Pontus PurokuruTähtien sodan seitsemäs osa kuvaa siirtymää totalitarismista fasismiin. Se on myös osoitus vallankumouksen jälkeisistä ongelmista: diktatuurin kaataminen ei vielä ratkaise mitään, vaan olennaista on, mitä sen jälkeen tulee.
Tämän analyysin loppupuolella on spoilereita.
Alkuperäisen Tähtien sota -trilogian Galaktinen Imperiumi on elokuvien tapahtumahetkellä kehittynyt totalitaariseksi hallinnoksi. Järjestelmässä toimii keisarillinen senaatti, mutta se on vain kumileimasin ja heikko luuranko vanhasta Tasavallasta. Voidaan esimerkiksi muistella tapaa, jolla Imperiumin joukot hyökkäävät senaattori Leia Organaa kuljettavan diplomaattialuksen kimppuun ensimmäisessä elokuvassa.
Keisari Palpatine lopettaa senaatin lopullisesti ennen Episodi IV:n lopussa käytävää Yavinin taistelua. Sen jälkeen Imperiumi on täysi diktatuuri. Järjestelmän ehdoton johtaja on Palpatine, jonka jälkeen seuraavana hierarkiassa on tähtilaivaston ylikomentaja Darth Vader.
Imperiumin valta perustuu suurmoffi Tarkinin opin mukaisesti pelon hyväksikäyttämiseen ja militaristiseen voimannäyttöön. Imperiumi toimii myös läpeensä rasistisesti avaruusolioita kohtaan. Esimerkiksi ensimmäinen Kuolemantähti rakennettiin osittain wookieiden ja mon calamarien orjatyövomalla.
Imperiumin kaltaiset järjestelmät syntyvät, kun autoritaarinen liike kykenee osoittamaan riittävän suuren yhteiskuntaa uhkaavan pelon ja samalla esittämään itsensä yhteiskunnan pelastajana. Natsi-Saksassa uhkia olivat muun muassa kommunistit, vähemmistöt ja työttömyys. Imperiumia edeltävässä Tasavallassa uhkaa loivat uskonnolliset jedisoturit ja kloonisotien separatistit.
Pelon ilmapiirissä kansalaiset saattavat hyväksyä valtavirran hitaan siirtymän radikaaliinkin suuntaan. Syksy Räsänen kirjoittaa:
Yksi syy tähän lienee kuvitelma siitä, että valtavirta on muuttumaton, ja laineista huolimatta yhteiskunnassa kaikki menee samalla tavalla kuin ennenkin. Tämä rohkaisee vähättelemään pelottavia suuntauksia ja siirtymään hiljaa virran mukana. Mutta virta voi ajautua uusille uomille, eikä yhteiskunnan järjestystä suojaa mikään säilymislaki. Ihmisten teot eivät pohjaa eettisiin ihanteisiin, vaan niiden mittana ovat hyväksytyt normit. Kun ne muuttuvat, niin toiminta seuraa perässä.
Saksassa kapitalistit ja suuryritykset päättivät liittoutua mieluummin totalitaarisen liikkeen kuin työväenliikkeen kanssa. Vasemmistopuolueilla oli viimeisissä vapaissa vaaleissa kansallissosialisteja suurempi kannatus, mutta ne menettivät muun muassa teollisuuden ja eliitin tuen.
Tähtien sodissa työväenliikettä ei varsinaisesti ole, mutta vastaavia vastarinnan pirstaleita voisi etsiä esimerkiksi orjiksi alistettujen droidien, Han Solon kaltaisten rikollisten ja Naboon gunganeiden kaltaisten alkuperäiskansojen parista. Niin kuin työväenliike 1930-luvulla, tälläiset ryhmät eivät kyenneet liittoutumaan Imperiumin valtaa vastaan.
Siinä mielessä Tähtien sodat eroavat 1930-luvun tapahtumista, että Saksassa raskas teollisuus ja finanssisektori etsivät tuotoilleen turvaa kansallissosialisteista, kun taas vanhassa Tasavallassa teollisuus ja elinkeinoelämä yhdistyivät galaktisen yhteiskunnan vakautta uhkaavaksi Yhdistyneiden aurinkokuntien konfederaatioksi.
Tästä päästään olennaiseen Imperiumia ja natseja yhdistävään tekijään: molemmat esittivät itsensä järjestyksen turvaajina kaaosta tuovia voimia vastaan.
SS-joukkojen johtaja Rudolf Hess asetti rinnakkain valokuvat vallankumousta ajavista mielenosoituksista ja suorissa riveissä marssivista SA- ja SS-joukoista. Sanoma oli selvä: yhdellä puolella on kaaos ja uhka omaisuudelle, toisella puolella järjestys, omaisuuden turva ja vastarinnan kitkeminen. Valitkaa natsit, valitkaa turvallisuus!
Määrätessään siirtymän Tasavallasta Galaktiseen Imperiumiin ylikansleri Palpatine perusteli muutosta nimenomaan turvallisuudella:
In order to ensure our security and continuing stability, the Republic will be reorganized into the first Galactic Empire, for a safe and secure society which I assure you will last for ten thousand years
Hitleriä ei äänestetty diktaattoriksi eikä Palpatinea keisariksi. Kumpikin otti diktatuurin käyttöön omaehtoisesti. Molempien kohdalla ratkaisu hyväksyttiin.
Gilles Deleuze ja Félix Guattari erottelevat fasismin ja totalitarismin sillä perusteella, että totalitarismi pyrkii vakauteen ja pysyvyyteen, kun taas fasismi on pikemminkin itsemurhahakuinen sotakone. Tästä näkökulmasta Neuvostoliitto oli totalitaristinen järjestelmä siinä, missä totalitaarisena aloittanut natsi-Saksa kehittyi nopeasti fasistiseen suuntaan.
Pahimpien vainoharhojen, kansanmurhien ja sisäisten puhdistusten keskelläkin Stalin yritti turvata Neuvostoliiton eloonjäämisen. Hitler puolestaan suuntasi sodan edetessä kaiken energiansa tuhoamiseen ja kuolemaan kansasta piittaamatta. Juutalaisten ja muiden vähemmistöjen teollisen luokan massamurhaamista voi pitää taloudellisesti vielä Imperiumin Kuolemantähden rakentamistakin järjettömämpänä hankkeena.
Sodan lopussa Hitler sanoi Albert Speerille, että jos sota kerran on hävitty, niin Saksan kansakunta saa tuhoutua. Hän ohjasi koko maan kohti kollektiivista itsemurhaa ja kääntyi eräässä mielessä vihollistensa puolelle käskemällä tuhota saksalaisten viimeiset resurssit. Totalitarismin hämähäkinseitti purkautui pakolinjoiksi, jotka suuntautuivat täydelliseen itsetuhoon.
Galaktisen Imperiumin hallinto flirttailee fasismin kanssa, jota järjestelmään syöttävät erityisesti pelolla ja uhkailulla operoivat sithit Palpatine (eli Darth Sidious) ja Darth Vader. Koska Imperiumi suuntautuu enemmän turvallisuuteen ja vakaan järjestelmän rakentamiseen, sitä voi kuitenkin pitää ennemmin totalitaristisena kuin fasistisena. Imperiumia myös hallitsi poliitikko eikä soturi. Palpatine on sith, mutta hän myös entinen konservatiivinen senaattori ja sittemmin keisari.
Imperiumin tuhkasta syntynyt First Order, suomeksi Ensimmäinen ritarikunta tai Ensikäsky, on uuden The Force Awakensin vastine sille, mitä Imperiumi edustaa alkuperäisissä elokuvissa. Ritarikunta osoittaa, miten käy, kun poliitikon sijaan sotakone saa täydellisen vallan: totalitarismi muuttuu fasismiksi.
Kun Imperiumi vielä käytti tappamista välineenä, Ensimmäisellä ritarikunnalla tuhoaminen ja massamurha vaikuttavat nousevan lähes itsetarkoitukseksi. Sillä ei riitä yhden planeetan tuhoaminen demonstraatiotarkoituksessa, vaan sen on hävitettävä kerralla kokonainen aurinkokunta. Joka kerta kun ritarikunta tulee paikalle, se tappaa kaikki asukkaat ja pommittaa rakennukset maan tasalle.
Toisaalta voi väittää, että jo vanha Imperiumi oli matkalla kohti fasismia, sillä rakentaessaan Kuolemantähden se siirsi syrjään laajemmat tuotannolliset panostukset ja siirtyi puhtaaseen sotatalouteen.
Kuolemantähden päätarkoitus oli hävittää kokonaisia planeettoja. Sitä voi ajatella ydinaseen kaltaisena pelotteena, joka torjuu vastarinnan mahdollisuutta jo pelkällä olemassaolollaan. Käytännössä se on niin kolossaalinen raaka-aineita sekä työvoimaa vaativa kompleksi, ettei siinä ole mitään järkeä, vaikka sitä kuinka lähestyisi taloudellisen elvytyksen ja työllistämisen näkökulmasta.
Läpimitaltaan yli satakilometrisen Kuolemantähden miehistön on arvioitu koostuvan enimmillään jopa 1,7 miljoonasta hengestä, joiden lisäksi asemalla toimi satoja tuhansia droideja. (Voi miettiä, millaisen massamurhan kapinalliset tekivät räjäyttäessään Kuolemantähden Episodi IV:ssä.) Centives-talousblogi laski vuonna 2012, että senhetkisellä terästuotannolla Kuolemantähden rakentaminen veisi ihmiskunnalta 833 000 vuotta. Lisäksi se maksaisi 13 000 kertaa Maan bruttokansantuotteen verran. Rahoitus tosin ei ole koskaan ollut ongelma, kun on kyse sotataloudesta.
Imperiumi olisi mahdollisesti hallinnut galaksia tehokkaammin laittamalla Kuolemantähteen menevät raaka-aine- ja työvoimaresurssit esimerkiksi tähtituhoajiin. Koko kymmentuhatvuotiseksi tarkoitettu hallintojärjestelmä kaatui toisen Kuolemantähden mukana. Imperiumi oli todellakin niin mielikuvitukseton, että ensimmäisen mega-avaruusaseman tuhoutumisen jälkeen se yritti rakentaa toisen samanlaisen. Imperiumin oli yksinkertaisesti pakko saada oma hyperlelunsa, ikuisen valtakunnan monumenttinsa ja äärimmäisen tuhon välineensä.
Ehkä Imperiumi oli tuomiopäivän aseineen jo matkalla fasismiin, mutta kokonaisuutena se kuitenkin eroaa Ensimmäisestä ritarikunnasta. Imperiumi yritti kontrolloida kaikkea, ruuduttaa koko galaksin pieniksi hallittaviksi neliöiksi. Ensimmäinen ritarikunta on murhanhimoisempi. Se käy tappavaa sotaa Tasavaltaa ja kapinallisia vastaan sekä vastustaa kaikkia “epäjärjestyksen elementtejä”, kuten niitä, jotka ovat sen johtajien näkökulmasta pettureita, huijareita ja varkaita.
Jos haluaa tehdä yhteiskuntakritiikkiä suuren budjetin amerikkalaisessa elokuvassa, sen on oltava kärjistettyä ja osapuolten on oltava selkeät. Natsit ovat helpoin vihollinen, koska he edustavat monille absoluuttista pahaa, ja kaikkihan natseja vihaavat. Samaan päätyy myös The Force Awakens.
Ensimmäisen ritarikunnan natsimaisuutta hierotaan katsojan naamaan. Ritarikunta näyttää elävän loputonta 612-marssia ja Nürnbergin puoluekokousta. Sen mustiin pukeutuneet kalpeat führerit pitävät dramaattisia puheita epäjärjestystä vastaan. Puhetta riveissä kuuntelevat stormtrooperit heilaavat kuuliaisesti. Nykyisistä poliittisista liikkeistä ritarikuntaa muistuttavat eniten Kreikan Kultainen aamunkoitto -natsipuolue ja Ukrainan uusfasistinen Oikea sektori.
Fasismi kietoutuu aina myytin ympärille. Tyypillisesti myytti on kertomus mahtavasta kansasta tai rodusta, joka täytyy luoda uudelleen. Fasismin tutkijan Roger Griffinin mukaan fasismi on populistisen äärinationalismin “palingeneettinen” muoto. Palingeneettinen viittaa uudelleensyntymään, fasismin kohdalla suureksi kuvitellun myytin uudelleensyntymään.
Määritelmä sopii Ensimmäiseen ritarikuntaan, jonka tarkoituksena on uudelleenluoda Galaktisen Imperiumin suuruus. Henkilötasolla se osuu myös elokuvan pääsithiin Kylo Reniin. Hän on eräänlainen feminiininen hipsteri-sithi, jota näyttelee Girlsin Adam Driver. Kylon suurin pelko on, että hän ei pysty kohoamaan Darth Vaderin suuruuden tasolle. Tämä narsistinen pelko kavaltaa Kylon eron Vaderiin. Vader eli Anakin Skywalker kääntyy pimeälle puolelle pelastaakseen puolisonsa Padmé Amidalan. Kylo sen sijaan vaikuttaa keskittyvän teinipoikamaisesti omaan egoonsa ja sen hauraudesta johtuvaan epävarmuuteen.
Kylon hahmo on samalla hyvä muistutus siitä, että kaikki fasistit eivät ole stereotyyppisiä haja-asutusalueiden natseja, vaan liikkeen kasvaessa heidän joukossaan voi olla myös aidosti tyylikkäitä ja taitavia hahmoja.
2010-luvulla on julkaistu joukko Hollywood-elokuvia, jotka kuvaavat luokkataistelua hyvin kirjaimellisesti ja puolustavat väkivaltaista vallankumousta. Esimerkiksi Nälkäpeli-elokuvissa yhteiskunta on jaettu jyrkästi eriarvoisiin luokkiin, joiden hierarkia pysyy yllä vain äärimmäisellä väkivallalla ja spektaakkelituotannolla. Elokuvissa alistetun väenpaljouden harjoittama kapinallinen väkivalta johtaa lähinnä kuolemaan ja lisääntyvään tuskaan. Väkivalta esitetään kuitenkin oikeutettuna, jos se tapahtuu luokkayhteiskunnan puolustajia vastaan tai itsepuolustuksena.
Elysiumissa luokkataistelu sijoittuu Maassa asuvan prekariaatin ja planeetan kiertoradalla hummailevan scifi-eliitin välille. Kyberneettinen Matt Damon rynkyttää tiensä porvarien asemalle ja uhraa itsensä tasa-arvon ja vallankumouksen puolesta. Snowpiercer puolestaan sijoittaa luokkataistelun erittäin tiiviisti jäistä tundraa ikuisesti kiertävän junan sisälle. Juna on tietenkin kapitalistinen yhteiskunta äärimmäiseksi kärjistettynä: ryysyproletariaatti syö roskaa ja pelkää perävaunuissa, kun kapitalistit ökyilevät keulassa. Elokuvan juoni käsittelee kamppailua junan tuotantovälineiden haltuunotosta. Yhdessä Nälkäpelien kanssa se myös käsittelee vallankumouksen pettämisen tematiikkaa: älä koskaan luota henkilöön, joka julistaa itsensä vallankumousjohtajaksi.
The Force Awakensia on mielenkiintoista verrata näihin elokuviin, koska siinä vastassa ei ole totalitarismi. Elysiumin eliitillä, Snowpiercerin junaylimystöllä ja Nälkäpelien pääkaupungilla on totaalinen kontrolli ja ylivoima suhteessa vallankumouksen potentiaaliseen subjektiin. Uudessa Tähtien sodassa vallankumous on jo tehty. Eletään kapinallisten orgioiden jälkeistä aikaa. Totalitarismi on kaadettu. Imperiumi on kirjaimellisesti räjäytetty, sen keisari on tapettu ja ykkösritari kuollut.
Totalitaristisen hallinnon sijaan vastassa on pienempi mutta äärimmäisen väkivaltainen, määrätietoinen ja järjestäytynyt fasistinen liike.
On huomionarvoista, että prinsessana ja senaattorina ensimmäisessä elokuvassa aloittanut Leia Organa ei ilmeisesti palannut senaattoriksi Jedin paluun jälkeen. The Force Awakensissa hän on kapinallisten kenraali, ei – oletettavasti liberaalidemokraattisen – Tasavallan poliitikko. On myös kiinnostavaa, että elokuvassa Leian joukoista ei puhuta tasavaltalaisina vaan nimenomaan “vastarintaliikkeenä”.
Leia siis ymmärtää, että Ensimmäisen ritarikunnan kaltaista fasistista liikettä vastaan ei voi käydä pelkällä “tasavaltalaisuudella” ja liberaalilla demokratialla. Leia kokoaa vastaliikettä samalla, kun voimme kuvitella Tasavallan senaattoreiden vaativan dialogia ja hillittyä keskustelua ritarikunnan militanttien kanssa.
Ehkäpä Tasavallasta löytyy myös ihmisiä, joiden mukaan ritarikunnan johtajia ja taistelijoita tulisi kuunnella ja ymmärtää. Sen sijaan vastarintaliikkeessä tajutaan, että ritarikunta haluaa räjäyttää koko Tasavallan tuusannuuskaksi valonnopeudella kulkevalla tuhosäteellä. Siinä ei paljon dialogi tai sivistys auta.
Kapinalliset käyvät Ensimmäisen ritarikunnan kuolemankulttia vastaan ilolla, voimalla ja moninaisuudella. Fasisteille ei tule antaa sijaa politiikassa, heidät on suljettava ulos ja heiltä on otettava pois kuolemaa tuottavat välineet. Ritarikunnan yksilajista ja puhtaasti inhimillistä järjestystä vastaan kapinalliset asettavat galaksin eri lajien kirjon. Asetelma on tosin tuttu jo alkuperäisistä elokuvista, joissa Imperiumi vähät välitti muista kuin ihmisistä, jotka hekin kyllä kelpasivat tykinruoaksi.
Han Solon viimeinen valinta The Force Awakensissa osoittaa erityisen piinallisen fasismiin liittyvän ongelman. Kun fasismi kohdataan poliittisena liikkeenä, siihen ei tehoa dialogi eikä demokratia, kuten on todettu. Mutta entä jos yksittäinen fasisti kohdataan rakastettuna henkilönä?
Kylo Ren on Han Solon poika, ja Solo rakastaa poikaansa, vaikka tämä on yksi galaksin suurimmista fasisteista. Solo päättää kohdata poikansa poliittisen vastustajan sijaan rakastettuna ihmisenä ja luottaa siihen, että rakkaus on fasismia suurempi voima.
Tässä Han Solo erehtyy. Hän tarjoaa Kylolle sen isänmurhan, jota Kylo kaipaa kääntyäkseen lopullisesti pimeälle puolelle. Fasismi voittaa isä-poika-suhteen.
Ei voi kuitenkaan sanoa, että Solo oli täysin väärässä tai että hänen ei olisi kannattanut yrittää. Yksittäinen pimeälle puolelle kääntynyt on mahdollista kohdata rakkaudella. Voimme vielä vedota ystäviimme, jotka ovat vajoamassa fasismiin. Se on kuitenkin aina riski.
Pohdiskelun voi viedä myös elokuvan muodon tasolle. Olisi täysin mautonta väittää, että The Force Awakens olisi jotenkin autoritaarinen teos. Se olisi sitä paitsi epätarkkaa, sillä elokuva nimenomaan osoittaa, miten fasismi voitetaan hyvin erilaisten ihmisten ja lajien välisellä tiimityöllä: yksi joukko kytkee suojat pois päältä ja hiipii kytkemään räjähteitä reaktoreihin samalla, kun toinen joukko iskee avaruudesta käsin. Ritarikunnan palvoma synkkä järjestys häviää kapinallisten iloiselle ja sekalajiselle sekoilulle. Fasistit ottavat itsensä äärimmäisen vakavasti, kun taas vastarintaliike tekee jatkuvaa tilannekomediaa ja sen kommandot laukovat huvittavia repliikkejä.
Vaikka elokuvan sisältö on tiukasti antifasistinen, sen rakennetta voi pitää hieman huolestuttavana. Aivan kuten kyseenalaiset poliittiset liikkeet, The Force Awakens perustuu myytille ja toiveelle sen jälleenluomisesta. Donald Trumpin slogan on “Make America Great Again”. Force Awakensin slogan voisi olla “Make Star Wars Great Again”.
Elokuvan myytti on alkuperäiseen trilogiaan kohdistuva nostalgia, ja sen lupaus on alkuperäisen sarjan hohdon henkiinherättäminen nykyajassa (ja samalla pettymyksellisten etko-osien muiston poispyyhkiminen).
The Force Awakens on, ei remake, vaan eräänlainen reboot ensimmäisestä elokuvasta Episodi IV – Uusi toivo. Kun Hollywood tai vaikkapa pelifirma tekee jostakin franchisestä todellisen rebootin, se pyyhkii pöydän puhtaaksi ja tulkitsee vanhan tarinan nykyajasta keinoin ja näkökulmin. The Force Awakens jättää pöydän suorastaan likaiseksi alkuperäisten elokuvien vanhasta tavarasta: Millennium Falcon ja sen eksoottinen avaruusshakkipöytä, Kessel Run alle 12 parsekissa, R2-D2 ja C-3PO, Han Solo ja Chewie, Luken valomiekka ja niin edelleen.
Elokuvan pitäisi sekä jatkaa alkuperäistä Tähtien sotaa että päivittää se 2010-luvulle. Ohjaaja J. J. Abrams oli tässä hieman samankaltaisen ongelman edessä kuin Hideo Kojima Metal Gear Solid -pelisarjansa kanssa 1990-luvun lopussa.
The Force Awakens suhteutuu Episodi IV:hen kuten Metal Gear Solid 2 suhteutuu Metal Gear Solid ykköseen. Elokuvat ovat rakenteellisesti lähellä toisiaan ja jälkimmäinen ei voi hetkeksikään lakata kommentoimasta edeltäjäänsä. Katsotaanpa:
- Episodi IV alkaa aavikkoplaneetalta, jossa jahdataan kriittistä tietoa sisältävää droidia – täsmälleen sama juttu Force Awakensissa
- IV:n alussa Imperiumi teurastaa raa’asti aavikolla olevan asutuksen, FA:n alussa Imperiumin perilliset toimivat samoin
- IV:n kuuluisa baarikohtaus örkkiorkestereineen toistetaan FA:ssa hieman muunneltuna
- IV:ssä kapinallisten tukikohta on sademetsämäisellä kuulla, FA:ssa tukikohta sijaitsee saman näköisessä ympäristössä
- IV:ssä Imperiumi hävittää planeetan Kuolemantähdellä, FA:ssa Ensimmäinen ritarikunta hävittää kokonaisen aurinkokunnan tähtitappajaplaneetallaan
- IV:ssä vanha Ben Kenobi uhrautuu Darth Vaderin edessä, FA:ssa vanha Han Solo uhrautuu Darth Vaderin tyttärenpojan edessä
- IV:n suuri lopputaistelu suuntautuu Kuolemantähden räjäyttämiseen – FA:n suuri lopputaistelu suuntautuu Kuolemantähteä suuremmankin planetaarisen tuhoaseen räjäyttämiseen
- IV:ssä nuori Luke löytää Voiman itsestään – FA:ssa nuori Rey löytää Voiman itsestään.
Ja niin edelleen. The Force Awakens on pitkälti ensimmäisen Tähtien sota -elokuvan toistoa. Se on aito kopio alkuperäisestä: kopio, koska se on lähes sama elokuva, mutta kuitenkin aito, koska se toistaa alkuperäisen hengen pienen eron kanssa ja siten uutena.