Itseään oppineina pitävien ihmisten maailmankuva ei perustu tieteeseen vaan uskoon ja luottamukseen, joka kohdistuu tiedeinstituutioihin ja tieteen tekijöihin.

Tutkijoiden itsensä lisäksi lähes kukaan ei ehdi tai jaksa lukea tutkimuksia, puhumattakaan tieteellisten artikkeleiden tai monografioiden kriittisestä arvioinnista. Ensi käden lähteiden sijaan tiedepuhe perustuu pitkälti lyhennelmiin, popularisointeihin, uutisiin, kuulopuheisiin, yleistyksiin, auktoriteetteihin ja ennakkokäsityksiin.

Ajatus esimerkiksi tutkimukseen perustuvasta yhteiskuntapolitiikasta on naivi jo siksi, että niin harvalla on aikaa tai energiaa lukea tutkimuksia.

Jos ilmaantuu henkilö, joka todella lukee tutkimuksia, hän pystyy rakentamaan kokonaisen uran tämän poikkeuksellisen seikan varaan. Ajatellaan vaikkapa toimittaja Jani Kaaroa, josta tuli vuosikymmenen alussa hetkeksi aikaa Suomen suosituin kolumnisti, koska hän pystyi referoimaan antropologisia ja sosiaalipsykologisia tutkimuksia ymmärrettävällä tavalla.

Kaaron ainutlaatuisuus osoittaa, miten harvinaista tutkimuksiin perehtyminen julkisuudessa on.


“Tutkimuksen tekeminen
ei näy missään”, valitin väitöskirjaa tekevälle tutulle. Olin taas harkinnut jatko-opiskelijaksi hakemista ja torjunut ajatuksen, koska “kukaan ei lue tutkimusta, ja 95 prosenttia tieteen tekemisestä ei vaikuta mihinkään”.

Tuttu vastasi, että ei tietenkään vaikuta. Paljon tutkimusta tärkeämpää on tutkijan status, jonka saa jo ryhtymällä jatko-opiskelijaksi.

Jos suorittaa opinnot loppuun ja väittelee tohtoriksi, saa luvan käyttää valtaa ja määritellä julkista keskustelua. Väitöskirjoja tai vertaisarvioituja artikkeleita lukee harva, mutta niiden ideana onkin toimia “lihaksina”, jotka houkuttelevat toimittajia, kustantajia ja suurta yleisöä.

Yliopiston ja tiedeyhteisön takaama tohtorin tutkinto näyttäytyy osoituksena siitä, että väittelijä on käyttänyt valtavan määrän aikaa ja energiaa tutkimustyöhön.


Ystäväni väitteli
 taannoin ja on sen jälkeen kirjoittanut romaaneja. Niitä on ylistetty arvioissa korostaen juuri sitä, että kirjoittaja on tohtori.

“Se on väitellyt tohtoriksi” on automaattinen lisäboosti mihin tahansa: kirjan takakanteen, tv-ohjelman tittelilaatikkoon, kolumnistin esittelyriville ja tietenkin yleisesti CV:hen. Titteli tekee asiantuntijan, ja asiantuntijalle myönnetään valta-asema, vaikka hänen asiantuntemuksellaan ei olisi yhtään mitään tekemistä hänen käytännön toimintansa kanssa.

On kaikkein parasta, jos sattuu olemaan professori, kuten Suomen tunnetuin tieteentekijä Esko Valtaoja. Avaruustähtitieteilijä on vuosien varrella puhunut ja kirjoitellut sekavia niin ydinvoimasta, luonnosta, talouskasvusta kuin Talvivaaran kaivoksestakin (toinen) (kolmas). Ilmiselvät virheet, puutteet tai populistiset yksinkertaistukset eivät ole pudottaneet professoria julkisuuden jalustaltaan.

Ehkä pitäisi sittenkin tehdä se väitöskirja. Tohtorina olisin heti uskottavampi kolumnisti ja bloggaaja, vaikka valmistuisin limnologiasta ja kirjoittaisin politiikasta. Kaikkein uskottavinta olisi tietysti kohota taloustieteen professoriksi. Silloin taivaat aukeavat ja voi sanoa mitä tahansa, mistä tahansa.