Sata vuotta sitten Suomessa kieltäydyttiin työstä. Työpäivä lyheni.

”Kyllähän se oli sitten se huhtikuun 18. päivä 1917 sellainen päivä, että sitä ei unohda koskaan. Ei tarvinnut enää tehdä kuin 8 tuntia päivässä töitä”, Yle siteeraa tehdastyöntekijä Viljam Laaksosta.

Kelataan pikavauhtia kohti nykyhetkeä: lokakuun vallankumous ja kommunismin uhka, yleislakko 1956, hyvinvointivaltion rakentaminen lakkoilemalla, mieltä osoittamalla ja vasemmistoa äänestämällä, 38-tuntinen työviikko, opintotuki, työttömyystuki…

Sadan vuoden ajan työväenliike on toiminut niin menestyksekkäästi, että Suomessa on nyt mahdollista elää onnellisena palkkatöiden ulkopuolella sosiaaliturvan avulla.

Tämä, siis toisen palveluksessa tehtävästä työstä kieltäytyminen, on 1900-luvun suurin suomalainen saavutus.

Suomen satavuotisjuhlissa pitäisikin juhlistaa talvisodan sijaan Ossi Nymania, joka on selvinnyt nelikymppiseksi työttömänä. Nyman sanoo Helsingin Sanomien haastattelussa (kerrankin lehtijuttu, johon voi samastua), että suurin osa työstä on turhaa:

Siitä, että myy Kiinassa valmistettua muoviroskaa jossain Flying Tigerissa on ihmisille ja ihmiskunnalle enemmän haittaa kuin hyötyä. (…) Tämä on niin älytön järjestelmä, että sen luulisi romahtavan itsestään, mutta ei se romahda. Ihmiset siinä romahtaa, ja ekosysteemit. (…) Kaksisataa vuotta on odotettu, että robotit tulisivat ja tekisivät kaikki ikävät työt. Ja nyt kun ne ovat tulossa, ollaan ihan kauhuissaan että ne vievät työmme.

Nyman on oikeassa, ja kauhuissaan ollaan. Iltapäivälehdet pumppaavat minkä ehtivät. Moralismin ja paheksunnan ohella kaivosta nousee olennaisia juttuja siitä, miten kaikki työ ei ole tekemisen arvoista.

Iltalehden haastattelema Sonja Hakala kertoo menneensä “kuntouttavaan” toimistotyöhön, joka tarkoitti kirjekuorien liimaamista. “Siitä saa kahdeksan euroa päivässä, ja ne ovat nöyryyttäviä ja ihmisarvoa alentavia paikkoja.”

Lehteen otti yhteyttä myös henkilö, joka sanoo, että jos olisi aivan pakko mennä töihin, niin sitten osapäivätyöhön, koska kokopäiväinen palkkatyö ei nosta elämänlaatua eikä siitä jää tarpeeksi vapaa-aikaa.

Elämme maailmanhistorian vaurainta aikaa. Automatisaatio, robotit, keinoäly ja koneoppiminen kehittyvät huimaa vauhtia. Tuotannon jatkuva kasvattaminen saastuttaa vesiä, hävittää metsiä ja kuumentaa ilmakehää. Miksi ihmeessä kenenkään pitäisi tässä tilanteessa suostua tekemään työtä, jos se ei paranna elämänlaatua?

Sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo kuvaa Ylen kolumnissaan suuntaa, johon perustulo ja robotisaatio voivat viedä:

(…) rikkaiden tulot ja omaisuus jaettaisiin perustulon avulla niin tasaisesti, että jokaisella olisi mahdollisuus halutessaan tulla toimeen perustulon varassa ilman osallistumista työmarkkinoille. (…) Perustulon ansiosta kenenkään ei olisi pakko tehdä työtä eli myydä vapaa-aikaansa kapitalistin palvelukseen. (…)

Yhtä hyvin voi käydä niin, että työnteosta vapauttava perustulo johtaisi palkkojen nousun sijaan ihmistyön korvaamiseen koneilla. Robotit alkaisivat hoitaa entistä useammin siivouksen, roskien kuljetuksen, vanhusten hoivan ja pakettien toimittamisen.

Outoa Hiilamon tekstissä on vain, että hän käsittää tämän dystopiaksi. Hänhän kuvasi juuri sen, minkä pitäisi olla politiikan perimmäinen tavoite.

Haluan elää tulevaisuudessa, jossa voimme muistella tämän tavoitteen saavuttamista: ”Kyllähän se oli sitten sellainen päivä, että sitä ei unohda koskaan. Ei tarvinnut enää tehdä töitä ollenkaan, jos ei halunnut.”

Kuva: Futurama