Rosa Liksom vieraili 11.10. (Tyttöjen oikeuksien päivänä) Everstinna-kiertueellaan Joensuussa. Oli ilo tavata pitkästä aikaa. Viimeksi nähtiin Lieksan kirjastossa viitisen vuotta sitten. Silloin pyörähdettiin myös Kolin huipulla ja naamioiduttiin burka-asuihin, mutta se on kokonaan toinen tarina, yksi monista Rosan projekteista. Katsokaapa vaikka:

http://www.rosaliksom.com/burka-projekti/

 

Rosa Liksom. Everstinna. Like 2017, 195 s.

 

Rosa Liksom (s.1958) on ideoita pursuileva monipuolinen taiteilija, joka tunnetaan silti parhaiten kirjailijana, lyhyen iskevän novellitaiteen mestarina, suomalaisen kirjallisuuden uudistajana.

Jo esikoisteos, novellikokoelma Yhden illan pysäkki (1985) sai J.H. Erkon palkinnon ja kirjailijan uran kruunasi Siperian junamatka-romaanista Hytti nro 6 (2011) myönnetty Finlandia. Monen kriitikon mielestä Rosa Liksom olisi voinut saada Finlandia-palkinnon yhtä hyvin jo paljon aikaisemmin, vaikkapa Kreisland-romaanistaan (1996).

 

Everstinna on Rosa Liksomin neljäs romaani –  novellikokoelmien määrää en edes muista! –  ja samalla toinen murteella, meän kielellä eli Rosan äidinkielellä kirjoitettu teos Reitarin (2002) jälkeen. Reitari oli kunnianosoitus lappilaiselle taiteilijalle Reidar Särestöniemelle. Everstinnan naishahmollakin on esikuvansa: everstinna muistuttaa kovasti niinikään Lapissa asunutta ja pohjoista luontoa paljon kuvannutta kirjailija Annikki Kariniemeä (1913-1984) – ja kirjan eversti Oiva Willamoa (1887-1967). Pariskunta eli natsiaatteen ja väkivallan sävyttämässä avioliitossa vuosina 1944-62. Silti Everstinna on fiktio, vaikka ei ole epäilystäkään etteikö Rosa Liksom olisi taustat selvittänyt ja hyödyntänyt edellä mainittujen oikeasti eläneiden henkilöiden elämänvaiheita. Kirjailijoilla on usein sellainen hyväksi tai pahaksi koettu tapa. Lahjakkuus näkyy siinä, miten käytetyt lähteet on fiktioksi myllytetty – ja Rosa sen osaa!

 

Suomi 100 – täynnä tragediaa, yksityisesti ja yleisesti

 

Everstinna on paitsi tragediaksi muuntuvan avioliiton kuvaus, myös Suomen ”toista historiaa” vapaan kerronnan keinoin valottava teos. Se ei historian ”suurmiesten” kuvia kumarra ja meän kielinen esitystapa aivan kuin lisää vimmaa ja romaanin todistusvoimaa. Ajallisesti liikutaan kansalaissodan, pula-ajan, talvi- ja jatkosodan sekä Lapin sodan pyörteissä. Rauhan aika jää vähemmälle. Everstinna kasvaa pikku lotasta Saksaa ihailevaksi natsiksi ja ehtii siinä sivussa tavata liudan sotaa johtavia upseereita ja paljon saksalaisiakin, varsinkin Lapin sodan aikana. Mannerheimin syntymäpäivillä kohdataan myös  itse ”Vyyreri”.

 

Lopulta ristiriidat kasvavat: ero niin everstin kuin natsiaatteenkin vaikutuspiiristä on väistämätön. Rosa Liksomin novelleista tuttu, hekumallisen ronskisti, mutta aina säästeliäästi kuvattu seksuaalisuus muuttuu siinä sivussa everstin harjoittamaksi sadistiseksi väkivallaksi. Se on vähällä ajaa everstinnan kokonaan tuhoon. Mutta vahva nainen vapautuu ja ehtii elää kokonaista ”neljä elämää” – kokea vielä elämisen ja Lapin luonnon nautintoja, kohdata viisikymppisenä tuoreen nuoren rakkaudenkin. Luontokuvat ja suomaisemat ovat harvoin kirjallisuudessa sellaista herkkua kuin Everstinnan sivuilla!

 

Rosa Liksom on tutkinut taustat ja historialliset tapahtumat, jotka heittelevät everstinnaa milloin minnekin yksin tai miehensä mukana. Vaikka kirja on muodoltaan everstinnan monologi, se on myös yhden yön kestävä kertaus ja muistelma menneistä vuosikymmenistä. Yksinpuhelua päähenkilö käy unohduksiin jääneiden tai tahallisesti unohdettujen ikävien tapahtumien, kuten yksityiselämän vastoinkäymisten, sodan julmuuksien tai Lapin venäläisvankien keskitysleirien ääreltä. Meän puhekieleen muunnetut väännökset saksalaisista ”sotasankareista” ovat yleensä helposti arvattavissa: Vyyreri, Köppels, Köörinki, Rosenperki…, mutta keitäpä ovat Tiiteli ja Vompakti? No, Lapin saksalaisjoukkojen komentaja Edurd Dietl ja Oulun mielisairaalan ylilääkäri Konrad von Bagh tietenkin! Nämä nimien ja monien murresanojen selitykset löytyvät kirjan viimeisiltä sivuilta.

 

Everstinnan neljä elämää

 

Mielenkiintoinen on tapa, jolla Rosa Liksom kuvaa päähenkilönsä päänsisäisiä aivoituksia. Everstinna ei pahemmin selittele ratkaisujaan, ajautumistaan natsiksi. Nuoruudessa näkemyksiä määräävät ulkoiset seikat kuten saksalaisten käytös, komeat univormut ja kurinalaisuus, sitten everstin ehdottomuus ja ristiriitainen, mutta everstinnan yksipuolinen, kiihkeänkiimainen rakkaus itseään yli 25 vuotta vanhempaan mieheen. Väkivaltaa seuraa lopullinen isku, keskenmeno, jota everstinna ei aio eikä voi antaa anteeksi samalla tavalla kuin everstin lukuisia rakastajattaria.

 

Perhehelvetistä pakeneminen ja vapautuminen tuo mukanaan uudet ajat ja aatteet ja vahva nainen astuu lopulta kokokuvassa esiin. Everstinnalle kirjoittaminen on jatkossa eräs terapian muoto. Niin taisi olla everstinnan esikuvallekin, Annikki Kariniemelle, jonka Lappi-tuotanto on laajaa mutta kovin epätasaista, välillä selvästi kehnosti toimitettua. Kariniemen avioliitto-romaani on silti karmaisevaa luettavaa.

Neljättä elämää yksinäisyydessä viettävä ja uuden nuoren rakkaansakin synnytysiässä olevalle nuorikolle luovuttanut everstinna on romaanin viimeisillä sivuilla rauhoittunut, sovussa eletyn ja itsensä kanssa – mutta ei ehkä sittenkään kovin onnellinen (?). Liika on aina liikaa eikä pieni ihmissydän usein vahingoittumattomana rankoista kokemuksista selviä, vaikka kaikki olisi päällisin puolin hyvin.  Voiko… tai pitääkö kaikki aina antaa anteeksi, hyväksyä? Tätä tuntuu mielestäni kysyvän tekijäkin, Rosa Liksom, Everstinnan rivien välissä.

 

(”Ehkä onni ei sittenkään ole kaikkein tärkeintä elämässä?”, mietiskeli kerran muuan elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski, itäisiltä mailta)

Öisinajattelija