Jos esittää poliittisia vaatimuksia, täytyy olla myös kättä pidempää, jolla painostaa tavoitteiden puolesta.
Politiikassa saadaan voittoja järjestäytymällä, lakkoilemalla, vääntämällä, pakottamalla, uhkaamalla ja painostamalla. Poliittiset vaatimukset ilman voimaa ovat tyhjiä.
Jälkikäteen yhteiskunnalliset muutokset on toki helppo esittää ikään kuin ne olisivat tapahtuneet automaattisesti tai neutraalin edistyksen nimissä. Usein saa lukea esimerkiksi, että Suomeen “tuli” kahdeksantuntinen työpäivä vuonna 1917. Poliittinen kamppailu ja työväenliikkeen harjoittama pakottaminen piilotetaan passiivimuodon alle.
Katsotaanpa.
Keisari Nikolai II:n kaatuminen helmikuun vallankumouksessa 1917 avasi padot monelta pinnan alla kyteneeltä liikkeeltä. Yksi näistä oli työväenliike, jonka eräs kärkitavoite oli työpäivän lyhentäminen kahdeksaan tuntiin. Vallankumouksen jälkeen tavoite toteutettiin Pietarissa nopeasti monilla aloilla.
Suomalainen työväki seurasi vaatimuksineen perässä. Tavoite saatiin läpi, mutta ei suinkaan rauhanomaisella demokratialla. Kun Helsingin kaupunginvaltuusto käsitteli asiaa, yli neljän tuhannen sotilaan lähetystö kävi eduskunnan puhemies Kullervo Mannerin luona ilmoittamassa, että he valtaavat kaupungin laitokset, ellei työläisten vaatimuksiin suostuta.
Vaatimus meni läpi valtuustossa.
Helsingin kaupungin työntekijöiden ja rautatien konepajojen työläisten jälkeen Metallityöväen liitto ryhtyi ajamaan maanlaajuista tavoitetta kahdeksan tunnin työpäivästä. Työläiset lakkoilivat ja osoittivat mieltään ympäri Suomea. He saivat hieman yllättäen tuekseen venäläiset sotilaat, joille heidän tehtaansa toimittivat asetarvikkeita. Eräänkin kerran bolševikkimatruusien johtama joukko mielenosoittajia tunkeutui neuvotteluihin, joita käytiin senaatissa, ja vaati työnantajilta revolvereilla uhkaillen, että kahdeksan tunnin työpäivä on toteutettava välittömästi.
Painostus tuotti nopeita tuloksia. Aseilla tehostettu työstä kieltäytyminen toimi. Parempi työelämä saatiin pakottamalla hallitsijat mukautumaan työväen vaatimuksiin.
Työväenliikkeen alkuaikoina 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa suoraa toimintaa ja painostamista harrastettiin myös Suomessa. Toiminnan luonne muuttui – aivan ymmärrettävästi – sisällissodan ja toisen maailmansodan pyörteissä.
Sotien jälkeen ulkoparlamentaarinen toiminta pitkälti latistettiin kahdella keinolla. Radikaalit kommunisteista kulttuurihäiriköihin otettiin mukaan hallintojärjestelmiin. Samaan aikaan puoluekommunistit monopolisoivat radikaalin vasemmistolaisen toiminnan.
Vasta 1960-luvulla ilmaantui näkyvää ja kontrolloimatonta ulkoparlamentaarista toimintaa, joka ei kytkeytynyt suoraan instituutioihin. Antimilitaristiset ja feministiset liikkeet, Vietnamin sodan vastainen liike ja anarkistiset mielenosoitukset organisoituvat ruohonjuuritasolla.
Eräs ajan työväenliikkeen voimannäytöistä oli Metalliliiton legendaarinen seitsemän viikon lakko vuonna 1971. Työstä kieltäytymässä oli 100 000 ihmistä, ja lakolla saavutettiin muun muassa lomaltapaluuraha. Painostaminen toimi jälleen kerran.
Uuden vuosituhannen alussa globalisaatioliikkeen aallonharjalla surffanneet valkohaalarit ja tottelemattomat yrittivät lanseerata joukkotottelemattomuuden uudeksi poliittiseksi toimintamuodoksi. He panssaroivat kehonsa kumilla, muovilla ja pahvilla ja puskivat poliisia päin päättäväisenä blokkina Helsingin, Prahan ja Göteborgin suurissa mielenosoituksissa.
Julkisesta tottelemattomuudesta puhuttiin 2000-luvun alun liikkeissä yhteiskunnallisena lakkona. Kyse ei ollut siitä, että pitäisi olla jotenkin silmittömän radikaali tai hyökkäävä, eikä kyse ollut väkivallan käyttämistä. Kyse oli järjestäytymisestä.
Ranskan radikaalien ammattiliittojen mielenosoitukset tarjoavat yhden kuvan siitä, millainen on järjestäytynyt kulkue, joka pystyy painostamaan. Marssi organisoidaan niin hyvin, että se pysyy kasassa, ja mahdollinen mielenosoittajien harjoittama provosointi on suunniteltua ja hallittua.
Mielenosoituksiin Pariisissa osallistunut tuttuni kuvailee yksityiskohtia: tapahtumien tunnelma luodaan voimakkaaksi, ihmisille juotetaan viinaa, ääni- ja savupommit räjäytetään sovitusti. Ikkunat rikotaan tarvittaessa siten, että viesti menee perille: tämä on yhteistä ja suunniteltua toimintaa eikä satunnaisten adrenaliininarkkareiden riehuntaa. Toimintatapaan kuuluu rajojen uhkaaminen ja samalla omien rajojen tiedostaminen: on turha uhota sellaista, mitä ei pysty toteuttamaan.
Pienikin joukko ihmisiä pystyy tuottamaan painetta ja muuttamaan poliittisia asetelmia yllättävällä tavalla, kunhan se järjestäytyy.
Kun prekaarit nykytyöläiset esittävät vaatimuksiaan, heillä ei juuri ole painostuskeinoja.
Käytössä on – erään tutun veteraaniaktivistin sanoin – perinteinen kattaus voimattomasta mielenosoittamisesta kyyniseen vetäytymiseen. Tämän vuoksi esimerkiksi Sipilän hallitusta vastustava Joukkovoima-liike ei ole onnistunut. Siltä puuttuu voima painostaa. Se on joukko vailla voimaa.
Vuonna 2017 ainoastaan siirtolaisten toiminta pakkopalautuksia vastaan on pystynyt Suomessa merkittävästi politisoimaan kyteviä konflikteja. Rautatientorin mielenosoitusleiri, Helsinki-Vantaan mielenosoitukset ja poliisikuljetusten tukkiminen tuottavat julkista painetta nykyistä maahanmuuttopolitiikkaa vastaan.
Ilman yhteiskunnallisia liikkeitä politiikassa ei synny uutta. Ilman liikkeitä puolueet eivät tee juuri mitään mielekästä. Poliittinen luovuus elää kaduilla ja erilaisissa välitiloissa.
Jotta muutoksia tapahtuu, instituutioita täytyy painostaa. Painostus tulee ulkopuolelta. Kadut ovat aktiivisia, puolueet ja etujärjestöt reaktiivisia. Insituutiot hallitsevat. Liikkeet luovat.