Rion olympialaiset 2016 ovat ohi, mutta jälkipuhetta ja löylytystä riittää. Isänmaallinen uho tai vähintäänkin kansallinen innostus on aina kulminoitunut urheilukilpailuissa. Kun menestystä ei tule, pettymys on karvas. Tässä Öisinajattelijan pikaisia ja sekalaisia mietteitä kisoista, joista puuttui paljolti pröystäily. Tunnelma oli brasilialaisen rento ja päättäjäisetkin olivat mukavaa katseltavaa. Dopingista kuulemme tietysti vasta myöhemmin.

 

Seurasin kisoja harvinaisen paljon kotisohvan penkkiurheilijana. Ehkä osin sateisen itäsuomalaisen säänkin takia, sillä ulos ei ole viime päivinä useinkaan mieli tehnyt.

Television urheilutarjonnassa riitti myös monipuolisuutta. Niin yöllä kuin päivällä saattoi seurata lajeja, joita ei menneinä vuosikymmeninä näytetty – eikä kaikkia edes aikaisemmissa kisoissa mukana ollut. Jätin silti (mielestäni) kyseenalaiset liikuntalajit kuten golfin ja hevosratsastukset väliin eikä kaikkia kymmeniä uintimatkojakaan millään jaksa pitää tarpeellisina. Eläinurheilu arveluttaa ihmiskisoissa. Aivan yhtä hyvin voisi ottaa mukaan agilityä koirien kanssa, kukkotappelua, tikanheittoa tai akankantoa. Ja jos vertaa uintia ja yleisurheilua, juoksumatkoja voisi lisätä takaperin, sivuttain tai kädet ylhäällä juoksuilla… . Ei sentään, parempi olisi karsia uintimatkoja ja harkita vähän, mikä on oikeaa ja liikunnallista ihmisurheilua.

 

Naisurheilu ja tasa-arvo

 

Vielä 50 vuotta sitten, esim Tokion olympialaisissa 1964 naislajit olivat harvinaisia muualla kuin yleisurheilussa. Pitkien matkojen juoksukin oli naisille vielä pannassa. Sen väitettiin sopivan huonosti naisen elimistölle (?).
Nyt on toisin. Naiset nyrkkeilevät, miekkailevat, ampuvat, nostavat painoja, painivat ja juoksevat maratonia.

Suomalainen Mira Potkonen, 60 kg nyrkkeilysarjan pronssimitalisti ansaitsee vuoden urheilijatittelin. Melko myöhään urheilu-uransa aloittanut Potkonen teki naisnyrkkeilyn näkyväksi ja otteli ennakkoluulottomasti itsensä pronssille. Kultakin olisi voinut olla mahdollinen. Myös monet muut suomalaiset naisurheilijat olivat mukana uusissa lajeissa (paini, painonnosto, taekwondo). Kuntosaleilla Joensuussa ja Lieksassa olen havainnut yhä enemmän naisia pitämässä lihaksistostaan huolta eikä kyse ole mistään hormonipullistelusta. Hienot esimerkit ja uudet lajit toivottavasti lisäävät tasa-arvoa ja feminismiä – sekä ennen kaikkea nuorten tyttöjen liikunnallisia harrastuksia. Omien tyttärieni (myös poikieni) kuntoilusta olen äärettömän ylpeä!

Seurasin innolla myös naisvoimistelua, vaikka kilpailijat ovat usein melkein lapsia, ainakin hyvin nuoria. Notkea ja treenattu ihmisvartalo pystyy niin telineillä kuin permannolla uskomattomiin liikesarjoihin. Toisaalta joukkuepeleissä kuten kori- ja lentopallossa dominoi hieman toisenlainen ruumiinrakenne. Näin on myös naisten kenttälajeissa tai rantapallossa (bech volley). Kieltämättä: naisurheilu on samalla miellyttävää ja esteettistä silmänruokaa joka makuun. Sitä kiinnostavampaa, mitä enemmän penkkiurheilija eri lajeista tietää.

 

LSD-juoksijan yksinäisyys

 

Pitkien matkojen kestävyysjuoksu on laji, jota olen seurannut silloinkin kun ei ole ollut aikaa katsoa olympiakisoja niin paljon kuin tänä vuonna. Ikävä vain, että Lasse Virenin perillisiä ei Suomessa ole ilmaantunut. Juoksu-urheilun taso on kamalan matala maassa, jonka legenda on sentään nimeltään Paavo Nurmi. Laaja liikunnallinen pohja puuttuu ja harva nuori uhraa vuosia sitkeälle harjoittelulle, joka vaatii aikaa ja kilometrejä (kuten muuan Arthur Lydiard jo 1960-luvulla suomalaisia opetti). Pelit, pokemonit tai muotilajit kiinnostavat enemmän. En syyttäisi valmennusta enkä pelkän rahan puutetta, koska kyse on sen kohdentamisesta ja 90% asenteesta, urheiluelämän murroksesta ja uudenlaisesta suhteesta liikuntalajeihinkin. Juoksu ei ole tippaakaan muodikasta, vaikka muuta ”modernia” kilpaurheilua suositaan.

Toivon, että nuoret ja varsinkin naiset vielä löytäisivät tutkitusti monipuolisen lenkkeilyn liikuntalajiksi Suomessakin. Mikään ei ole hauskempaa ja rentouttavampaa stressin purkua kuin kunnon LSD-juoksu (Long Slow Distance) kesäaamuna, syyssäässä tai kevätauringossa. Pikku pakkanenkaan ei lenkkeilyä estä. Siis kun muistaa hölkätä alussa tarpeeksi hitaasti, kilometri kilometriltä kuntoa kohottaen: tavoitteena vaikka alussa kymppi tai vähitellen pitempikin matka. Yksin tai kaverin kanssa luonnossa. Ja muistutukseksi: ennen hölkättiin hiekkateitä, luontopolkuja tai rantoja pitkin, ilman merkkitossuja, hikeä ja vettä hylkivää vaatetusta, sykemittareita, kännykkää tai korvalappuja. Silti 1960-70 -lukujen kisa-ajoilla pärjäisi vallan hyvin nuorten tai aikuisten SM- ja Ruotsi-otteluissa tänäänkin ja Virenin ja Väätäisen ajoilla vaikka missä.

 

Muistelen kuinka luin juoksu-urheilun teoriaa ja vaikutuksia tutkineen gurun, James F. Fixxin ”Suuren juoksukirjan” (1979). Sillä oli järisyttävä vaikutus omaan harrastukseeni: päätin pidentää lenkkejä ja Jyväskylän Finlandia-maraton tuli taitettua 1980. 1970-luvun Suomessa kuntoilijoita ja lenkkelijöitä riitti monen kylän raitilla, moniin hölkkämaratoneihin. Fixx muistaakseni ennusteli naisjuoksijoiden ennätysten lähenevän tulevaisuudessa miesten aikoja pitkillä matkoilla, koska lihaksisto ja ruumiinrakenne suosii sitkeyttä sekä kehon rasvojen hyödyntäminen on jotenkin toisenlaista kuin miehillä. En tiedä, ollaanko näistä asioista enää ”liikuntatieteessä” samaa mieltä, mutta kyllä juuri pienikokoiset kympin juoksijat ja naismaratoonarit ovat parantaneet ennätyksiään huikeasti. Miehistähän esim etiopialainen Abebe Bikila juoksi paljain jaloin jo Tokion maratonin 1964 aikaan 2.12.11.2 eivätkä monetkaan miehet Riossa 2016 tuota aikaa alittaneet.

”Suuren juoksukirjan” kirjoittaja James Fixx (1932-84) muuten aloitti juoksu-uransa varsin myöhään, ylipainoonsa kyllästyneenä. Paradoksaallisesti hän kuoli sydänkohtaukseen kesken juoksulenkin – miehen ja suvun rasitteena kun oli synnynnäinen sydänvika…

 

Rion jälkipuhe

 

Rion jälkipuhe alkoi heti kisojen loputtua. Urheilujohtajien on vaikea myöntää erityisesti sitä, että suuretkaan rahat eivät tuota huippu-urheilumenestystä – eivät varsinkaan silloin kun ne eivät mene oikeisiin kohteisiin. Huippu-urheiluyksikön johtaja ja Rion joukkuejohtaja Mika Koljonkoski kantaa suuren vastuun rahankäytöstä ja kohdentamisesta. Samoin Olympiakomitean puheenjohtaja Risto Nieminen. Miesten kannattaa harkita tarkkaan jatkamistaan tehtävissään, sillä nykymenolla Suomi ei taatusti ole ”paras pohjoismaa” Tokiossa 2020. Sehän on tavoite.

Olympiakomitean rahankäyttökin on ollut holtitonta. Sen piti alun perin jopa palauttaa julkista tukea puoli toista miljoonaa perusteettomina urheilujohdon kuluina ja palkkioina. Opetusministeriö armahti summasta kaksi kolmannesta, jotta komitea ei joutuisi ”taloudellisiin vaikeuksiin” Rion aattona. Huipulla johtajina ja lajipäällikköinä toimii kymmeniä korkeapalkkaisia ns. asiantuntijoita ja byrokraatteja, jotka eivät juurikaan ole tekemisissä liikunnan, urheilijoiden tai kenttävalmennuksen kanssa. Matkailu ja eliittiryhmien kokoukset ovat tärkeämpiä.

 

Vertailun vuoksi voi vaikka mainita, että Mira Potkonen on nyrkkeillyt 10 000  euron vuotuisella apurahalla ja hänen valmentajansa Maarit Teuronen ottaa työstään palkatonta vapaata päästäkseen leireille mukaan.

Ministeritasolla ensimmäiset Rio-kommentit kohdistuivat siihen miten ”priorisoida huippu-urheilun eri lajien tukea”. Kannattaisi miettiä ehkä myös sitä, millaisiin kuluihin julkisen tuen rahat menevät. Pitemmällä aikavälillä keskeinen kysymys on liikuntakulttuurin kokonaisvaltainen tila – kodeista kouluihin ja urheilulukioihin, seuratoiminnasta yleiseen liikunnan lisäämiseen. Kuten köyhyys ja alhainen koulutustaso, myös liikkumattomuus ja epäterveet elämäntavat sekä lihavuus näyttävät periytyvän… . Kun liikunnallinen pohja uupuu, huippuja ei esiin putkahtele.

ps. Vahvasti silti uskon, että Rion Paraolympialaisissa suomalaiset urheilijat pärjäävät parin viikon kuluttua aika hyvin. Priorisoidaan heihin!

Öisinajattelija