Eduskuntatutkimuksen keskuksen Erkka Railo totesi vuoden 2015 eduskuntavaalien alla, että Vasemmistoliitto on uudistanut jäsen- ja kannattajakuntaansa ja ylittänyt vanhoja jakolinjojaan. Moni puolueen toiminnassa aikaansa käyttänyt ilahtui analyysista. Politiikantutkijat tuntuivat vihdoin puhuvan samasta puolueesta, jonka he olivat nähneet ympärillään jo jonkin aikaa.

Sukupolvenvaihdoksessa onnistuminen ei ole ihan pieni juttu kun katsoo eurooppalaisia sisarpuolueita, joista moneen verrattuna Vasemmiston kannatus on pysynyt korkealla tasolla. Puheenjohtajan tärkeyttä tässä ei pidä liioitella, mutta ei myöskään vähätellä. Uusiutuminen on tapahtunut Paavo Arhinmäen seitsenvuotisella puheenjohtajakaudella.

Kansalaistoiminnan ja Itä-Helsingin tupailtojen kautta eduskuntaan ponnistanut ensimmäisen kauden kansanedustaja toi puheenjohtajaksi tullessaan puolueeseen uuden tuulahduksen. Mielenosoitusten huudattaja ei jäänyt vain aktivistiskenen kannattajien varaan, vaan miellytti oikeanlaisella populismillaan monia, joille julkiset palvelut, työ ja oikeudenmukainen veropolitiikka olivat tärkeitä. Ennen kaikkea hän tuli kuitenkin innostaneeksi monia – mukaan lukien kokonaisen sukupolvellisen yli-ikäistyneitä vasemmistonuoria – osallistumaan puolueen toimintaan eri puolilla maata. Toimijoiden lisäksi myös ilme ja puolueen kannat uudistuivat vauhdilla, mutta reippaasta kampanjasta huolimatta aikaa ei ollut tarpeeksi. Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Vasemmisto kärsi jälleen tappion. Arhinmäki itse nousi Helsingin vaalipiirin äänikuninkaaksi.

Korruptioskandaalien leimaamien vaalien jälkeisessä sekavassa tilanteessa Vasemmisto ajautui monien yllätykseksi hallitukseen. Arhinmäestä tuli tyylilleen uskollinen ”tennariministeri”, jonka oopperan vieroksuntaa ja sateenkaarilipputempausta jotkut kauhistelivat, mutta tukijat rakastivat. Hallitustaipaleen olisi varmasti voinut hoitaa paremmin, ja kompromisseja jouduttiin tekemään niin europolitiikan kuin kuntien menoleikkausten kanssa. Yhtä varmaa on se, että ilman Vasemmistoa maassa tuskin olisi edellisen hallituksen kenties kiitellyintä päätöstä, 300 e suojaosaa työttömille. Nykyinen talouskuripolitiikka olisi iskenyt suomalaisiin vuosia aiemmin, ja tasa-arvoistavia uudistuksia kulttuuri-, liikunta- ja liikennepolitiikassa ei olisi koskaan tehty. Arhinmäki johdatti puolueen ulos uppoavasta hallituksesta taktisesti oikealla hetkellä, ja hallituskabinettien väännöissä paneutumisen puutteestakin moitittu sai palata takaisin omimpaan rooliinsa koiranleukaisena oppositiojohtajana.

Jos Arhimäen vahvuus on ollut ihmisten innostaminen kepposilla, osuvilla lohkaisuilla ja pauhaavilla puheilla, niin hänen synkin perintönsä on hallitustaipaleen myötä tapahtunut puolueen suitsiminen tiukkasti puoluetoimiston kontrolliin. Moniääniseksi tarkoitetun vasemmistolaisten liiton ytimessä on oltava demokratialiikkeenä toimiminen, ja tämän on näyttävä niin omassa toiminnassa kuin yhteiskunnallisina vaatimuksina. Esimerkit ympäri maailmaa näyttävät kansalaisten kannattavan erityisesti 2010-luvulla poliittisia liikkeitä jotka lupaavat kansalaisille lisää valtaa ja vapautta omaan elämäänsä ja lupaavat, että jäsenen ääni kuuluu ja näkyy myös puoluetoiminnassa. Samat esimerkit kertovat myös tarinaa kompromisseista näiden toimintatapojen suhteen, kun yritetään sovittautua hallitusvastuun vaatimuksiin. Demokratisoimisvaatimukset pitäisi ulottaa koskemaan poliittista kulttuuria, mutta toistaiseksi tähän ei olla laajemmin pystytty. Viime viikkoina keskustelussa ollut vaatimus yhdistyslain muuttamisesta sitovat jäsenäänestykset mahdollistavaksi on hyvä alku.

Tänään alkava puoluekokous tekee johtajavalinnan lisäksi koko liudan muita päätöksiä, jotka näyttävät, onnistuuko Vasemmisto uskottavasti palaamaan kohti sitä vapauden toimintakulttuurin tietä, jolla kulkeminen innosti ihmisiä mukaan ennen vuonna 2011 alkanutta hallitusvastuuta. Arhinmäen seuraajaksi jäsenäänestyksessä tuen saaneen Li Andersson ulostulot kuluneella viikolla ovat olleet rohkaisevia. Pelkät päätökset eivät tietenkään riitä. Ja kuten Arhinmäki itse totesi puheenjohtajaksi tultuaan: puheenjohtaja ei ole mikään messias, vaan liikkeen tekevät ihmiset itse. Hyvä puheenjohtaja innostaa ja mahdollistaa, kuten myös teoriassa tehdyt päätökset, joiden on löydettävä tiensä käytäntöön.

Arhinmäeltä puheenjohtajakauden kruunu, Vasemmiston eduskuntavaalikannatuksen kääntäminen nousuun, jäi saavuttamatta. Hänen kaudellaan tapahtunut kehitys kantaa kuitenkin vielä hedelmää, jos vapauden toimintakulttuurin taantumisesta päästään yli ja takaisin demokratian polulle.