Olen vahvasti sitä mieltä, että suomalaiset – kuten useat muutkin kansat – ovat aika lailla työhullua porukkaa. Vasta pakko, eläköityminen tai sairastuminen saa monen pysähtymään ellei kuolema ehdi väliin. Silti kriisiaikoinakin pitää ahertaa kuin mielipuoli, vaikka ei saisi edes työpaikalle mennä! Työhullulle sopii myös etätyö ja 24-tunnin työpäivä, jotta oltaisiin aina tavoitettavissa ja tarjoamassa työvoimaa niille, jotka siitä eniten hyötyvät. Se, että työaika ja vapaa-aika sekoittuvat, sopii myös monelle: ihminen ylevöittää itsensä ja kokee olevansa yötä päivää käytettävissä, ei koskaan kadoksissa eli hunningolla, vaan pitämässä kiinni korkeasta työmoraalistaan aina ja kaikkialla…

Työholismi on paha sairaus siinä missä alkoholismikin. Sillä on uskonnollinen pohjavire, luterilainen ja weberiläinen työetiikka ja elämänasenne.

Luova laiskuus alkaa olla hukassa, vaikka se on edellytys monessa hommassa, monelle idealle, keksinnölle ja vaikka taiteen tekemiselle. Laiskotteleva tai rennosti työnsä ottava on usein halveksittava ja aika monelta nuorelta kulttuurin parissa ahertavalta tyhjäntoimittaja-apuraha- tai pätkätyöläiseltä kysytäänkin milloin tämä aikoo aloittaa oikeat työt.

 

Harvassa ovat kuitenkin ne valitut ja etuoikeutetut, jotka todella nauttivat kansantaloutta jatkuvasti (ja kohtuuttomin vaatimuksin) kasvattavista ja/tai tiedettä kehittävistä “oikeista töistä”. Siis yhteiskunnan elitistisistä tai vähintäänkin keskiluokkaisista vapaista, hienoista, sivistävistä ja itseä innostavista ammateista. Vielä harvemmassa ovat ne, jotka eivät valita veroja, bensan hintaa ja pientä palkkaansa: ainahan se on liian pieni, vaikka suomalaisen keskipalkalla pitäisi tässä maassa pärjätä. Usein juuri raskaimman työn raatajat vaikenevat, vaikka eivät oikeasti pärjää, varsinkaan kriisiaikoina. Sote-alat eivät ole edelleenkään palkkahaitarin kärjessä lääkäreitä lukuunottamatta eivätkä ay-pomot yleensä muista työttömiä enää päästyään neuvottelupöytiin.

 

Aforismi – lyhin tie galaksien välillä

Uskon vahvasti siihen, että maailmankaikkeudessa saattaa olla sellaisia galakseja, joissa harrastusten, laiskottelun ja työhulluuden ristiriita on ratkaistu toisin kuin pallollamme, paikkoja, joissa on siirrytty aitoon luovuuteen ja ehkä sen mukana luovaan laiskotteluunkin.

Sieltä valovuosien takaa saattaa joku suippopäinen tai nelikätinen avaruusolento katsella meitä maapallolaisia päätään pudistellen tai ulokkeitaan huvittuneena heilutellen.

 

Galaksit ovat kaukana toisistaan, mutta kuten pietarilainen aforistikko Mihail Kuzmin on todennut : “Aforismi on lyhin tie kahden galaksin välillä”. Ota tuosta sitten selvää? Ehkäpä siinä tarkoitetaan aforismin iskevää lyhyttä luonnetta ja yleispätevää ilmaisua, kun aforistikot joskus liikkuvat lähellä runoutta, filosofiaa taikka musiikkiakin. Niin, eikös juuri musiikki ole yleismaailmallista, kieletöntä? Sointuja tarvitaan, ja historiatietoisuutta monessa kirjallisuuden lajissakin, ehkäpä erityisesti aforismeissa, joissa tiivistys on kaiken A ja O?

Pietarilainen Mihail Kuzmin ja oululainen aforistikko Eero Suvilehto ovat tuttuja vuosien takaa. Kun he tapasivat puolitoista vuotta sitten Pietarissa syntyi idea yhteisestä kirjasta. Olin mukana matkalla ja innostuin itsekin tuosta ajatuksesta ja tein ehdotuksen, että sehän julkaistaisiin kaksikielisenä. Haimme käännösapurahaa, emme saaneet. Niin sitten kävikin, että rupesin innoissani välikädeksi – suomentamaan ja vähän toimittamaankin, harrastuspohjalta. Galaksien välisestä etäisyydestä / Rasstojanije mezhdu galaktikami ilmestyi Kulttuurivihkojen julkaisemana toukokuussa 2020. Sattuneista syistä virallinen julkaisutilaisuus Kulttuurivihkojen uusien kirjojen kohdalla pidetään vasta syksymmällä, toivottavasti?

 

Vallan ympärillä tungosta…

Galaksien välisestä etäisyydestä sisältää kahden huippuaforistikon mietteitä eri vuosilta , vuoropuheluakin. Suvilehdon osuus alkaa nimiaforismista Vallan ympärillä tungosta ja keskellä yksinäistä. Kuzminin otsikko kuuluu Totuus tarvitsee joen, valhe – informaatiokanavan. Vladimir Semerenkon kuvitus, grafiikka ja Katja Suvilehdon kansikuva tekevät kirjasta näyttävän!

 

Kokoelmaa on jo lyhyesti arvioitukin, esim Hanna-Leena Ylinen on kirjoittanut siitä 26.5.2020 seuraavasti:

“Aforismikokoelmille on ollut niukasti julkaisukanavia sen jälkeen, kun Tampereen aforismiyhdistys lopetti toimintansa. Onneksi tyhjiölle on löytynyt ainakin yksi täyttäjä: Kulttuurivihkot on julkaissut jo neljä aforismikokoelmaa vuoden aikana.

Tuorein kokoelmista on Eero Suvilehdon ja Mihail Kuzminin Galaksien välisestä etäisyydestä (Kulttuurivihkot, 2020). Jos teosta pitäisi kuvata yhdellä sanalla, sanaksi sopisi tyylikäs. Kirja on tyylikäs paitsi ulkoasultaan myös sisällöltään ja idealtaan. Kokoelmassa on aforismeja ja lyhyitä runoja kahdelta erimaalaiselta, mutta samanhenkiseltä ajattelijalta.

Lisäksi kirjassa on tekijöiden esittelyt sekä Pentti Straniuksen tekemät haastattelut . Erityisesti haastattelut ovat kiinnostava lisä kokoelmaan. Tässä lainaus Kuzminin haastattelusta: ”Kehnoja [aforismeja] on kosolti, mutta paradoksaalisesti taitavat aforismit eivät aina heti avaudu lukijalle.”

Eero Suvilehto ja Mihail Kuzmin ovat tahoillaan päätyneet jopa samansisältöiseen aforismiin. Näin Suvilehto: Kansojen isät ovat lastensa synnyttämiä. Ja näin Kuzmin: Tyrannillakin on isä ja äiti. Kansa.

Tässä muutamia poimintoja kokoelmasta:

Erehtyikin eräs sammakko kysymään kurjelta tietä. (Suvilehto)

Päivät on pääskysiä, anna niiden lentää. (Suvilehto)

Lapsi kysyy, vastaat elämälläsi. (Suvilehto)

Ajatusten painosmäärä? Yksi kappale. (Kuzmin)

Älkää sekoittako onnellista loppua nekrologiin. (Kuzmin)

Hirveän iloiset ihmiset ovat kammottavan julmia! (Kuzmin)

Kaikki kirjan tekstit ovat sekä suomeksi että venäjäksi.”

Lisätietoja: http://www.kulttuurivihkot.fi/kirjat/eero-suvilehto-mihail-kuzmin-galaksien-valisesta-etaisyydesta/

Öisinajattelija