Ikäiseni, joille Neuvostoliitto on tuttu lähinnä historiankirjoista, ovat viime aikoina käyneet reipasta ja analyyttista turvallisuuspoliittista keskustelua. Myös nuoremmasta polvesta löytyy kuitenkin koulukunta, joille on olemassa kaksi leiriä: hyvä ja paha. Suomi on kuuluu tietenkin hyviin. Venäjän pahuutta perustellaan sen voimapolitiikalla, mikä on oikea, mutta yksipuolisuudessaan naiivi havainto. Ongelmallisempaa on, että hyvyys ja pahuus sallivat erilaiset pelisäännöt. Hyvät saavat tehdä mitä huvittaa.

Puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) näki hiljan antamassaan haastattelussa Ahvenmaan demilitarisoinnin ongelmana Suomen turvallisuudelle. Ahvenanmaa on strategisesti tärkeä saari, josta käsin voidaan hallita kulkua Itämerellä. Kun se vuonna 1920 annettiin Suomelle Kansainliiton päätöksellä, saari oli ollut julistettuna sotilasjoukoista vapaaksi jo yli viisikymmentä vuotta. Ahvenanmaan pitäminen sotilasjoukoista vapaana on jo pitkään ollut osa Itämeren tilannetta vakauttavaa sopimusjärjestelmää, joka raamittaa Itämeren yhdeksän rantavaltion yhteistä turvallisuusympäristöä.

Kaikki eivät näe turvallisuutta yhteisesti synnytettynä asiana. Eräs demilitarisointia kommentoinut piti selvänä, että jos sen purkamisesta seuraa turvallisuustilanteen kiristymistä Itämerellä, niin syyllinen siihen on paha osapuoli. Hyvien ei tarvitse ottaa huomioon, miten niiden toimet vaikuttavat yhteiseen turvallisuusympäristöön. Tärkeämpää on se, kuka on syyllinen.

Taaksepäin katsottaessa selkeimmältä välittömältä syyltä avaukselle näyttää se, että Ruotsi varautui Gotlannin puolustamiseen päättämällä lisätä joukkojaan toisella strategisesti tärkeällä saarella. Hieman aiemmin Venäjä kuljetti uusia ohjuksia Kaliningradiin. Ajatus Ahvenanmaan demilitarisoinnin purkamisesta, jonka puolustusministeri kepillä jäätä kokeiltuaan joutui vetämään pois, voidaan nähdä osana tätä jatkumoa.

Venäjän toimien esimerkiksi Kalingradin varustamiseksi ei pidä antaa jäädä uudeksi normaaliksi. Turvallisuuspolitiikassa pitää kuitenkin aina katsoa ensisijaisesti eteenpäin. Ahvenmaan asemaa säätelevät kansainväliset sopimukset. Presidentti kehotti kysymään myös saarelaisten itsensä näkemystä. Jos unohdetaan nämä pikkuseikat, keskeiseksi kysymykseksi jää: edistäisikö Ahvenmaan demilitarisoinnin purku Suomen turvallisuutta tulevaisuudessa vai ei?

Ahvenanmaalaisten edustajien mielestä ei, eikä minun. Turvallisuus syntyy systeemissä jossa kaikki Itämeren valtiot ovat toimijoita. Lisäksi alueella vaikuttaa myös Naton joukkoja. Niillä kaikilla omia intressejään, joita ne ajavat eri keinoilla. Jos muiden toimijoiden ymmärtämiseen ei ole kykyä tai kiinnostusta ja kommunikointi pettää, seurauksena voi olla varustelukierre. Se tulee kalliiksi ja heikentää kaikkien turvallisuutta.

Yli sataviiisikymmentä vuotta jatkuneen Ahvenanmaan demilitirisoinnin purku veisi Itämeren aluetta kohti varustelukierrettä ja johtaisi kaikkien turvallisuuden heikkenemiseen. Tilanteen kiristyminen pitäisi pyrkiä katkaisemaan neuvotteluteitse. Eikä vain katkaisemaan, vaan kääntämään sen suunta. Ahvenanmaan demilitarisoinniin purkamisen sijaan pitäisi keskustella sen laajentamisesta. Olemme sitä enemmän turvassa, mitä vähemmän rajojemme takana on aseita ja armeijoita. Tämän parissa puolustusministerin ja muunkin valtiojohdon pitäisi pitää itsensä kiireisenä, jos he haluavat todella edistää suomalaisten turvallisuutta.