..eli ilmastotaistelu, taso 2.
Pariisin ilmastokokouksessa tehtiin historiallinen ilmastosopu ja uusi YK:n ilmastopuitesopimus. 195 maata sopivat yhdessä mm. siitä, että maapallon keskilämpötilan ei anneta nousta yli 1,5-2 celsiusasteen. Positiivista oli myös se, että poliitikkojen puheissa painottui aiempaa enemmän myös mm. solidaarisuus niitä kohtaan, jotka ovat herkimmässä asemassa ilmastonmuutoksen vaikutuksiin nähden.
Puhe on kuitenkin pelkkää puhetta, ja kunnianhimoiset lämpötilatavoitteetkin uhkaavat jäädä pelkäksi sanahelinäksi, sillä maiden käytännön sitoumukset päästövähennyksiin ovat riittämättömiä. Niillä toimilla, joita nyt on luvattu, ei suinkaan olla 1,5 asteen vaan vaikutuksiltaan melko katastrofaalisen 3-4 asteen vauhdissa. Sopimuksen osapuolimaihin kohdistuvat vaateet ovat löyhät; jokaisella sopimuksen osapuolella on omat useimpien kohdalla täysin riittämättömät päästövähennystavoitteensa, jotka tulevat voimaan osapuolen ratifioitua sopimuksen. YK:n sihteeristö vahtii viiden vuoden välein näiden tavoitteiden noudattamista.
Suurimmista saastuttajista Kiina on asettanut päästövähennystavoitteeksi 60-65 prosenttiyksikköä vuoden 1990 tasosta, USA 26-28% ja EU 40% vuoteen 2030 mennessä. Intian tavoite 33-35% on ehdollinen, riippuen rikkaampien maiden rahoituksesta. Rahoitus onkin toinen Pariisista jäänyt kipukohta; rikkaat maat eivät ole laittaneet läheskään riittävästi pääomaa pöydälle, jotta köyhimmät osapuolet pääsisivät päästövähennysjunaan mukaan.
Ristiriitaisuudet puheiden ja toimien välillä eivät ole uusi asia, vaan tästä tekopyhyydestä on saatu nauttia koko YK:n ilmastopuitesopimuksen elinkaaren ajan, Rio de Janeirosta asti. Mutta mistä nämä ristiriitaisuudet johtuvat? Suuret saastuttajat tietävät erittäin hyvin mitä tekevät, kuten esimerkiksi aktivistikirjailija Naomi Klein Pariisista tulevassa videotervehdyksessään analysoi. Miksi poliittinen tahto yhä puuttuu?
Vastaukseksi riittää yksi sana: kapitalismi. Lokakuussa Helsingissä vieraillut ruotsalainen tutkijapoliitikko Rikard Warlenius esittelee ’The Politics of Ecosocialism – transforming welfare’ -kirjaan kirjoittamassaan artikkelissa haasteita, joita kapitalismi aiheuttaa ilmastonmuutoksen vastaiselle taistelulle. Suuryritysten pääoma on niin vahvasti sidoksissa fossiilisiin polttoaineisiin, että heidän intresseissään yksinkertaisesti ei ole rajoittaa niiden kulutusta millään tavalla. Esimerkiksi öljyjätti Exxon Mobil on jopa vääristellyt tutkimustietoa fossiilisten tuotannolle suotuisalla tavalla.
Käännetäänpä tämä sidoksellisuus toisin päin; miksi uusiutuvat energiamuodot näyttäytyvät kapitalismille vastenmielisinä? Ensinnäkin, kapitalismissa tehdään suuren suuria voittoja yksityistämällä ja myymällä harvinaisia energiamuotoja öljyä, hiiltä ja kaasua. Tuuli, vesi ja aurinko sen sijaan ovat uusiutuvia energianlähteitä, joista ei synny helposti pulaa. Ne eivät toimi kapitalismin pelisääntöjen mukaan, vaan ovat luontevasti yhteistä omaisuutta. Energiasiirtymän yksi keskeisistä keskustelunaiheista onkin omistajuus; uusiutuvat energiamuodot suosivat yhteisomistuksen eri muotoja.
Myös aika ja tila ovat ongelmallisia kapitalismin näkökulmasta. Fossiiliset polttoaineet öljy, hiili ja kaasu on helppo varastoida, ja niiden tuotanto voidaan sijoittaa sinne, mikä sopii pääomalle parhaiten. Uusiutuvat energiamuodot eivät kumarra pääomaa: niiden tuotanto on Warleniuksen mukaan riippuvaista ”luonnon oikuista”.
Ilmastonmuutos on kriisi, joka koskettaa meitä kaikkia. Kuitenkin sitä aiheuttavat eniten samat ihmiset, jotka piilottelevat kassakaapissaan avaimia sen riittävään hallintaan saamiseen: globaali pääoma, suuryritykset. Tämän takia ilmastonmuutoksessa on enemmän kyse luokasta kuin valtioiden rajoista.
Sekä globaalisti että kansallisella tasolla toisessa, vastaanottavassa päässä ovat sosioekonomisessa asemassa heikoimmat. He, jotka pienituloisuutensa takia kuluttavat vähiten ja siksi aiheuttavat ilmastonmuutosta vähiten ja joihin ilmastonmuutoksen pahimmat vaikutukset, kuten äärimmäiset sääilmiöt, tulevat samalla ensimmäisenä vaikuttamaan; kun ei ole rahaa, ei ole mahdollisuuksia suojata perhettä tai toimeentuloa tulvilta tai kuivuudelta, ja niiden sivuvaikutuksilta.
Ilmastonmuutos täytyisi alkaa myös nähdä poliittisella tasolla luokkakysymyksenä, ja samalla sitä tulisi purkaa sellaisena. Suuryritysten valta sanella valtioiden politiikkaa on purettava, sillä maa peittyy vedellä ja samanaikaisesti kuivuu kokoon odottaessamme niiden vapaaehtoisia, riittäviä panostuksia energiasiirtymään. Sijoittajia on alkanut vetäytyä fossiilisten polttoaineiden tuotannosta. Tämä on kieltä, jota pääoma kuuntelee, mutta tapahtuuko tämä tarpeeksi pian? Finanssikapitalismin keinoilla tehty ilmastopolitiikka on kuin lasten päästämistä karkkikaupan vartijoiksi.
Ainoa mahdollinen tapa pysyä Pariisissa asetetuissa lämpötilatavoitteissa on tehdä ilmastopolitiikasta vahvasti valtiovetoista. Nyt ei ole aika purkaa ympäristönsuojeluun kohdistuvaa sääntelyä, vaan vahvistaa sitä. Ilmastoa vahingoittavaa tuotantoa tule hallinnoida, se tulee lopettaa. Kuten Warlenius sanoi liikenteestä: ”Bensan ei tulisi olla kallista, sitä ei tulisi olla mahdollista ostaa lainkaan”. Tämä toki tarkoittaa elintasosta tinkimistä, hetkeksi. Uusiutuvat energian mahdollisuudet ovat kuitenkin melko loputtomat, kun niihin aletaan sijoittamaan se poliittinen tahto ja ne resurssit, jotka tällä hetkellä asetetaan fossiilisiin polttoaineisiin.
Euroopan Unionin ilmastopolitiikka laahaa jäljessä. Pariisissa asetetttu 40% tavoite vuoden 2030 loppuun mennessä on riittämätön. EU:n päästökauppajärjestelmä ETS on sarja epäonnistumisia ja sen kaavailema Euroopan Energiaunioni on käytännössä fossiilisten polttoaineiden viherpesua. Kaikessa tässä näkyy vahva EU-vaikuttamisesta tuttujen teollisuuden ammattilobbareiden vaikutus.
Suomella on mahdollisuus toimia EU:n edelläkävijämaana, ja asettaa ilmastotieteeseen perustuvat, riittävät päästövähennystavoitteet: 50% vuoteen 2020 mennessä, hiilineutraalius vuoteen 2050 mennessä. Suomen ilmastopolitiikasta puuttuu kaikista tärkein: talous- ja ilmastokeskustelun yhdistäminen. Porvarihallituksemme ajaa alas hyvinvointivaltiota kovin käsin, vaikka taloudellisesti tämä ei ole lainkaan niin pakotettua, kuin Juha Sipilä antaa ymmärtää puhuessaan ”kivuliaista ratkaisuista”. Samalla kuilu rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa, ja ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun perusongelma vahvistuu myös valtiollisella tasolla. Samanaikaisesti hyvinvointivaltion alasajon kanssa oikeistopuolueet ajavat Kokoomuksen jo viime hallituskaudella lanseeraamaa sääntelyn purkua. Se, purkaessaan mm. ympäristöhallintoa, on suora hyökkäys toimivaa ilmastopolitiikkaa kohtaan.
Päästövähennyksistä ollaan puhuttu maassamme irrallisena käsitteenä, ikään kuin yksityinen sektori ei vaikuttaisi ilmastonmuutokseen lainkaan. Meillä on kuitenkin tuore kotimainen esimerkki siitä, miten tämä sidos toimii: valtionyhtiömme Arctia Shippingin jäänmurtajat ovat olleet Shellin käytössä sen poratessa öljyä Arktikselta. Neste Oil sen sijaan on suurin öljypalmun käyttäjä, ja hakkaa maailman suurinta hiilinielua, sademetsää plantaasien alta ”vihreän dieselinsä” valmistukseen. Esimerkkejä on lisää. Myös kotimaan yritykset toimivat haitallisesti, ja kotimaan politiikka on ollut yritysten talutusnuorassa mm. Elinkeinoelämän Keskusliiton vahvan roolin kautta. Tuo nuora on katkaistava nyt.
Pariisin ansiosta olemme siirtyneet pois sysimustasta pimeydestä aikakauteen, jossa mahdollisuuksia on olemassa. Sopimukseen kirjattu 1,5-2 asteen tavoite antaa kansalaisyhteiskunnalle jotain kättä pidempää; meillä on nyt valtioiden itse määrittelemä peruste vaatia tiukempia päästövähennyksiä. Enää ei tiedostava kansalainen voi vedota tilanteen toivottomuuteen perustellessaan omaa toiminnan puutettaan.
Se, mitä kansainvälinen ja kansallinen ilmastonpolitiikka eniten kaipaa, on poliittinen paine ja vahva kansanliike. Poliittinen vasemmisto on tässä liikkeessä tärkeässä asemassa; sen tehtävä on saada ammattiyhdistysliike ymmärtämään ettei teollisuuden vihertäminen vähennä työpaikkoja vaan lisää niitä, ja tämän myötä mukaan liikkeeseen. Kansanliikkeillä on maapallon historiassa mm. lopetettu apartheid ja saatu naisille äänioikeus. Nyt sellaisella pelastetaan ihmiskunta ilmastonmuutokselta. Tule mukaan.
Minna Sumelius
P.S. Jos pukinkontista puuttuu vielä täytettä: tässä muutama kirjavinkki:
Naomi Klein: Tämä muuttaa kaiken. Kapitalismi vs. Ilmasto. Into Kustannus.
Kajsa Borgnäs, Teppo Eskelinen, Johanna Perkiö & Rikard Warlenius: “The Politics of Ecosocialism – Transforming welfare”. Routledge.