Sain jouluna luettua loppuun syksyllä ilmestyneen Punavihreän, sinivalkoisen (Minerva 2014) eli Li Anderssonin ja Susanna Kosken kirjeenvaihdosta kootun keskustelukirjan. Seurasin aiemmin tänä vuonna sivusta kirjan syntyä, ja täytyy tunnustaa, että luin sen lähinnä nähdäkseni, miten ystäväni debatista selviää.
Suurin ja pelottavin oivallus tulee jo ennen kirjan puoliväliä; Koski on keskustelun radikaali uudistaja, kun taas Anderssonin rooliksi jää olemassaolevan puolustaminen. Kosken rautalankakapitalistinen utopia on puhtaudessaan paljon kauempana todellisuudesta kuin hänen parjaamansa ja Anderssonin kehumat hyvinvointivaltion rippeet. Selvyyden vuoksi täytyy sanoa, että jälkimmäinenkin esittää runsaasti parannusehdotuksia hyvinvointivaltion konseptiin.
Hämmennys hälvenee, kun pääsee kirjeenvaihdossa pidemmälle ja tajuaa asetelman johtuvan myös argumentoinnin erosta. Vasemmistonuori sitoo perustelunsa jatkuvasti vallitsevaan tilanteeseen, olemassaolevaan lainsäädäntöön ja uudehkoon tutkimukseen, kun taas valtaosa kokoomusnuoren argumenteista vaikuttaa markkinauskovaisen maailmankuvan julistukselliselta esittelyltä pohjalaisilla sanonnoilla höystettynä.
Kertoisin mielelläni, missä aiheissa Koski on vahvimmillaan, mutta puolueellinen mielipiteeni pitää Anderssonia jokaisen debatin voittajana. Ainakaan hän ei ole vahvoilla muuttaessaan Anderssonin käyttämän esimerkin (vaikkapa ruotsalainen työajan lyhentämiskokeilu kuuteen tuntiin) ehdotukseksi, ottaessaan sen olkinukeksi (vaikka varsinainen ehdotus oli työajan lyhentäminen asteittain kokeilemalla ja tutkimalla) ja kumotessaan sen ilmeisen selvityskelvottomana (odottamatta esimerkiksi ruotsalaiskokeilun tuloksia).
Toki vaasalainen on johdonmukainen linjoissaan: hän esimerkiksi pitää markkinataloutta vapaiden ihmisten tyhjiössä tapahtuvana vapaana yhteiselona ja kiistää järjestelmällisesti kaikkien ”riistävien piilorakenteiden”, kuten luokkaerojen, patriarkaatin tai varakkuuden synnyttämien valta-asetelmien, olemassaolon. Odotetusti hänen lähtökohtanaan on omistamisen, varsinkin osakeyhtiön omistamisen, pyhyys. Toinen perusasia on se, ettei kellään ole velvollisuutta rahoittaa muuta kuin yhteiskunnan vähimmäistoiminnot. Oikeistoeetoksessa yksilöä pitää suojella valtiolta, joka on kommunistinen diktatuuri. Se, että luonnonvarat ovat yhteisiä ja kaikki ihmisten välinen kanssakäyminen synnyttää hierarkioita, joita tulee yhteisesti purkaa, eivät tähän ajatteluun näytä kuuluvan.
Jäin silti kaipaamaan myös Anderssonilta samantyylistä sosialistista utopiaa kuin kirjekaverinsa esitteli kapitalistisesta maailmasta. Viidennessä keskustelussa turkulainen esittelee toki neljä keskeistä uudistusta – perustulo, työajan lyhentäminen, täystyöllisyys finanssipolitiikan tavoitteeksi sekä asuntotakuu –, joihin kapitalisti joutuu vastaamaan ja joihin tämän radikaali uudistaminen loppuu.
Kirjan selvä kapitalismi vs hyvinvointivaltio -keskustelunaiheen valinta ei liene kummankaan keskustelijan voitto tai tappio vaan heijastelee yhteiskunnallista tilannetta yleisemmin. Vasemmistoliittolaisittain hyvinvointivaltio on tietysti hyvä iskusana vaikka sosialismista soisikin puhuttavan enemmän. Mielenkiintoista olisi myös lukea erikseen kirjoittajien ihmiskäsityksistä, joista rivien välit toki kertovatkin.
Mikään kirjallinen suurteos ei (tämäkään) poliittinen opus ole. Andersson kirjoittaa vieraalla kielellä loputtomia listojaan, ja Kosken tyyli on vanhahtavaa ja fraasista. Kirjoitusvirheistä ja tönköistä sivulauseista päätellen myös kustannustoimittajalla on tullut kiire parissa kuukaudessa kirjoitetun kirjan viimeistelyssä. Anderssonin kirjoituksia aikanaan työkseni editoineena en toimittajan urakkaa kadehdi.
Punavihreää, sinivalkoista voi suositella vasemmistonuorille oikeiston ja vasemmiston eroa selittäväksi perusteokseksi. Minulle se onnistui viimein selittämään kokoomuslaisen mahdollisuuksien tasa-arvon konseptin: tasa-arvo toteutuu, jos ketään ei erikseen estetä tavoittelemasta jotain. Naivisti olin luullut, että ihmisten sukutaustasta, varakkuudesta, kansallisuudesta, sukupuolesta ja muista tekijöistä johtuvat erilaiset lähtökohdat otetaan edes jotenkin huomioon. Tämä onkin helppoa tasa-arvotyötä, kun ei tarvitse tehdä mitään, olla tekemättä vain.