteet lähivuosina nitisevät, perussuomalaisten jytky sulaa ja uutta toiminnallisuutta, KANSALAISRINTAMAA
on syntymässä. MARGINAALEISSA tosin aluksi, mutta silti. Myös kulttuuriväen huikea esiintulo POLITIIKASSA luo uusille rintamalinjoille edellytyksiä. Näen avoimissa kannanotoissa jopa tiettyjä yhtymäkohtia siihen 60-lukulaisuuteen, kulttuuriradikalismiin, joka pöllytti pöhöttyneitä konservatiivisia arvoja miltei puoli vuosisataa sitten. Uusien aatteiden ja ideoiden aika – uusien rintamien aika!

Nyt on tuhannen taalan paikka jatkaa yhteisiä punavihreitä kansalaistoimintoja presidentinvaalin jälkeenkin. ARHINMÄKI & HAAVISTO edustavat tässä mielessä selkeästi vaihtoehtoisia poliittisen toiminnan malleja ja kuuntelevat käsittääkseni aidosti ihmisiä, jopa nuoria…
Siksi(kin) äänestän Haavistoa tällä kertaa.

Öisinajattelija

Presidentinvaalien loppuhuipennus lähestyy. Ensimmäisellä kierroksella kandidaatit eivät paljonkaan Venäjästä keskustelleet, vaikka itänaapuri ja suhde Kremlin vallanpitäjiin on ollut aikaisemmissa vaaleissa hyvinkin keskeinen puheenaihe.

Venäjästä vaikeneminen on osin ymmärrettävää. Itänaapuri ei enää pistä lusikkaansa Suomen sisäpolitiikkaan presidentinvaaleissakaan eikä ilmaise ”virallisia” antipatioitaan tai sympatioitaan suuntaan tai toiseen – toisin kuin Kekkoslovakian vuosikymmeninä. Venäjä ei muodosta Suomelle mitään sellaista uhkaa tai isoveli-akselia, mikä pitäisi aivan erityisesti ja joka juhlapuheessa noteerata.

Onko Venäjä-osaaminen enää vaalien valttikortti (?)

Maantieteelle me emme silti voi mitään. Sitä paitsi, ulkopolitiikka on yhä presidentin vallankäytön ydinaluetta. Pohjoismaiden ja EU:n ohella itäinen rajanaapuri on keskeinen keskustelukumppani – muuallakin kuin Brysselin yhden tai kahden lautasen pöydässä. Tulevalla presidentillä tulee olla kahdenkeskiset (Suomen ja Venäjän väliset) ja henkilökohtaisetkin suhteet Moskovaan päin. Siitä syystä Venäjä-osaaminen on näissäkin vaaleissa keskeinen tekijä. Se on lisäarvo, mikä kannattaa noteerata kun valitsee omaa ehdokastaan.

Täällä susirajalla eli itäisessä Suomessa on hieman ihmetelty sitäkin, että ensimmäisen kierroksen yleisötilaisuuksissa ja vaalitenteissä Venäjästä keskusteltiin kovin vähän. Itse olisin aiheesta kysynyt, esimerkiksi Paavo Arhinmäen Joensuun tilaisuudessa, mutta muita polttavia teemoja ja halukkaita keskustelijoita riitti niin paljon etten saanut Venäjä-aihetta kuuluviin…

Nytpä haluttaisi kysyä samasta asiasta Haavistolta ja Niinistöltä.

1)Miten hoitaisit presidenttinä kahdenkeskiset Venäjä-suhteet? Riittääkö EU:n Venäjä-politiikka, EU-maiden yhteiset päätökset, näkemykset ja kannanotot?
2)Mikä on kielitaitosi ja millä tasolla on oma venäjäsi? Aiotko presidenttinä opiskella kieltä, kohteliaita fraaseja ja aakkosia vasta junamatkalla Moskovaan vai ihan luppoaikoina muutenkin?
3)Mitä mieltä olet venäjänkielen (erityis)asemasta itäsuomalaisissa kouluissa? Olisiko venäjään panostettava tätä nykyä enemmän vai vähemmän muutenkin?
4)Mikä venäläisessä kulttuurissa kiinnostaa sinua eniten – yksityishenkilönä? Mihin panostaisit maittemme välisissä kulttuurisuhteissa – presidenttinä?

Öisinajattelija

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros oli selkeä henkilövaali, jossa puolueet ja muutenkin haalistuneet aatteet jäivät taka-alalle. Jopa EU ja Nato. Onko se kielteistä vai myönteistä? Siinäpä kysymys. Suurimmat yllätykset tuotti kolmikko Haavisto-Soini-Lipponen. Pekka Haavisto toisella sijallaan, Soini & Lipponen täydellisellä romahtamisellaan. Suuren rahan ja mitäänsanomattoman ”valtiomieskampanjan” tehnyt Sauli Niinistö koki mielestäni arvovaltatappion: raha ei vaaleissa ratkaissutkaan, ei ainakaan vielä ensimmäisellä kierroksella.

Vaalituloksesta päätellen ehdokkaiden arvomaailmalla oli merkitystä, mihin on syynsä: presidentin valtaoikeudet on karsittu minimiin. Juuri arvomaailman kohdalla Sauli ei olisi voinut saada Pekkaa pahempaa ja erilaisempaa vastapeluria toiselle kierrokselle, josta saattaa tulla tiukkakin kamppailu. Jos nimittäin vasemmalla laidalla koppeudutaan ja jaksetaan äänestää. Potentiaalia Pekan taakse on myös nuorisossa, koska sukupolvivaalistakin on kysymys, vaikka toisen kierroksen ehdokkaiden ikäeroa ei ole kuin kymmenen vuotta..
Vaalituloksesta päätellen Suomi on pahasti jakautunut cityyn (=kaupungit) ja periferiaan
(=pohjoinen & itä & pienet kylät). Kummallakaan jatkoon päässeellä, Niinistöllä ja Haavistolla ei mene periferiassa kovin hyvin. Paradoksaalisesti vihreä aate ei kanna luontoon saakka, vaan itää Hgin asfalttimaisemissa? Ympäristöutopia ei ole sitten Koijärven ja Ville Komsin muuttunut realistiseksi koko Suomen puolustamiseksi, asuttamiseksi ja luomuelämänmuodoksi. Tarvittaisiin esimerkkejä, Linkolan seuraajia.

Vasemmiston arvot ja kuoleman suudelma?

Arvasin ja vaaliveikkasin oikein kolmen ensimmäisen ehdokkaan järjestyksen ja melko tarkalleen myös Haaviston prosenttiluvun (18,0 % äänistä Pekalle oli oma veikkaus). Sen sijaan uskoin Paavo Arhinmäen yltävän ns. puoluekannatukseen ja Paavo Lipposenkin nousevan kymmeneen prosenttiin. Erehdyin.
VASEMMISTO ROMAHTI näissä henkilövaaleissa. Arhinmäen loppurutistus ja into ei riittänyt aivan oman puolueväenkään vakuuttamiseen. Kampanja oli silti yhtä innokasta ja ihmisläheistä kuin Haavistonkin porukoissa. Demarit tekivät harakirin valitsemalla oman Paavonsa. Ja silti: olen miltei tyytyväinen ettei jatkossa enää tarvitse katsella euroapostolin ja elitistisen natottajan itsetyytyväistä naamaa politiikassa.

Tavallaan vasemmiston arvot kuitenkin vaaleissa näkyivät. Väitän, että Timo SOININ ROMAHDUS – ja Haaviston menestys – on nuorekkaan ”suvaitsevaiston” vastaisku rasismille , Soinin populismille ja patavanhoillisille uskonnollisille näkemyksille. Soinin romahdus enteilee jytkyn alkavaa alamäkeä…ja Pekka Haaviston sinänsä inhimillinen kädenojennus Teuvo Hakkaraisen suuntaan oli samalla perussuomalaiselle rasismille annettu kuolemansuudelma.

Yllätyksiä Pohjois-Karjalassa: suvaitsevaiston vastaisku

Pienten puolueiden vaalityö oli suht näkymätöntä itärajalla. Niinpä Haaviston menestys vaikkapa Joensuussa (20,8 %), missä hän nousi kakkoseksi heti Niinistön jälkeen oli suuri yllätys. Väyrynen ja Soini jäivät kauaksi taakse. Arhinmäki pärjäsi myös hyvin juuri Joensuussa ja esimerkiksi Outokummussa ja Valtimolla.

Suvaitsevaiston vastaisku näkyi Pohjois-Karjalassa pienemmilläkin paikkakunnilla, jossa vaalityö rajoittui ehdokkaiden naamataulujen pystyttämiseen katujen varsille. Esimerkiksi Kontiolahdella, Liperissä, Outokummussa, Lieksassa ja Kesälahdella Haaviston ääniosuus vaihteli 10 – 15 % välimailla.
Pahamaineisessa Lieksassa Arhinmäen ja Haaviston yhteenlasketut äänet olivat samaa suuruusluokkaa kuin perussuomalaisten kannatuslukemat. Se on – demariäänien ohella – merkittävä punavihreä ”torjuntavoitto” rasismista pienessä lieksalaisessa mittakaavassa!

Öisinajattelija

Joensuun kansankuppila eli kansalaistalo Soroppi natisi tänään (=15.1. 2012) liitoksissaan kun Paavo ”yhdeksikkö” Arhinmäki marssi sisään huopatossuissaan. Harvoinpa olen nähnyt vastaavan yleisömäärän Soropissa. Pääsin laskuissani lähes sataan. Ja joukossa oli nuorta väkeä enemmän kuin Pohjois-Karjalan vasurien tilaisuuksissa maailman aikoihin! Paikalla oli myös virkeä joukko eläkeläisaktivisteja ja melkoinen siivu joensuulaista kulttuuriväkeä – yliopistoporukkaa, teatterin ja elokuvankin ystäviä.

Arhinmäki on selkeästi nuorten suosiossa, mikä kävi hyvin ilmi Järvenpään koululaisten TV-vaalitentissä menneellä viikolla. Kaasuputkiyrittäjä eli Lippos-Paavo on jäänyt taakse gallupeissa (joihin nyt aina ei ole luottaminen…). Voi vain ihmetellä, miksi tämä tuskin himmeästi punertava EU- ja Natoparooni ja valtiomiesten aatelinen kaivettiin naftaliinista demarien ehdokkaaksi. Selkeä virhearviointi. Olisi jo sinänsä jymy-yllätys mikäli vasurien Arhinmäki saisi enemmän ääniä kuin demarien Lipponen. Viikon kuluttua olemme viisaampia, mutta tuota kaksinkamppailua seuraan erityisesti.

Arhinmäki oli Joensuussa hyvässä vedossa eikä väsymys näyttänyt painavan. Päinvastoin, vaikka matka jatkui kohti pohjoisempaa Karjalaa eli Nurmeksen kaupunkia heti Soroppi-tilaisuuden jälkeen. Paavon avauspuhe oli selkeä vasemmistolainen julistus ja pika-analyysi Suomen tilasta ja öykkärikapitalismista. Siinä asetuttiin pienen ihmisen puolelle ja ehdokkaalla riitti kärsivällisyyttä kuunnella myös eläkeläisten huolia. Keskustelu oli niin vilkkasta, että moni puheenvuoron pyytäjä sai nuolla näppejään…

Kun Paavo ei ole vielä ihan presidentti, Öisinajattelija päätti kysyä häneltä kulttuuriministerin toimialasta. Ensiksi kehuin Guggenheim-kannanottoa ja sitten utelin ehdokkaan näkemystä kotimaisesta elokuvasta ja teatterista. Mielipiteet tulivat kuin apteekin hyllyltä. Pistimme takarivissä tyytyväisinä merkille, että Paavohan on hyvin läksynsä lukenut, vaikka ministeriys on vielä aika tuore viitta nuorekkaan jalkapallomiehen harteilla. Suomi tarvitsee oman kansallisesti rahoitetun elokuvatuotantonsa, teatterinsa ja orkesterinsa – eikä mitään ylikansallista Guggenheim-hömppää. Myös ilmainen kirjastolaitos sai suitsutusta ja tukea jatkossakin.

Yllätys oli, että vaikka oltiin rajan pinnassa ja itäisessä Suomessa, kukaan ei kysynyt mitään Venäjästä. Itse olisin kysynyt, mutta toiselle kierrokselle en päässyt, koska muita halukkaita keskustelijoita riitti kasapäin.
Olisin kysynyt Presidentti Paavo Arhinmäen
1)Venäjä-suhteiden hoidosta,
2)venäjän kielen taidosta (= ”Aiotko presidenttinä opiskella…?”) ja
3)venäjän kielen (erityis) asemasta itäsuomalaisissa kouluissa

Öisinajattelija

Keskisuomalaisen nuori toimittaja Heikki Kärki vieraili tänään ( 14.1.2012) sanomalehti Karjalaisen Antenni-palstalla. Hyvä että vieraili. Hänellä oli tähdellistä sanottavaa kärkevässä puheenvuorossaan
”Tämä ohjelma on tuotesijoittelua”

Canal plus

En ole seurannut Canal plus -urheiluviihdettä muuta kuin satunnaisesti, kyläreissuilla. Heikki Kärki suuntaa kritiikkinsä juuri plussa-kanavan urheiluohjelmiin, joista monet alkavat olla täynnä product placementtiä, tuotesijoittelua. Joku Real Madrid TV tai Arsenal World esimerkiksi ovat rikkaiden suurseurojen mainoshömppää, jossa pelaajat ja muu seurakunta pannaan kehumaan itseään ja seuraansa olan takaa ja niin läpinäkyvästi että ällöttää. Pitääkö pelaajavirtuoosienkin todella olla moisessa mukana.

Kauhulla voi odotella milloin samanlainen tuotesijoittelu ja brändäys tulee mukaan kulttuuriin, talouteen ja politiikkaan jne…(?). Ai niin, mutta sehän on jo siellä! Guggis tulee, oletko valmis? Suomalaisetkin Guggenheim-elitistit ovat ajaneet asiaansa viime päivinä yhtä kovilla kierroksilla kuin raharikkaat formulatallit ja kuskit. Myös valtakunnan Pravda on tuotesijoitellut amerikkalaissäätiön rahastusmuseohankkeen monelle aukeamalle. Ihan vain uutisointimielessä, tietty (?)

Elokuva- ja peliteollisuus

Vilkkaampi keskustelu tuotesijoittelusta alkoi elokuvateollisuudessa jo ainakin vuosikymmen sitten. Sitä ennenkin liikkuva kuva, mikä hyvänsä, oli oiva paikka piilomainonnalle ja vaikuttamiselle, vaikka moni tekijä ja tuottaja toista väitti. Nyttemmin jo usein sentään mainitaan, viimeistään lopputeksteissä, tärkeimmät ”sijoittelijat”. Kun elokuva maksaa maltaita, moni ohjaaja hakee rahaa sieltä mistä sattuu saamaan. Joskus punastellen ja omantuntonsa hinnalla, mutta myös alhaisella moraalilla(kin). Pahimmassa tapauksessa laatu kärsii ja yhä nuoremmat katsojat turrutetaan mainos- ja markkinaviihteen vastaanottajiksi. Hyvin harvoin kuulee kritiikkiä, vaikka aivopesu on valtavaa.

Varsinainen rahasampo tuotesijoittelun kannalta ovat jo nyt ja varsinkin tulevaisuudessa erilaiset pelit. Peliteollisuus on tällä hetkellä koko maailman mitassa kapasiteetiltaan valtava viihdeteollisuuden haara. Sen liikevaihto on 60 miljardin euron paikkeilla vuodessa. Pelit ovat maailman tuottavin media, jonka yhteenlaskettu myynti on suurempi kuin elokuvateattereiden, (DVD- ja Blu-Ray) -levyjen ja musiikkiäänitteiden myynti yhteensä. Juuri nuoret ikäluokat ovat puolestaan peliteollisuuden tuotteiden suurkuluttajia. Voi vain arvailla mitä tuotesijoittelu saa aikaan tällä viihteen saralla. Ja kysyä: onko peliteollisuuden suosiminen, uusien pelien ja koneiden hankkiminen esimerkiksi julkisiin kirjastoihin perusteltu ratkaisu?

Ideologinen product placement

Ideologisesta tuotesijoittelusta sain tarpeekseni opiskeluaikoina itänaapurissa. Ei päivää ilman Brezhneviä! (Nykymuodossa: Ei päivää ilman Putinia!). Toisaalta, valtava Brezhnevin kuva esimerkiksi kaljakapakkaa vastapäätä sijaitsevan kerrostalon päädyssä tuotti monenlaista huumoria
kolpakonkallistelijoiden päissä. ( Eikä siitä Siperiaan viety, ei enää 1970-luvun lopulla. )

Yhtä humoristinen oli pietarilaisen Gavan-kaljakapakan seinälle ripustettu iso kyltti, jossa luki: Alkoholijuomien nauttiminen täällä on kielletty. Oluthan oli Neuvostoliitossa ravintoaine, ei alkoholijuoma…ja toisaalta mietoa ohrapirtelöä se usein olikin, koska kapakoitsijat kaatoivat ämpärin vettä vasta tuotuihin sammioihin – ammennettuaan sieltä ensin itselleen vastaavan nestemäärän…

Ideologinen tuotesijoittelu on 2000-luvulla viety äärimmilleen ikuisen auringonnousun itämaassa, Pohjois-Koreassa. Mutta jätetään tällä kertaa Kimin sukuhaara ja juche-aate omaan rauhaansa ja kansakunta suremaan poismennyttä rakastettuaan. Toivoa kuitenkin sopii, että Wilhelm Reichia (mm. Fasismin massapsykologia) vielä jonakin kuuna päivänä luetaan Pohjois-Korean kirjastoissakin…

Öisinajattelija

Guggenheim -huuma tuli Helsinkiin.
City-herrat eli oikeistolaiset päättäjät ”…hekumoivat Kanavaterminaalin purkamisella ja museon valmistumisella jo vuodeksi 2018” (HS , 11.1.). Johan on kiire (?!) – ja johan on kaupungin kukkaro pullollaan ylimääräistä, vaikka muuten ei edes pikkurahaa tahdo löytyä lapsille, sairaille ja vanhuksille. Kammottavinta on, että myös muutamat vasurit ja vihreät ovat Guggiksesta innoissaan kuin ensi kertaa norsun nähneet pikkulapset.

Norsuhan Guggis muuten onkin! Erikoisuutta tavoitteleva turistirysä – kömpelö, iso ja yhtä omituinen kaikkialla maailmassa arkkitehtuuriltaan kuin norsu rakenteeltaan. Oikea moderni rahastussampo. Kehnon populaariviihteen rinnakkaisilmiö taidemaailmassa, amerikkalaistakin amerikkalaisempi ”brändi”.

Suomen Guggikseen on suunnitteilla painoalueina muotoilua ja arkkitehtuuria. Jopas jotakin, niilläkö turistivirrat nousevat satoihin tuhansiin? Epäilen suuresti. Hesassa kun on jo nyt paljon mielenkiintoisempaakin tarjolla. Mitään omaa taidekokoelmaa Guggis ei edes saa Helsinkiin vaan se on eräänlainen kiertävä galleria vaihtuville rahastusmielessä pystytettäville näyttelyille.

Guggis-kritiikki kasvaa…

Jäitä hattuun punavihreä porukka. Nyt ärhäkkäästi kantaa ottamaan. Heti!
Onneksi kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki tyrmäsi suoralta kädeltä mahdollisen lisärahoituksen kulttuuriministeriöstä. Tämä tyrmäys on hyvin linjassa vasurien kulttuuriohjelman kanssa: Arhinmäki on tähän saakka aina korostanut vaihtoehtoisen taiteen ja marginaalissa liikkuvan kulttuurielämän tukemista. Ainakin sanoissa. Toivottavasti voimme Guggis-tapauksessakin arvostaa ”sanasta miestä” – käytännön toimissakin!

Guggenheim-kuume on saanut runsaasti kritiikkiä taiteilijoilta.
Taiteilija Mike Pohjola irvii mielipiteessään Guggista perustellusti keskustelupuheenvuorossaan.
Lainaan Pohjolaa, joka kirjoittaa:

”…Helsinkiin halutaan Guggenheimilla saada “Bilbao-efektiä”, jossa tänne tulisi hirveästi enemmän kulttuurituristeja kuin aikaisemmin. En tiedä oletteko huomanneet, mutta Helsingissä on JO aika paljon museoita ja turisteja. Pieni vertailu:
Bilbaon museot ennen kuin Guggenheim rakennettiin (*): Härkätaistelumuseo, Taiteellisten jäljennösten museo, Pyhän taiteen museo, Merimuseo, Baskimuseo ja Kuvataidemuseo. Toistan: Härkätaistelumuseo ja Taiteellisten jäljennösten museo!”
Sitten Mike Pohjola listaa pääkaupungin kymmeniä keskeisiä museoita ja päättelee:
”Kyllä minun on helppo kuvitella, että jos Härkätaistelumuseostaan tunnettu kaupunki saa yhtäkkiä hienon kuvataidemuseon, niin sinne tulee enemmän ihmisiä kuin aikaisemmin. Mutta jos Helsingin kaltaiseen merkittävään museokaupunkiin tulee yksi lisää, niin vaikutus on vähäisempi, ellei mitätön. Jos Helsingillä todellakin on valtion ja yksityisten lahjoittajien avulla käyttää 140-300 miljoonaa euroa kaupungissa toimivien museoiden kehittämiseen ja lanseeraamiseen, mitä järkeä on laittaa rahoja amerikkalaisen säätiön brändin kehittämiseen, kun niillä voisi kehittää ja mainostaa Stadia todellisena Museoiden kaupunkina? Sellaisena, kuin esimerkiksi Bilbao ei ole.”

Öisinajattelija