Saska Saarikoski kertoo jälleen kerran Helsingin Sanomissa, mistä suomalaisessa ”kulttuurikentässä” on kyse ja mitä se kaipaa. On henkinen lama, vasemmistolainen hegemonia, täydellinen myrsky, digitalisaatio, kriisi, kurjuus ja pelko. Kaivattaisiin taikajuomaa ja itseluottamusta.
Jos joku kykenee antamaan näin laaja-alaisen arvion, niin juuri Saarikoski. Ei haittaa sekään, että faktat menevät hieman pieleen.
Eräässä jutussaan Saarikoski kuvittelee, millainen Suomen media on vuonna 2030:
Vielä vuonna 2015 mielipidevaltaa käyttivät pelkän toimittajan koulutuksen saaneet ihmiset, jotka pitivät itseään kaikkien alojen asiantuntijoina. Nyt yli puolet uusista toimittajista on suorittanut tohtorin tutkinnon, ja heillä on käytössään maailman parhaiden tietopankkien asiantuntemus.
Kenties hieman kieli poskessa laadittu ennustus on kiinnostava kahdesta syystä. Ensinnäkin se rakentaa voimakkaan hierarkian korkeakoulutettujen ja muiden välille. Toiseksi sen kuvaus vuodesta 2015 vastaa Saarikoskea itseään. Hän on toimittajakoulutuksesta valmistunut mielipidevaltaa käyttävä journalisti, joka pitää itseään kaikkien alojen asiantuntijana.
Yhdeksi nykyajan ongelmaksi Saarikoski on diagnosoinut, että “mistään ei uskalla sanoa varmaa mielipidettä”. Ongelma ei koske Saarikoskea. HS on vuosikymmeniä julkaissut hänen itsevarmoja mielipiteitään muun muassa kulttuuripolitiikasta, koulutuksesta, urheilusta, suomalaisuudesta, Suomen ja maailman historiasta, ydinaseista, vapaakaupasta, turvallisuuspolitiikasta, talouskriisistä, tieteestä, keskitysleireistä, Kreikasta ja islamista.
Saarikoski vastustaa kaikenlaista ääriajattelua. Itsensä hän näkee järkevänä ja maltillisena keskitien kulkijana, joka puhuu sivistyneesti enemmistön äänellä ja on ihmisenä niin avara, että voisi äänestää mitä tahansa puoluetta.
Saarikosken tyyli on suurpiirteinen. Hän käyttää jättimäisiä käsitteitä, kuten totuus, länsimaat, kehitys, sota ja rauha. Hän puhuu suomalaisista me-muodossa ja muslimeista yhtenä joukkona.
Hän pitää islamia uskontona, joka elää “rähinäaikaansa”, aivan kuin 1,6 miljardin ihmisen uskonto olisi yhtenäinen toimija. Hän on huolissaan koulujen “tyttöistymisestä” ja pilkkaa tasa-arvotietokeskuksen huomiota sukupuolistereotypioiden haitallisuudesta.
Kun Suomessa osoitettiin kesällä 2015 mieltä hallituksen historiallisia leikkauksia vastaan, Saarikoski kirjoitti “punasilmäisestä vihasta” ja kuvaili, että “sirpit ja vasarat liehuvat”.
Kun Kreikan kriisi äityi toistaiseksi vakavimpaan tilaansa kesällä 2015, Saarikoski moitti kreikkalaisia siitä, että nämä pitävät itseään liian tärkeinä ja “tanssivat zorbasta kuilun reunalla”. Samalla hän kyseenalaisti Kreikan parlamenttivaalien tuloksen, koska muut euromaat joutuvat hänen mukaansa maksamaan vaalien laskun.
“Kreikkalaiset odottavat yhä sitä, että muu maailma tunnustaisi virheensä ja pyytäisi heiltä anteeksi”, Saarikoski ivasi humanitaariseen katastrofiin vajonnutta maata, joka oli leikannut talouttaan viisi vuotta troikan kiristyshihnassa.
Yhteiskuntatieteistä Saarikoski on kirjoittanut, että ne ajelehtivat ankkuritta ilman tieteellistä pohjaa, että “tutkimusta on niin vähän, että useimmissa kirjoissa intoillaan samoista jutuista” ja että “liian moni tutkija on julkaissut pikemmin lähdeviittein varustettuja pamfletteja kuin varsinaisia tutkimuksia”.
Suomea Saarikoski pitää “Euroopan paratiisin vartijoina” venäläisiä vastaan ja korostaa, että “naapuriystävyyden tahmeimpinakin vuosina pidimme kiväärit hyvässä rasvassa”.
Saarikoskea voi pitää suomalaisen median viimeisenä yrityksenä vanhanaikaiseksi miesälyköksi, joka tietää kaiken ja kirjoittaa kaikesta.
Ranskassa syntyi 1800-luvun lopulla intellektuellin eli älykön hahmo. Älykkö on tyypillisesti eurooppalainen tai amerikkalainen ajattelija, joka ainakin vaikuttaa riippumattomalta vanhoista instituutioista.
Älykkö ymmärtää kaikkea, tietää kaikesta ja ennen kaikkea osaa sanoa mielipiteen kaikesta. Itse älykkö kokee olevansa abstraktien ja yleispätevien ihanteiden puolella, sellaisten kuin vapaus, totuus ja edistys.
Poliittisissa kiistoissa älykkö puhuu mielellään erilaisten vähemmistöryhmien puolesta ja määrittelee oikeat jakolinjat. Älykön suhde valtaan ja vallankäyttäjiin on tyypillisesti läheinen ja lämmin. Älykkö myös pitää huomiosta, julkisuudesta ja tapahtumien luomisesta. Maailman tapahtumat antavat älykölle areenan, jolla esiintyä ja laukoa älykkäitä analyysejaan, jotka tavallisesti kulkevat vakiintuneita valtalinjoja pitkin.
Useimmiten älykkö on valkoinen keski- tai yläluokkainen korkeakoulutettu mies. Hän on kuitenkin sitä mieltä, että hän osaa asettautua jokaisen eroavan ryhmän asemaan ja puhua ikään kuin näiden suulla. Älykkö on totuuden, alistettujen ja itse historiallisen edistyksen edustaja.
Intellektuellin hahmo joutui kriisiin Ranskassa 1970-luvulla. Yksi syy oli entisten älyköiden kieltäytyminen roolista. Michel Foucault’n ja Gilles Deleuzen kaltaiset filosofit sekä erityisesti feministiset ajattelijat kyseenalaistivat älyköiden tavan puhua toisten puolesta ja asettua vallan puolelle. He korostivat, että älyköiden puhetta tärkeämpää on alistettujen oma tiedontuotanto.
Jos aikaisemmin älykkö oli esimerkiksi puhunut vankien puolesta ja määritellyt vankiloista ja rikollisista käytävää keskustelua, nyt huomattiin, että kannatti sivuuttaa koko älykkö ja kuunnella mieluummin vankeja:
Kun vangit alkoivat itse käsitellä omia ongelmiaan, osoittautui, että heillä oli oma teoria vankilaitoksesta, rangaistusjärjestelmästä ja oikeudenmukaisuudesta. Vangit kehittivät diskurssin, joka suuntautui valtaa vastaan ja oli heidän sekä niiden, joita sanotaan rikollisiksi, vastadiskurssia. Heidän kehittelemänsä diskurssimuoto on paljon tärkeämpi kuin yleinen teoria rikollisuudesta.
(Michel Foucault Foucault’n ja Gilles Deleuzen keskustelussa “Intellektuellit ja valta” vuodelta 1972. Ks. Deleuze, Autiomaa, 1992, s. 94.)
Toinen syy älyköiden aseman murentumiseen oli toimittajien nousu raportoijista esiintyjiksi ja mielipidevaikuttajiksi, jotka asettuvat vallan puolelle, puolustavat ikuisina pitämiään arvoja, kauhistelevat kilpaa keskitysleirejä sekä gulageja kyynelehtien näiden uhrien puolesta ja muistuttavat, että niin fasismi kuin kommunismikin ovat samaa ääriajattelua.
Toimittajista tuli uusia älyköitä, “toimittaja-tutkijoita”, jotka korostavat nähneensä jo kaiken: esimerkiksi vasemmistolaisiksi tulkittavat uudet poliittiset protestit ovat aina vain Neuvostoliiton toistamista.
Toimittajatutkijat kantavat kaunaa vallankumousta kohtaan ja vihaavat tapahtumia, joita eivät ole itse määrittämässä. Toimittajatutkija on kyyninen yksilösankari, joka näkee kaiken ennalta. Sanalla sanoen: Saska Saarikoski.
Saarikoski on yhdistelmä uutta ja vanhaa älykköä. Muodoltaan hän yrittää olla vanha intellektuelli, joka ottaa maailman kokonaisuutena, ymmärtää sen ja puhuu sen kaikista puolista. Sisällöltään hän on uusi kyyninen toimittaja-tutkija, joka kannattaa uusoikeistolaisia näkemyksiä, asettuu vallan puolelle, puolustaa liberaalia kapitalismia ja näkee kaikenlaisen vastarinnan mahdottomaksi.
Vuonna 2014 Saarikoski sai Bonnierin vuoden journalisti -palkinnon. Ehkäpä hänet palkittiin juuri siksi, että hän edustaa viimeisenä suomalaisena fantasiaa toimittajasta älykkönä, siis valkoisena miehenä, joka puhuu kaikista asioista kaikkien puolesta.
Nykyiset toimittajat repeytyvät kahteen suuntaan. He ehkä haluaisivat hieman olla älyköitä, mutta eivät sittenkään halua, koska se on täysin naurettavaa.
Kukaan nuorempi toimittaja tuskin voi olla Saarikosken kaltainen, koska he vaistoavat, miten mahtipontista ja falskia sellaisen hahmon esittäminen on.
Toimittajatutkijan älykköhahmo on murentunut. Uusia tai vanhoja älyköitä ei tarvita, kun sosiaalinen media ja iljajanitskinit ajavat ohi.
Saskasaarikosket ovat kauhuissaan.