Muutama viikko sitten olin vieraana mainiossa Selvitysnaiset-podcastissa. Kävimme hyvä keskustelun Euroopan menneistä ja tulevista vaaleista. Puhuimme Alankomaista, Ranskasta ja Itävallasta. Kaksi kolmesta oli keskustaliberaalien menestystarinoita, joissa kummassakin he peittosivat päähaastajaksi nousseen oikeistopopulistisen kampanjan. Nämä eivät kuitenkaan vielä anna aihetta uskoa keskustaliberaalien dominoivan lähiaikoina tulossa olevia vaaleja. Euroopan viime vuosien poliittisessa kehityksessä suuri hyötyjä ovat olleet turvalliseksi koetut perinteiset oikeistopuolueet. Ne ovat saavuttaneet torjuntavoittojaan koventamalla maahanmuuttoa ja kansainvälistä yhteistyötä koskevaa retoriikkaansa, mikä pelaa oikeistopopulistien pussiin vaikka näiden vaalimenestys olisikin jäänyt odotettua pienemmäksi. Myös uusiutunut laitavasemmisto on saanut voittoja. Eikä ole mitenkään selvää, ettei oikeistopopulismi kerää entistä suurempia kannatuslukuja uusien entistä radikaalimpien avausten turvin, kuten on käynyt Yhdysvalloissa.

Oikeistopopulistien voittokulku näyttää ainakin hetkeksi taittuneen. Osin kyse on viime vuoden Brexit-päätöksen ja Donald Trumpin vaalivoiton myötä muuttuneista odotuksista: sekä Geert Wildersin Vapauspuolue Alankomaissa että Marine Le Pen Ranskassa saivat tänä keväänä hyvät vaalitulokset. Silti laajalti tulkittiin molempien kokeneen tappion, kun he eivät voittaneet kaikkia kilpailijoitaan. Myöskään ensi syksynä pidettäviin parlamenttivaaleihin valmistautuvassa Saksassa Alternative für Deutschland ei ole tänä vuonna jatkanut viime vuoden hurjaa menestystään osaavaltiovaaleissa.

Kun ihmiset kokevat maailman epävarmana, pysyvyyttä lupaavat perinteiset oikeistopuolueet ovat menestyneet. Alankomaissa suurimpana puolueena säilyi Wildersin tiukkaa islam-kritiikkiä omaksunut pääministeri Mark Rutte puolueineen. Espanjassa korruptoitunut pääministeri Mariano Rajoy ratkaisi vuoden jatkuneen hallituskriisin edukseen. Myös Pohjoismaissa on nähty kaikuja tästä kehityksestä.

Ei sovi unohtaa myöskään modernien, keskustasta vasemmalle kallellaan olevien voimien, kuten Itävallan Alexander Van der Bellenin ja Ranskan Emmanuel Macronin voittoja. Jälkeen päin myös Suomen vuoden 2012 presidentinvaalien Pekka Haaviston menestys voidaan nähdä tällaisena liikkeeseen nojaavana keskustaliberaalina ilmiönä. Yleisesti keskustaliberalismia ei voi kahden hiljattaisen vaalivoiton jälkeen vielä pitää ilmiönä. Joka tapauksessa sekä keskustaoikeistolaisten että keskustavasemmistolaisten voittojen voidaan nähdä sisältäneen vahvan oikeistopopulistien menestystä patoamaan pyrkivän elementin.

Myös uudistuneessa laitavasemmistossa kuplii. Taustalta ei löydy niinkään reaktiota oikeiston pelkoon, kuin puuttumista alemman keskiluokan, työttömien ja erilaisten vähemmistöjen konkreettisiin ongelmiin. Se onkin saanut lukuisia voittoja, jääden kuitenkin yleensä oikeistokonservatiiveja tai muita pääkilpailijoita pienemmäksi. Mainittujen keskustaliberaalien tavoin myös sen voittojen takana on ollut toimiminen kansanliikkeen tavoin sekä liittolaispuolueisiin vaikuttamisessa että hallitusvallan tavoittelussa niiden kautta. Yhteistä näille menestyneille vasemmistotoimijoille on, että ne ovat herättäneet ihmisissä politiikallaan ja toimintatavoillaan innostusta. Ison-Britannian vaalijärjestelmä tuo kansalliset erityispiirteensä, mutta tuoreessa vaalituloksessa on helppo nähdä näiden voimien vaikutus.

Kiinnostavaa kyllä, nämä vahvistuneet vasemmistoliikkeet ovat saaneet kasvoikseen ikiradikaaleina pidettyjä iäkkäitä miespoliitikkoja, kuten Jean-Luc Mélenchon Ranskassa, Jeremy Corbyn Isossa-Britanniassa sekä myös Bernie Sanders Yhdysvalloissa. Eräs vääräleuka huomautti, että tämä voisi ennakoida Suomessa 70-vuotiaan Erkki Tuomiojan nousua SDP:n johtoon vuosikymmenten yrittämsen jälkeen.

Modernien eurooppalaisten vasemmistopuolueiden kasvot ovat kuitenkin myös nuoret ja trendikkäät: Espanjan Podemoksen ponnaripäinen Pablo Iglesias, Kreikan Syrizan fotogeeninen johtokaksikko Alexis Tsipras ja Yanis Varoufakis ja Alankomaiden Vihreän Vasemmiston Jesse Klaver ovat vain muutamia esimerkkejä tästä. Suomen historian nuorin eduskuntapuolueen puheenjohtaja Vasemmiston Li Andersson asettuu tämän joukon jatkoksi.

Poliittiset menestykset sekä oikealla että vasemmalla ovat usein perustuneet vuosien pitkäjänteiselle työlle. Ennen Suomen vuoden 2019 eduskuntavaaleja nähdään vielä ainakin, miten toisaalla maltillistumaan pyrkivät (Unkari, Ranska, Ruotsi), mutta Suomessa radikalisoituvat oikeistopopulistit menestyvät, ja kääntyykö oikeistosuuntaus taas nousuun, kuten kävi Yhdysvalloissa toinen toistaan radikaalimman oikeistoliikkeen huipennuttua Donald Trumpin valintaan.