Viikonloppuna pidetty Vasemmistoliiton puoluekokous tarjosi ajantasaisen katsauksen puolueen viestintään ja poliittiseen agendaan. 

Toivoin ja odotin näkeväni puoluekokouksessa Vasemmiston poliittisen sielun – 2010-luvun poliittisen ratkaisun, jolla nousemme oikeaksi vaikuttajaksi suurten puolueiden joukkoon. Oman puoluesihterijännäilyn ohessa seurasin, millaisen viestin lähetämme itsestämme ulospäin. Havainnot tiivistyvät kolmeen.

1. On monta tapaa olla vasemmistolainen.

Tätä korostivat puheissaan Paavo Arhinmäki, Li Andersson ja puoluesihteeriksi valittu Joonas Leppänen. Myös Hanna Sarkkinen käytti avauspuheenvuoronsa yhtenäisyyden ja toverillisuuden rakkauspuheeseen. Tämä vaikutti sovitulta strategialta, ja sovittuja strategioita puolueen viestintä tarvitsee. Sopuisan monimuotoisuuden korostaminen alkoi jo keväällä käydyssä puheenjohtajakisassa, jossa yhtenäisyysviesti tuntui jopa korvaavan terävimmän poliittisen linjanmäärittelyn.

Monenkirjavan mutta samaan suuntaan kulkevan vasemmiston momentum on nyt. Strategisia valintoja tarvitaan, jotta tämän hetken hyvä fiilis saadaan siirrettyä rakenteisiin. Puoluesihteerikampanjat ja puoluekokouksen keskustelut antavat toivoa jäsenlähtöisyyden lisäämisestä ja jäsenistön voimaannuttamisesta rakenteellisilla ratkaisuille.

Hyvä fiilis voi mennä ylikin. Avauspuheenvuoron pihtaamisläpät olivat vain vähän vaivaannuttavia Merja Kyllösen seksipuheisiin verrattuna. Soinismien kanssa ei kannata kilpailla törkeydessä, vaan ulkoministerin siansaksaa vastaan käydään parhaiten selkokielellä.

2. Poliittiset sisällöt nousevat esiin vain nostamalla.

Puoluekokouksessa käsitellään tyypillisesti kymmeniä, jopa satoja, poliittisia kysymyksiä. Ainoa tapa saada tärkeimmät kysymykset median tietoon, on nostaa se itse esiin. Puolueen tavoiteohjelman hyväksyminen olisi tarjonnut tähän mahdollisuuden, mutta kärkitavoitteiden päättäminen korkeimmalla mahdollisella tasolla jäi tekemättä.

Koska emme valinneet itse kokouksen mediakärkiä, näkyvimpiin otsikoihin pääsivät henkilövalintojen lisäksi hieman surkuhupaisa äänestys puolueen feministisyydestä sekä kokouspaikkaa kierrellyt katupartio. Onneksi uudella puoluejohdolla oli kuitenkin sanottavaa, kuten kolmas havainto kertoo.

3. Vasemmistoliitto on 2010-luvun punavihreä työväenpuolue.

Puoluekokouksen poliittisista keskusteluista jäi mieleen ennen kaikkea vahva työelämäpainotus. Kilpailukykysopimus tyrmättiin useissa puheenvuoroissa, ja uusi puheenjohtaja veti päätöspuheessaan vahvaa linjaa työllisyyden ja uudistuvan työmarkkinapolitiikan puolesta.

Vihreisiin, akateemisiin ja kaupunkilaisiin identiteettilokeroihin monta kertaa mediassa työnnetty Li Andersson näytti puheessaan, että Vasemmisto on vahva juuri niissä teemoissa, joiden unohtumisesta puoluekokouksen selkein identiteettipoliittinen ryhmä – myyttiset ”duunarimiehet” – oli huolissaan.

Punavihreydestä, työväenpuolueesta ja muusta retoriikasta ei syntynyt merkittävää keskustelua. Viestinnälliset ratkaisut jäävät tehtäväksi myöhemmin, mutta on selvää, että vahvan muutospuheen tulee konkretisoitua myös sanallisessa ja visuaalisessa symboliikassa.

***

Puoluekokouksen innostuneet laineet lyövät yhä: ihmiset asettuvat innoissaan ehdolle kuntavaaleihin, nettiin syntyy uutta keskustelua ja keskustelualustoja, odotusten lisäksi aktiivisuus on korkealla. Itse aion siirtää tämän blogin yleispoliittista fokusta vasemmiston viestintään ja journalismiin.