Kun puhutaan uusliberalismista, ongelmaksi muodostuu, että kukaan ei myönnä olevansa uusliberaali. Pahimmatkin mattiapuset ilmoittavat olevansa korkeintaan “klassisia liberaaleja”. Uusliberalismin kritiikistä tulee nyrkkeilyä varjoja vastaan.

Tulen esiin harvinaisena olentona ja myönnän olevani uusliberaali.

En ainoastaan käyttäydy uusliberaalisti, vaan myös tunnen ja haluan uusliberaalisti. Olen uusliberaali maanantaista sunnuntaihin sekä lomalla että töissä.

Todennäköisesti sinäkin olet.


“Ette te
mitään Y-sukupolvea tai milleniaaleja ole. Te olette CV-sukupolvi. Jokainen teistä panostaa vain omaan uraansa, koska jokaisen on pakko. Kaikki on teille CV:n jatketta.”

Bileissä juopunut mies astui keskelle seuruettamme lausumaan totuuden sanat. Saatoin olla itsekin sen verran kansanterveysnormien vastaisessa tilassa, että en välttämättä muista lauseita sanatarkasti. Sisältö kuitenkin oli selvä ja se vastasi sitä, mitä alkuillasta oli puhuttu: uusliberalismi ei ole mikään ideologia vaan käyttäytymisen tapa, ja se tapa lävistää meidät kaikki.

Jos jotakuta voi pitää uusliberalismin mestarina, niin Margaret Thatcheria. Vuonna 1981 hän sanoi Sunday Timesin haastattelussa, että “talous(tiede) on metodi; tavoitteena on muuttaa sydän ja sielu”.

Uusliberalismi on käytöksen ja mielikuvituksen muuntelemisen tekniikka. Se on kontrollia elämänmuotona. Siinä ihmisistä tehdään pieniä yrityksiä, joiden elämän päämääräksi tulee shareholder valuen kasvattaminen kustannustehokkaalla tavalla.

Olemme uusliberalisteja aina, kun pumppaamme ansioluetteloitamme tai rehvastelemme työhaastattelussa. Olemme uusliberalisteja, kun piiskaamme itseämme olemaan tuottavampia ja tehokkaampia.

Uusliberalismi on se syyllisyydentunne, joka tulee laiskotellessa. Se on se riittämättömyys, jota koetaan, kun vertaillaan itseä toisiin. Se on tunne siitä, että minun urani on kaikkein tärkein juttu.


Kun ylläpidän
työkykyäni juoksemalla sykettä mittaava aktiivisuusranneke kädessäni, toimin uusliberalismin oppien mukaan.

Verkostoituminen resurssien toivossa ja ihmisten keräily oman hyödyn edistämiseksi on sekin eräänlaista uusliberalismia.

Yleisesti jaettu ajatus siitä, että kapitalismi on ainoa mielekäs tapa järjestää yhdessä oleminen ja päätöksenteko, on uusliberalismia parhaimmillaan.

Vielä välillä kuulee jotakuta nimitettävän narsistiksi, jos hän kuvaa itseään Instagramiin jatkuvasti tai avautuu elämästään julkisuudessa. Julkisuudessa oleminen ja jatkuva itsensä esittely on kuitenkin nykyään tuotannollinen vaatimus eikä mikään psykopatologinen häiriö. Kun brändäämme itseämme somessa menestyjiksi, olemme uusliberalisteja.


Uusliberalismia on
vaikea vastustaa juuri siksi, että uusliberalistisesti toimiminen on nykyisen työelämän ja yrittämisen käytännön edellytys. Se on sisällä haluissa, tunteissa, työssä ja arjessa. Moni varmasti irtisanoutuu uusliberalismista ja samalla käyttäytyy täysin uusliberaalilla tavalla.

Mutta onko uusliberalismia edes mielekästä vastustaa ja mitä se tarkoittaa?

Uusliberalismissa on monia sinänsä mielekkäitä piirteitä, jotka ovat tosin tällä hetkellä toteutuneet korruptoituneella ja haitallisella tavalla. Otetaan esimerkiksi yrittäjyyteen liitetty vapaus ja nautinto.

Yksinyrittäjien määrä on kasvanut vuosikymmenessä noin 40 000:lla. Kyselyjen mukaan yrittäjyys houkuttelee itsenäisyyden ja vapauden vuoksi. Yhä useampi valitsee mieluummin matalammat tulot ja itsemääräämisen kuin elämän palkkatyössä, jossa joku toinen määrää ajasta ja työn sisällöstä.

Startupit herättävät huomattavasti enemmän kiinnostusta ja haluja kuin pölyiseltä tuntuva julkinen sektori. Slush on maailmanmenon kannalta olennaisempi tapahtuma kuin kymmenen vanhan työväen vappumarssia. Yritysmaailmassa on menoa ja nautintoa, toisin kuin yliopistoilla, jotka ovat Suomessa hiiltyneet tummiksi raunioiksi, joiden seasta kuuluu voimatonta valitusta.

Yksityiset terveysfirmat tarjoavat huomattavasti vapauttavamman kokemuksen kuin kunnallisen terveydenhuollon kontrolloivat moralistit. Jopa perustulosta ja siirtolaisuudesta voi puhua mielekkäämmin pääoman edistyksellisen siiven kuin demareiden tai ay-liikkeen kanssa.

Vaikuttaa siltä, että uusliberalismia ajavat toimijat ovat ymmärtäneet kapitalismista enemmän kuin perinteisen uusliberalismin vastustajat.

Jos emme halua olla uusliberaaleja, miksi sitten käyttäydymme kuin uusliberaalit? Ja jos haluamme elää toisella tavalla, miten se tapahtuu?