Paavo Väyrysen epäilemättä cityliberaaleina pitämä ystäväpiirini on kommentoinut hänen tempaustaan uuden Kansalaispuolueen perustamisesta huvittuneena. Kun ryhdyin pohtimaan tätä asennetta tarkemmin, havaitsin, että sama asenne löytyi jo neljännesvuosisata sitten lapsuudenkodistani, jonka lukeminen cityliberaaliksi saisi todennäköisesti aamukahvit purskahtamaan maakuntalehden sivuille. Nauttimastaan kannatuksesta huolimatta Väyrystä ja hänen toimiaan on seurattu huvittuneena kuin kotieläimen tai pienen lapsen puuhailuja.
Joskus 2000-luvun puolella tiedostin, että Väyrynen ei olekaan pelkkä poliittisen historian taruhahmo, vaan elävä ja yhä vaikuttava ihminen. Kuva hänestä poliitikkona alkoi kuitenkin täsmentyä vasta vuoden 2012 presidentivaalien aikaan. Tunnusomaisella arroganssillaan Väykkä ilmoittautui pelastamaan puolueensa Keskustan, jonka nimi ei ollut kovinta huutoa vaalirahaskandaalien jälkimainingeissa kesällä 2011. Väyrysen ahkera kentän kiertäminen kieli ainutlaatuisesta sinnikkyydestä, sellaisesta, joka riittää jo sinällään nostamaan poliitikon kansalliseen sarjaan. Ihmiskunnasta puhuminen, mukitempaus ja onnistuneen ironinen mainonta puolestaan kertoivat erinomaisesta ymmärryksestä siitä, miten vedotaan erilaisiin suomalaisiin. Väyrynen kärsi kirvelevän tappion ja jäi niukalla erolla kolmanneksi ilmiöksi nousseen Pekka Haaviston taakse, mutta tulos yllätti silti monet ja loi uskoa myös keskustaväkeen pohjustaen tulevaa nousua.
Viimeisillä manöövereillään Väyrynen on vahvistanut käsitystäni siitä, että hänellä on poikkeuksellisen terävä poliittinen vainu. Suomen perinteisesti jähmeähköä puoluekarttaa ei ole helppo muuttaa, mutta pidän Väyrysen onnistumisen mahdollisuuksia huomattavasti todennäköisempänä kuin lukuisten muiden yrittäjien. Tässä auttaa presidentinvaaleista tuttu strategia, jossa median ja yleisön kiinnostus herätetään äkkiväärillä ja populistisen kuuloisilla ehdotuksilla. Vankalla poliittisella kokemuksella punnituille kohautuksille hän rakentaa uskottavuutta tohtorinhatulla ja Suomen rajojen takaa haetuilla esimerkeillä.
Nyt Väyrynen on laskenut, että Perussuomalaisten muita Suomen puolueita modernimpi organisoitumistapa kannattaa viedä vielä pidemmälle. Hänen Kansalaispuolueen julistuksessaan kuuluu punnittua eurokriittisyyttä ja riittävä, mutta ei liian suuri annos arvokonservatismia. Suomessa, jossa sekä puoluekenttä että yksittäiset puolueet muuttuvat niin hitaasti että monien usko puoluelaitokseen horjuu ja Perussuomalaisilta on (ainakin väliaikaisesti) vapautunut satoja tuhansia paikkaansa etsiviä äänestäjiä, tämä saattaa hyvinkin olla menestyksen aineksia sisältävä poliittinen resepti.
Väyrysellä on toki huumoriarvonsa, mutta hän on kaikkea muuta kuin vitsi. Menestyi hänen uusi puolueviritelmänsä tai ei, niin Keskustan Duracell-paristoilla käyvän kunniapuheenjohtajan liikkeitä kannattaa seurata jatkossakin.