Eurooppalaisen vasemmiston sisällä keskustellaan siitä, pitäisikö pyrkiä eroamaan eurosta vai muuttamaan rahaliittoa demokraattisempaan suuntaan.

Eroaminen palauttaisi kansallisvaltiolle rahapoliittisen itsemääräämisen ja mahdollistaisi muunkinlaisen talouspolitiikan kuin jatkuvan leikkaamisen, sanovat eron kannattajat. Suomessa tätä mieltä ovat esimerkiksi Joel Kaitila ja Antti Ronkainen, joiden raportti Talouskurista autonomiaan julkaistiin viime vuonna ja joista Voima-lehti julkaisi innostuneen jutun. Myös jälkikeynesiläiset Jussi Ahokas ja Lauri Holappa ovat kirjassaan Rahatalous haltuun esittäneet yhtenä vaihtoehtona palaamista kansalliseen valuuttaan.

Toisella puolella Gianis Varoufakisin kaltaisten eurovasemmistolaisten perustama DiEM25-liike vaatii unionin kehittämistä demokraattisempaan suuntaan. Diemiläisten mukaan rahaliiton tai unionin hajoaminen johtaisi lähinnä äärioikeiston vahvistumiseen ja 1930-luvun nationalistisen hajaannuksen paluuseen.

Kuten voimakkaat vastakkainasettelut yleensä, asetelma on fetisoitunut ja vinoutunut. Keskustellaan helposti pelkästä valuutasta, kun pitäisi puhua vallasta.


Markan palauttamista
vaativien vasemmistolaisten ongelman voisi muotoilla seuraavasti. Jotta Suomessa saataisiin aikaan hallittu ja hyvä ero eurosta, tarvittaisiin erittäin voimakas vasemmistonousu. Tarvittaisiin raakaa poliittista voimaa, niin raakaa, että kansallismielinen oikeisto ei saisi kaapattua aloitetta omaan valuuttaan ja kansallisvaltioon palaamisesta.

Jos vasemmisto todella saisi aikaan tällaisen poliittisen voiman – pitäisi varmaan puhua hegemoniasta – niin kädessä olisivat silloin avaimet aika moneen muuhunkin suuntaan. Se olisi enemmän kuin Syrizan voitto tammikuussa 2015. Silloin suomalaisen vasemmiston ongelmista iso osa olisi ratkaistu.

Euroeron kannattajat eivät vain kerro, miten tämä voisi onnistua. Ajatusketju vaikuttaa menevän suunnilleen tähän tapaan:

  1. Kannatetaan euroeroa ja omaa valuuttaa.
  2. ???
  3. Ollaan vallassa. Päätetään erota eurosta ja ottaa hallitusta käyttöön oma valuutta.
  4. Rahapoliittisella määräysvallalla tehdään talouspolitiikkaa, joka tähtää täystyöllisyyteen.
  5. Voitto!

Onko tällainen muotoilu liian ilkeä? Eikö tässä nyt sahata vasemmistolta puujalkoja poikki? Ehkä olisi syytäkin sahata, jos tavoitteet ovat tällaisia.

Keskustelu euroerosta kannattaa tietysti käydä. Poliittisen liikkumavaran lisääminen ja työn tarjoaminen niille, jotka sitä haluavat, ovat hyviä asioita. Mutta mitä tapahtuu matkalla niihin?


Ensinnäkin on
vaikea nähdä, miten vasemmisto onnistuisi toteuttamaan onnistuneen euroeron ja paluun kansallisvaltioon. Jos lähdetään kampanjoimaan euroa vastaan ja vahvan kansallisvaltion puolesta, tullaan perussuomalaisten, äärioikeistolaisten ja muiden nationalistien tonteille. Niiden on huomattavasti helpompi kaapata aloite kuin vasemmiston on ajaa se läpi.

Toiseksi tavoite kansallisvaltioon paluusta on iänikuista ja tunkkaista me-ajattelua, jossa halutaan hoitaa nationalistisesti rakennetun poliittisen ryhmän asiat kuntoon. Se sitoo politiikan tekemisen puolueisiin ja instituutioihin. Perustulo ja ihmisten vapauttaminen työpakosta sysätään syrjään, ja politiikan tavoite asetetaan samaksi kuin aina: talouskasvun kohentaminen ja tyhjän panttina lojuvien tuotantoresurssien valjastaminen käyttöön. Se ei ole poliittisesti kovin mielikuvituksellinen eikä ainakaan kovin innostava tavoite.

Kolmanneksi: oletetaan, että Suomi todella eroaisi eurosta hallitusti ja palaisi markkaan ja tähtäisi sitten vasemmistolaiseen työllisyystalouteen. Mitä seuraavaksi? Katoaako kapitalismi Suomen valtion ympäriltä? Loppuuko finanssimarkkinoiden ja kansainvälisen politiikan painostus? Ihanko noin vain saa Suomi harjoittaa jälkikeynesiläistä propellihattupolitiikkaa kenenkään puuttumatta?

Tuntuu, että euroeron kannattajat osaavat kyllä pyöritellä erittäin näppärästi abstrakteja modernin rahateorian malleja mutta eivät välttämättä ajattele konkreettisia valtasuhteita lainkaan.

Oletetaan lopuksi, että nämä uhat vältetään jotenkin ja Suomessa toteutetaan jälkikeynesiläistä täystyöllisyyspolitiikkaa kansallisen valuutan ja rahapoliittisen suvereeniuden pohjalta. Tuloksena olisi kansallinen linnake, jossa tehtäisiin kovasti palkkatöitä.

Se kuulostaa vähän masentavalta päämäärältä.