Khidin ja Paperi T:n yhteisbiisissä Bushwa Paperi sanoo: “Syön sanani ja paskon sulle kirjan.” Tässä se kirja nyt on: post-alfa, kirjoitetaan pienellä niin kuin bell hooks.

Olen kerran ollut Paperi T:n keikalla. “Jotta tää biisi olis mahdollisimman vaivaannuttava, mä ajattelin esittää sen a cappellana”, artisti esitteli ja veti Mainstream Solon ilman säestystä.

Se oli vaivaannuttavaa, mutta tavalla, joka teki yleisön myötätunnosta voimakasta ja iloista. On sekä kiusallista että huojentavaa, kun joku ottaa riskin olla vilpittömästi nolo.

Toisen biisin jälkeen Paperi T sanoi, että biitit eivät tule ulos, koska läppäri jumittui. “Tää ei nyt ole mitään standuppia, vaan kone on ihan oikeasti tiltissä.”

Paperi kiemurteli lavalla ja kysyi, osaako joku auttaa koneen kanssa. Mascotissa oli sinä iltana ehkä sata ihmistä, jotka olisivat osanneet auttaa. Kukaan ei auttanut.

Tilanne oli niin imagoon sopivan awkward, että se olisi voinut olla suunniteltu. Jonkun toisen keikkaa se olisi saattanut haitata. Paperi T:n keikka vain parani.

Runokirja sopii jatkoksi tähän vaivaannuttavuuden sumeaan vyöhykkeeseen.


Cheekiltä tunnetusti ilmestyi viime vuonna levy nimeltä Alpha Omega. Paperi T haluaa olla post-Cheek, siis jotain alfa-uroksen jälkeistä.

On tärkeä huomata, että post-alfa on eri asia kuin anti-alfa. Anti-alfa olisi vielä lukkiutunut miehiseen pullisteluun ja kilpataisteluun. Post-alfa sen sijaan ottaa etäisyyttä miehiseen malliin ja hakee jotain muuta, ainakin käsitteellisellä tasolla.

Kun Paperi T vieraili 2014 Heikki Kuulan Rataraadolla, meno oli vielä vähän alfa: “sen jälkeen ku sä otit sun vaginas ja lähit / oon kirjottanu kännis mun räpit.” Itseironia ei peittänyt mukana olevaa uhoa. Vertailukohdaksi voidaan ottaa kaksi vuotta myöhemmin julkaistu Ruger Hauerin biisi Typerykset jotka polttavat pilveä avoautoissa, josta löytyy myös Paperi T:n vaginasäe:

“mä oon relevantti ku markan lantti
palauttaisin mut vaginaan, jos mussa ois pantti”

Huumori on Hauerin biisissä voimakkaammin alleviivattu kuin Kuula-vierailulla. Mukana oleva uhokin on tarkoituksellisen umpikoomista ja sen voi ajatella viittaavaan Paper T:n megasuosioon:

“mut ku haluaa olla nuori, kuollu ja nuori
ja ainut tapa lähteä on nussia koko Suomi”

Paperi T on jo “nussinut koko Suomen”. Esikoislevy nousi listaykköseksi ja kultalevyksi. Se sai Teosto-palkinnon ja kaksi Emmaa. post-alfan ilmestymisestä ilmoitettiin markkinointihaastattelussa, joka nousi heti Hesarin luetuimmaksi jutuksi.

Papru on artisti, jonka Flow-keikalle ei mahdu ja joka avaa Helsingin juhlaviikot yhdessä Radion sinfoniaorkesterin kanssa.

Ehkä nussittavaa kuitenkin riittää vielä kirjallisuuden puolella.


Esineenä post-alfa ei vakuuta. Kirja on käsiin hajoava pehmeä lötkö, jonka mustat sivut tahriintuvat heti sormenjälkiin. Ehkä se on harkittu kannanotto: ei tehdä enää kovia valkoisia kirjoja. Tehdään itsekriittistä heikkouden estetiikkaa, niin kuin Ekholmin Johannes.

Oikeastaan epäilyttää avata koko kirjaa. Eikö sen olemassaolo ole jo riittävä juttu: Paperi T on julkaissut runokokoelman, miksi pilata konsepti lukemalla sitä. Runoilija tietää tämän: “modernin maalauksen nimi / oli mielenkiintoisempi kuin itse taulu”.

Kirjasta löytyy muun muassa Hakaniemeä ja somehiljaisuutta käsittelevä runo, joka antaa käsityksen sävystä:

muutan ympyrätalon s-marketin pakastealtaaseen
teininä olin hernemaissipaprikaa
ja billys pan pizza
kauhu ja porno
mitä on ja mitä toivoisi
kalliossa on kuulemma liikaa landeja
haluaisin polttaa kaikki sillat
ja aloittaa pitkästä
kuvittelen somehiljaisuuteni nakertavan sinua
mutta et edes huomaa sitä
maybe attending

Mukana on Malarian pelko -levyltä ylijäänyttä tyyliä: “mansplainaan sulle david foster wallacea / ja ihmettelen miksi nait mieluummin jonkun lenkkeilijän / eikö kukaan enää halua panna woody allenia”. Alfan jälkeiseltä mieheltä pettävät “sisuskalut / sisu ja kalu”. Hän kaahaa unissaan varastetuilla autoilla, mutta hereillä istuu bussissa.

post-alfa käsittelee samaa asiaa kuin Hommaforum ja Timo Hännikäinen eli valkoisen lihaa syövän heteroalfamiehen hegemonisen hahmon iltaruskoa. Jos kirjalle pitäisi etsiä sisarteos, se olisi Hännikäisen seksin puutetta käsittelevä Ilman (2009), joka on upea kuvaus katkeran ja nostalgisen miehen itsesäälistä.

Kun Hännikäinen liittolaisineen etsii hauraalle miehisyydelleen tukijalkaa uusfasismista ja naisvihasta, Paperi T yrittää hyväksyä miehen hahmon muuttumisen: “olen mieluummin vilpittömästi epäonnistunut / kuin vitsillä mitään”. Esimerkiksi “maahanmuuttokriittinen mies” on pelkkä vitsi ja oire muutoksesta.

Ahistaa.jpg ja Facebook-seinät kaatuvat päälle, mutta tuskaa ei post-alfassa kanavoida syyllisten etsintään. Alfan ohittaminen tarkoittaa opettelemista nauramaan muille kuin potkituille vähemmistöille, esimerkiksi itselle. Myrkyllisen miehen purkamisessa riittää tekemistä: pelottava ei ole hirviö sängyn alla, vaan hirviö “joka nukkuu sängyssäni / käyttää nimeäni / puhuu suullani”.

Entä sitten, kun alfa on ohitettu ja mies purettu? Paperi T ei tiedä. Kirjassa ei edes yritetä löytää uutta alfasta eroavaa miestä. Esimerkiksi huolenpidon tai yhteisön rakentamisen ajatuksiin kirjassa ei viitata edes pilkalla.

Vaikka Paperi T purkaa miestä, hän jättää sukupuolijärjestelmän sinänsä ehjäksi. Kirjan ja Malarian pelon teksteissä sukupuolten välillä vallitsee voimakas vastakkainasettelu. Miehet ovat nussivia puolimulkkuja ja “tytöillä” on kukkamekot ja kiinnostava kirja hyllyssä.

Eikö todellinen post-alfa purkaisi myös kehoja väkivaltaisesti sukupuolittavan järjestelmän? Vai onko Paperin runokertojassa sittenkin kuorrutuksen alla alfa, joka tarvitsee sukupuolia pönkittämään taiteilijamyyttiään?


Kun Malarian pelko oli erolevy, post-alfassa suunta on kohti rakastumista ja yritystä rakentaa jotakin myönteistä. Kokoelman keskivaiheilta löytyy jopa sapfomaisia rakkaudenpurskahduksia. Ne on tietysti pakko vetää lokaan jollain tavalla, koska niin taiteilijamies tekee.

Malarian pelosta jäi mieleen Jumalan peilin säe “ja nii kovasti koitin olla romanttinen, joten menin ja nussin kaiken”. Ikään kuin Paperi T olisi ollut pääsemässä johonkin uuteen, mutta sitten rohkeus petti ja piti uskottavuuden takia mennä pilaamaan kaikki.

post-alfassa ei nussita kaikkea pilalle vaan todetaan suoraviivaisesti, että “olen mies joka tuhoaa asioita”. Positiivista kyllä rakennetaan, mutta talon perustukset osuvat intiaanien hautausmaalle.

Heikkouden estetiikka rakentaa heikkoja ja kovin perinteisiä malleja uudelle miehelle, joka ei olekaan kovin uusi, vaan vain heikompi ja epävarmempi versio vanhasta.


Jään miettimään, kuinka paljon alfan ylittäminen on meidän (kolmikymppisten valkoisten koulutettujen helsinkiläismiesten) oma projektimme ja kuinka paljon se johtuu austerityn ankeuttamasta maailmasta.

Jos nyt vallitsisi globaalin kapitalismin kasvukausi, kirjoittaisiko Paperi T silti, että “herään leikkauspöydältä / veitsi vielä sisälläni / olemme pahoillamme / sukupolvenne oli amputoitava”, vai keulisiko hänkin itsevarmana alfana.

Olen syntynyt 1987, Paperi T edellisenä vuonna, ja meidän ikäluokkamme on amputoitu kaksi kertaa. Ensin leikattiin 1990-luvun laman aikaan. Toisen kerran giljotiini on laulanut tällä vuosikymmenellä, kun talouskriisiä on käytetty oikeutuksena tehdä tulonsiirtoja köyhiltä, opiskelijoilta, sairailta ja työläisiltä hyvätuloisille ja vauraille.

Kolmasosa vuonna 1987 syntyneistä on saanut psykiatrisen diagnoosin tai ostanut psyykenlääkkeitä. Melkein joka kolmas on turvautunut toimeentulotukeen.

Liiallinen tulkitseminen tietysti pilaa post-alfan, niin kuin aina käy taiteen kanssa. “Merkitys ei ole merkittävää”, tai Paperi T:n Bushwa-fiittauksen sanoin: “mut mitä sitä vatkaa / joko istut pöntöllä tai oot paskaa.”

post-alfa on hieno joukko peräkkäin laitettuja sanoja, jotka saavat nauramaan ääneen. Suurin osa kirjasta on taitavaa pöntöllä istumista. Vasta aivan viimeiset runot vajoavat paskaksi namedroppailuineen ja “Saarikosken tyttäriin” rakastumisineen.